Huono päivä. Huono, huono päivä.
Olen täysin takaisin nollatilanteessa. Jos lääke jotenkin auttaa, en halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman lääkettä. Ajatellaanpa esimerkiksi tämänpäiväistä uintireissua Siirin kanssa: se onnistui siitä huolimatta, että muutin mieleni lähtemisestä n. 4 kertaa aamun mittaan, ja kun pääsimme hallille, ei mukana ollut lainkaan puhtaita alusvaatteita. Uimapuvut kyllä muistin, vaikka vasta juuri ja juuri ovenraossa.
Unohdin myös jälleen laittaa Siirille vaipat pukemisen yhteydessä. No sattuuhan sitä normaaleissakin perheissä, mutta ei yleensä joka päivä. Siiri puolestaan oli taas se hieman epävarma, hermostunut, äitiin takertuva itsensä, joka ensimmäisenä lääkepäivänä oli muuttunut luottavaiseksi, aurinkoiseksi ja itsenäiseksi pikkutytöksi. Ei se ero nyt kauhean dramaattinen ole, ellei osaa katsoa, mutta kuitenkin Siirin katse on varautunut, kun hän katsoo minua huonona päivänä.
Hermot menivät aivan jatkuvasti. Näköjään minulla yksi ADHD:n ilmenemistapa on huonot hermot. En osaa rentoutua tilanteisiin ja nauttia niistä, vaan hermostun, jos jotain menee vähänkin pieleen tai epäoptimaalisella tavalla (paitsi joskus silloin, kun itse olen mokannut). Ja kyllästyn, jos sama aktiviteetti jatkuu mielestäni liian pitkään etenemättä tarpeeksi. Ja kun kyllästyn, niin hermostun ja suutun. Siksi olen koko ajan hoputtamassa ja auttamassa kaikkia ja saan sätkyn, jos homma ei etene. Vaikka "homma" olisi luonteeltaan leppoisakin, kuten kävelylenkki lumessa leikkivän lapsen kanssa.
Pahinta on, että pakkoajatukset ovat palanneet ilman, että ehdin kunnolla tiedostaa niiden puuttumisen. Mietin joka kymmenes minuutti, miten Siiri/Kalle/joku muu läheinen/minä voisi(n) kuolla, vammautua tai muuten vahingoittua. Se lähtee aina samalla tavalla. "Jos Siiri tuosta nyt kaatuu tuo keppi kädessään ja se osuu häntä silmään..." ... niin jo näen mielessäni verisiä kuvia rakkaasta lapsestani 20-senttinen keppi 10 senttiä silmässä sisällä, miten hän itkee tuskaansa, mitä tapahtuu kun hän yrittää vetää sitä pois, miten soitan ambulanssin ja yritän tyrehdyttää verenvuodon, ja mitä sitten tapahtuu teho-osastolla ja miltä näyttävät röntgenkuvat lapsen vahingoittuneista aivoista, ja kuinka lapsi joutuu viettämään lopun elämäänsä vammaisena... ja kuinka tiedän hänen kuollessaan 30 vuotta myöhemmin, että kaikki oli minun syytäni, koska en ottanut keppiä ajoissa pois. Ja tämä kaikki tuntuu pakkoajatuksen vallassa ellei todelliselta, niin ainakin varmalta tulevaisuudenkuvalta, ja tuska on sen mukainen.
Mahtavatko tähän mömmöt auttaa? Ehkä parempi reitti olisi opetella ne asiat ihan itse. Treenata aivoja niin kauan, että reaktiot ovat linjassa stimuluksen kanssa. Osan tätä tietä olen kulkenutkin: taistelulajiharrastus on auttanut todella paljon. Oppimismotivaationi on korkea, ja olen saanut lyödä päätä seinään oikein olan takaa (auts).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti