Tänään on ollut verraten hyvä päivä, mutta sehän onkin vappu tulossa, vuoden toinen suosikkipäiväni (uusivuosi on kaikkein best), ja lasten vappuriehan suunnittelussa saa tämäkin addi palamaan energiaa ihan hienosti. Olen siis seesteinen, iloinen, pirteä, jaksan askarrella Siirin kanssa ja pitää Kallea hyvänä sun muuta.
Ehkä juuri siksi päätin kirjoittaa asiasta, joka on alkanut vaivata minua suunnattomasti. Nimittäin se, miten p...a ihminen olen kaikille, joista välitän. Kaikki ystävyyssuhteeni menevät aina puihin kahdesta suuresta syystä: ajankäyttö ja kriisit.
Ajankäyttöongelma on helppo selittää. En osaa aikatauluttaa menemisiäni, ja saatan aivan iloisesti sopia kaksi toisensa poissulkevaa tapaamista. Saatan jopa sopiessani tapaamisen 2 muistaa, että minulla on tapaaminen 1, mutta jotenkin aivot nyrjähtävät niin, että joko luulen, että tapaaminen 2 on joku toinen "ensi keskiviikko", tai sitten oikeasti muistan tapaamisen 1 olevan torstaina. Tai sitten en tajua, että tapaaminen 1 vaatii valmistautumista, joka tapahtuisi tapaamisen 2 aikana. Tajuan ehkä tapaamisen 2 alkaessa, että hitsi, minunhan piti valmistautua tapaamiseen 1 enkä nyt voi sitä tehdä. Tämän ongelman kiertämiseksi meillä on kotona seinillä 2 allakkaa ja 2 lukujärjestystä, plus koneella on kaksi Outlookin kalenteria, ja käytän myös puhelimen muistutuksia. Vähitellen tämä rutiini alkaa muodostua... enkä ole vasta kuin kolmekymppinen, ja menettänyt vasta parikymmentä lupaavaa tuttavaa, jotka ovat kuvitelleet, etten välitä.
(Samaan sarjaan kuuluu myös se, että aina unohtelen asioita. Minä haluan muistaa keskustelumme. Minä haluan muistaa, milloin teillä on synttärit ja haluan muistaa soittaa onnitellakseni. Haluan ehdottomasti muistaa ottaa yhteyttä ja sopia tapaamisia. Mutta kun en kykene.)
Kriisien selittäminen on vaikeampaa. Varsinkin nyt, kun diagnoosin myötä näillä kriiseillä on uusi, kauhea nimi: kyllästyminen. Ei, rakkaat ystäväni, en ole teihin kyllästynyt. Mutta miten voin sen selittää, että en ole kyllästynyt, jos en pysty, kykene enää kiinnittämään ystävääni huomiota?!? Sitä tämä ADHD tarkoittaa: Attention Deficit / Hyperactivity Disorder. Kärsin huomiokyvyn vähyydestä ja päättömästä häröilystä. Kyvyn. Ei siis halun. KYVYN. Kaikki on niin helppoa silloin, kun ystävyys on uusi ja ihmeellinen. Opettelen olemaan tämän uuden ihmisen kanssa, kuuntelen uusia juttuja uudelta kantilta uudella äänellä kerrottuna, ajattelen uusia ajatuksia. Uusi ystävä on kiehtova, mystinen asia. Vanha ystävä sen sijaan on... no, tautini sanoisi, että been there, done that. Ja minä olen osittain tautini. Vain osittain: välitän kyllä vanhoista ystävistäni kovasti. Haluan pitää teidät elämässäni. Mutta uutuudenviehätyksen myötä haihtuu myös kykyni ylläpitää ystävyyttä, kykyni muistaa asioita, ja kykyni jaksaa.Vaikka kuinka haluaisin, tulee raja vastaan. Keskusteluista tulee vaikeita, kun aivoni eivät pysy siinä asiassa, mistä ystävä puhuu, vaan harhailevat jotain omia polkujaan. En muista ystäväni elämän merkkipaaluja (tuskinhan muistan omianikaan!) ja sitä, että hänellä on vaikeaa. Ei se tarkoita, etten välitä. Se vain tarkoittaa, että aivoni eivät toimi. Kirjaimellisesti.
