Mahdanko olla tässä lääkerumbassa vain ja ainoastaan ollakseni täydellinen äiti? Ja johtuuko se halu puolestaan siitä, että aina innostun uusista asioista aivan suhteettoman paljon? Onko mielessäni todellakin lapsen paras, vai haluanko vain päteä paremmin tässä viimeisimmässä innostuksessani, perheellisessä elämässä?
Ei pitäisi olla pakko olla täydellinen äiti. Eihän kukaan ole. Pitäisi vain luottaa siihen, että olen Siirille juuri oikea ja paras mahdollinen äiti. Mutta kun eihän se niin ole. Olen mukava äiti, loistava keksimään ajanvietettä, virikkeitä, kivaa tekemistä jne., mutta olen myös sekava, epäluotettava, pelottavakin äiti, johon Siiri ei pysty turvaamaan. Olen surkea pyörittämään arkea. Jos olisin mies, tässä ei olisi mitään ongelmaa. Kävisin töissä ja tulisin sitten kotiin viihdyttämään lasta, ja olisin molemmista innostunut ja kiinnostunut, minulla olisi luovaa draivia molemmille elämänalueille. Mutta kun en ole mies, olen äiti. Sitäkin on kokeiltu, että minä olin töissä ja Kalle kotona, ja hulluksihan minä meinasin tulla kun kaikki päivät oli ikävä Siiriä, pidin itseäni huonona ja kamalana äitinä kun menin töihin vaikka lapsi tarvitsi minua... ja mikä kaikkein pahinta, minusta tuli kakkosvanhempi. Ei ei ei. Ei enää koskaan. Minua ei syrjäytetä!
(ps. Lasi punaviiniä maistui hyvältä. Kolme lasia maistui vielä paremmalta. Krapulainen suu tänä aamuna taas ei maistunut hyvältä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti