Tänään on ollut verraten hyvä päivä, mutta sehän onkin vappu tulossa, vuoden toinen suosikkipäiväni (uusivuosi on kaikkein best), ja lasten vappuriehan suunnittelussa saa tämäkin addi palamaan energiaa ihan hienosti. Olen siis seesteinen, iloinen, pirteä, jaksan askarrella Siirin kanssa ja pitää Kallea hyvänä sun muuta.
Ehkä juuri siksi päätin kirjoittaa asiasta, joka on alkanut vaivata minua suunnattomasti. Nimittäin se, miten p...a ihminen olen kaikille, joista välitän. Kaikki ystävyyssuhteeni menevät aina puihin kahdesta suuresta syystä: ajankäyttö ja kriisit.
Ajankäyttöongelma on helppo selittää. En osaa aikatauluttaa menemisiäni, ja saatan aivan iloisesti sopia kaksi toisensa poissulkevaa tapaamista. Saatan jopa sopiessani tapaamisen 2 muistaa, että minulla on tapaaminen 1, mutta jotenkin aivot nyrjähtävät niin, että joko luulen, että tapaaminen 2 on joku toinen "ensi keskiviikko", tai sitten oikeasti muistan tapaamisen 1 olevan torstaina. Tai sitten en tajua, että tapaaminen 1 vaatii valmistautumista, joka tapahtuisi tapaamisen 2 aikana. Tajuan ehkä tapaamisen 2 alkaessa, että hitsi, minunhan piti valmistautua tapaamiseen 1 enkä nyt voi sitä tehdä. Tämän ongelman kiertämiseksi meillä on kotona seinillä 2 allakkaa ja 2 lukujärjestystä, plus koneella on kaksi Outlookin kalenteria, ja käytän myös puhelimen muistutuksia. Vähitellen tämä rutiini alkaa muodostua... enkä ole vasta kuin kolmekymppinen, ja menettänyt vasta parikymmentä lupaavaa tuttavaa, jotka ovat kuvitelleet, etten välitä.
(Samaan sarjaan kuuluu myös se, että aina unohtelen asioita. Minä haluan muistaa keskustelumme. Minä haluan muistaa, milloin teillä on synttärit ja haluan muistaa soittaa onnitellakseni. Haluan ehdottomasti muistaa ottaa yhteyttä ja sopia tapaamisia. Mutta kun en kykene.)
Kriisien selittäminen on vaikeampaa. Varsinkin nyt, kun diagnoosin myötä näillä kriiseillä on uusi, kauhea nimi: kyllästyminen. Ei, rakkaat ystäväni, en ole teihin kyllästynyt. Mutta miten voin sen selittää, että en ole kyllästynyt, jos en pysty, kykene enää kiinnittämään ystävääni huomiota?!? Sitä tämä ADHD tarkoittaa: Attention Deficit / Hyperactivity Disorder. Kärsin huomiokyvyn vähyydestä ja päättömästä häröilystä. Kyvyn. Ei siis halun. KYVYN. Kaikki on niin helppoa silloin, kun ystävyys on uusi ja ihmeellinen. Opettelen olemaan tämän uuden ihmisen kanssa, kuuntelen uusia juttuja uudelta kantilta uudella äänellä kerrottuna, ajattelen uusia ajatuksia. Uusi ystävä on kiehtova, mystinen asia. Vanha ystävä sen sijaan on... no, tautini sanoisi, että been there, done that. Ja minä olen osittain tautini. Vain osittain: välitän kyllä vanhoista ystävistäni kovasti. Haluan pitää teidät elämässäni. Mutta uutuudenviehätyksen myötä haihtuu myös kykyni ylläpitää ystävyyttä, kykyni muistaa asioita, ja kykyni jaksaa.Vaikka kuinka haluaisin, tulee raja vastaan. Keskusteluista tulee vaikeita, kun aivoni eivät pysy siinä asiassa, mistä ystävä puhuu, vaan harhailevat jotain omia polkujaan. En muista ystäväni elämän merkkipaaluja (tuskinhan muistan omianikaan!) ja sitä, että hänellä on vaikeaa. Ei se tarkoita, etten välitä. Se vain tarkoittaa, että aivoni eivät toimi. Kirjaimellisesti.
Olen ajatellut viime aikoina paljon ystäviäni ja sitä, miten järjettömän suuren sosiaalisen velan olen luonut itselleni kaikissa ihmissuhteissani. Sitä, miten Kalle tätä jaksaa, en käsitä lainkaan, sillä käyttäydyn häntä kohtaan aivan järkyttävän huonosti. Laiminlyön häntä (ja Siiriäkin!) jos läsnä on kuka tahansa uusi tuttavuus, jonka voi valloittaa. Pidän hänen jaksamistaan ja osaamistaan ja tekemistään itsestäänselvyytenä, ja hermostun, jos "Kalle ei toimi" (samaan tapaan kuin sanottaisiin, että tämä kello ei toimi).
Voin vain pyytää teitä jaksamaan kanssani edes vähän vielä. Jos tämän lääkityksen nyt saisi kuntoon, niin ehkä minustakin tulisi ihminen. Jos sitä ei saada kuntoon... taidan kuolla aika yksinäisenä ihmisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti