Kerroin äidilleni

Mietin pitkään, kertoisinko äidilleni sairastavani ADHD:ta. Hän on aivan neuroottinen ihminen, pelkää aina pahinta ja syyllistää itseään, ja siksi ajattelin jättää kertomisen kokonaan väliin. Äitiraukka vain hermostuisi, pelästyisi, kuvittelisi, että se on hänen syytään, ja alkaisi kehittää systeemejä jolla voisi alkaa huolehtia minusta.

Tulin järkiini, kun tajusin, että oli tilanne mikä tahansa, haluaisin itse ehdottomasti tietää jos Siirille tällainen asia kävisi/selviäisi.

Kerroin siis. Se tapahtui laskelmoidusti puhelimessa: näin äidin ei tarvitsisi stressata siitä, millaisen naaman hän minulle näyttää kun kerron asiasta, eikä minunkaan vastaavasti hänen suuntaansa. Puhelu on myös helpompi lopettaa, joten pääsimme molemmat tilanteesta irti ripeästi, kumpikin tahollemme pohdiskelemaan.

Äiti olikin ensin kovin hämmästynyt ja ihmetteli, että mikä se ADHD on (!). Selityksen kuultuaan hän helpottui ja sanoi mm: "No on se hyvä tietää, että kun sä aina välillä tunnut unohtavan asioita niin oudosti, niin se johtuukin vaan tästä, ja sulle voi niistä sanoa." (No duh, olenhan minä sanonut jo monta vuotta, että en vain muista, mutta äiti on kuvitellut minun unohtavan tahallani...) Sitten hän ryhtyi miettimään, mistä se on minulle tullut. Selitin, että vaikka alttius on periytyvää, ei se tarkoita, että kaikilla sukulaisilla se on ja pälä pälä. Käskin googlettaa ADHD-aikuiset. Sitten pitikin jo lopettaa.

Niinpä äiti sitten teki, ja luki kehoituksestani läpi myös sen aikuisen naisen ADHD-testin. Sen jälkeen hän oli alkanut miettiä kovasti, että onko hänelläkin se. Ja oliko isällä. Varsinkin isästä hän löysi paljon addiuteen viittaavia piirteitä, enkä kyllä itse ihmettelisi lainkaan kun tarkemmin miettii. Äidistä en ole varma, mutta kyllä hänessä voi inattentiivista tyyppiä olla ainakin vähän.