Nyt sitten kerroin lapsillekin ADHD:stani. Katsoimme yhdessä Supernannya (tytöt rakastavat sitä!), ja yhdessä jaksossa oli poika, jolla oli ADHD. Esikoinen osaa jo lukea, ja poimi kirjainyhdistelmän tekstityksestä.
"Äiti, mikä toi on toi aa-dee-hoo..." Siiri tavasi kulmat kurtussa.
"ADHD? Se on sellainen kun ei pysty keskittymään, eikä muista asioita, ja hermostuu ja kyllästyy helposti." Vedin henkeä rohkaisuksi. "Äidilläkin on se."
"Ai aadeehoodee?"
Nyökkäsin.
Siiri sulatteli tätä tietoa vähän aikaa hiljaa.
"Mullakin on se," hän sanoi sitten.
"Ei ole," sanoin.
"Onhan," intti Siiri, haluten olla kuin äiti ja haluten vahvistusta teorialleen että on huolimaton unohtelija.
"Ei kun ihan oikeasti ei siis ole," sanoin päättäväisesti.
"Onko mulla?" kysyi Veera, joka oli siis myös kuunnellut sivusta.
"Ei ole sullakaan, eikä isillä," vakuutin. "Äidillä vaan."
"Miks?" halusi Veera tietää.
"No, se on semmoinen, minkä kanssa jotkut syntyy. Niinkuin nyt ihonväri tai huulihalkio."
Tämä kelpasi tytöille. Odotan jännityksellä jatkokysymyksiä, kun aihe nousee taas joskus otsikoihin.
1 kommentti:
Ihastelen aina sitä miten hyviä keskusteluja lasten kanssa voi käydä :) Kiva postaus.
Lähetä kommentti