Kävin itkuisessa masennuspohjassa alkuiltapäivästä, mutta tilanne helpottui hieman Siirin harvinaisen raivarin yhteydessä (!) ja päivällisaikaan olo oli melkein normaali. Siis addinaisen-luomu-normaali, ei normaalinormaali. Kävin illalla treeneissä, ja niiden jälkeen energiavarastot olivat niin pohjissa, että itkin autossa kotiin ajaessani ja olin aivan varma, ettei minusta, rikkinäisestä lyhdystä, enää käyttökelpoista saa. Onneksi Kalle oli muistanut huolehtia mukaani suklaapatukan ja opettajani salilla myös ruokki siipirikkoa oppilastaan.
Lähtiessäni salilta opettaja vakuutti minulle: "Sen minä sinulle lupaan, että kaikki loppujen lopuksi kääntyy hyväksi." Se lohdutti. Tottahan se on. Aina asiat kääntyvät juuri niin, miten oli tarkoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti