Mitä minä haluan

Minun on kovin vaikea tietää, mitä oikeastaan haluan. Osa tästä on addiutta - kuulemma addien on usein vaikea pystyä kuvittelemaan tulevaisuutta, joka on erilainen kuin nykypäivä. Osa on ihan vaan sitä, että annan muiden ihmisten (kuviteltujen) vaateiden tulla minun ja halujeni väliin. Ja osa on sitä, että huonolla itsetunnolla varustettu ihminen ei oikeasti kuvittele ansaitsevansa mitään, mitä haluaa.

Tänä vuonna uudenvuodenlupaukseni onkin tehdä, mitä haluan. Ja jos en halua tehdä jotain, en sitten tee. Ei tietenkään niin, että jos herätessäni ajattelen: "voi hitsi, en mä halua tänään mennä töihin", niin sitten lintsaan, vaan niin, että mietin ihan oikeasti ja vakavissani, haluanko tehdä juuri tätä työtä, tai haluanko tehdä sellaista työtä mihin tämä työ seuraavaksi johtaa.

Tätä vartenhan täytyy sitten tietystikin selvittää, mitä se on, mitä haluan. Ja keksin siihen nyt hyvän keinon. Listaan asioita, joita olen ajatellut, että minun kuuluu tehdä. Sitten muutan lauseen niin, että sanon haluavani tehdä sitä. Jos se tuntuu valheelta, BINGO! Karsitaan se asia. Eli näin:

• Minun kuuluu pitää huolta lapsistani. -> Minä haluan pitää huolta lapsistani.
• Minun kuuluu pitää kotini siistinä. -> Minä haluan pitää kotini siistinä.
• Minun kuuluu pysyä naimisissa lasteni isän kanssa. -> Minä haluan pysyä naimisissa jne.

Eiköhän se tästä vähitellen.

"Äidilläkin on ADHD"

Nyt sitten kerroin lapsillekin ADHD:stani. Katsoimme yhdessä Supernannya (tytöt rakastavat sitä!), ja yhdessä jaksossa oli poika, jolla oli ADHD. Esikoinen osaa jo lukea, ja poimi kirjainyhdistelmän tekstityksestä.
"Äiti, mikä toi on toi aa-dee-hoo..." Siiri tavasi kulmat kurtussa.
"ADHD? Se on sellainen kun ei pysty keskittymään, eikä muista asioita, ja hermostuu ja kyllästyy helposti." Vedin henkeä rohkaisuksi. "Äidilläkin on se."
"Ai aadeehoodee?"
Nyökkäsin.
Siiri sulatteli tätä tietoa vähän aikaa hiljaa.
"Mullakin on se," hän sanoi sitten.
"Ei ole," sanoin.
"Onhan," intti Siiri, haluten olla kuin äiti ja haluten vahvistusta teorialleen että on huolimaton unohtelija.
"Ei kun ihan oikeasti ei siis ole," sanoin päättäväisesti.
"Onko mulla?" kysyi Veera, joka oli siis myös kuunnellut sivusta.
"Ei ole sullakaan, eikä isillä," vakuutin. "Äidillä vaan."
"Miks?" halusi Veera tietää.
"No, se on semmoinen, minkä kanssa jotkut syntyy. Niinkuin nyt ihonväri tai huulihalkio."
Tämä kelpasi tytöille. Odotan jännityksellä jatkokysymyksiä, kun aihe nousee taas joskus otsikoihin.