Olen ajatellut viime aikoina paljon ystäviäni ja sitä, miten järjettömän suuren sosiaalisen velan olen luonut itselleni kaikissa ihmissuhteissani. Sitä, miten Kalle tätä jaksaa, en käsitä lainkaan, sillä käyttäydyn häntä kohtaan aivan järkyttävän huonosti. Laiminlyön häntä (ja Siiriäkin!) jos läsnä on kuka tahansa uusi tuttavuus, jonka voi valloittaa. Pidän hänen jaksamistaan ja osaamistaan ja tekemistään itsestäänselvyytenä, ja hermostun, jos "Kalle ei toimi" (samaan tapaan kuin sanottaisiin, että tämä kello ei toimi).
Voin vain pyytää teitä jaksamaan kanssani edes vähän vielä. Jos tämän lääkityksen nyt saisi kuntoon, niin ehkä minustakin tulisi ihminen. Jos sitä ei saada kuntoon... taidan kuolla aika yksinäisenä ihmisenä.
28.4.06
26.4.06
Takaisin päiväjärjestykseen
Sitä samaa, sitä samaa. Eilisen lääkkeettömyyden jälkeen tämä päivä on pirteämpi, mutta ei muuten sanottavasti erilainen. Kaunis sää nostaa kyllä mielialaa. Sen sijaan suunnitteilla olevat lasten vappubailut stressaavat. Miksi minäkin aina innostun asioista, joiden toteutus tökkii? No miksiköhän... :D
Soitin juuri ja varasin kontrolliajan neurologilta jahkailtuani sitäkin kolme päivää. Sain ajan 9.5. Ans kattoo sit, mitä Herra Neuro sanoo, kun kerron, että mitään apua ei tästä lääkityksestä ole.
Olen alkanut miettiä sitäkin, että mitä jos tämä minun ADHD:ni ei olekaan sillä samalla lailla neurologisperäinen, vaan johtuu esim. vuosien kroonisesta masennuksesta. Sillä sellaisesta ainakin kärsin / olen kärsinyt. Ja se mäkikuismahan auttoi selvästi. Mutta masentunut en saa olla. En. Ei juuri nyt. For those in the know, voin sanoa, että eräs Tärkeä Prosessi vaarantuu jos kärsin masennuksesta!
Soitin juuri ja varasin kontrolliajan neurologilta jahkailtuani sitäkin kolme päivää. Sain ajan 9.5. Ans kattoo sit, mitä Herra Neuro sanoo, kun kerron, että mitään apua ei tästä lääkityksestä ole.
Olen alkanut miettiä sitäkin, että mitä jos tämä minun ADHD:ni ei olekaan sillä samalla lailla neurologisperäinen, vaan johtuu esim. vuosien kroonisesta masennuksesta. Sillä sellaisesta ainakin kärsin / olen kärsinyt. Ja se mäkikuismahan auttoi selvästi. Mutta masentunut en saa olla. En. Ei juuri nyt. For those in the know, voin sanoa, että eräs Tärkeä Prosessi vaarantuu jos kärsin masennuksesta!
24.4.06
Pillerivapaa päivä
Väsyttää. Väsyttää niin paljon, että kirjaimet tanssivat silmissä. Mitään muuta eroa ei ole lääkepäiviin verrattuna ollut, ja tämä väsymyskin saattaa johtua ainakin osittain lyhyistä yöunista.
Eli nyt voin sitten lääkkeiden saamisen myötä valita joko sekoilun yliaktiivisena, hermostuneena ja masentuneena taikka sekoilun puoliunessa. Kivaa. Voisiko joku please keksiä parannuskeinon ADHD:lle? Nyt alkaa nimittäin tuntua olo aidosti vammaiselta.
Eli nyt voin sitten lääkkeiden saamisen myötä valita joko sekoilun yliaktiivisena, hermostuneena ja masentuneena taikka sekoilun puoliunessa. Kivaa. Voisiko joku please keksiä parannuskeinon ADHD:lle? Nyt alkaa nimittäin tuntua olo aidosti vammaiselta.
20.4.06
Rintamalta ei mitään uutta
Olemme Siirin kanssa flunssassa. Buranakaan ei auta karmeaan oloon.
Saamattomuus on tutussa huipussaan. Olen vältellyt postin avaamista jo päiviä, koska siellä on eräs lasku, jota ei ole varaa maksaa. Jos avaan laskun, minun täytyy kirjoittaa sen lähettäjälle ja pyytää lisää maksuaikaa, enkä tahdojaksapystyhalua. Samasta syystä en kirjaudu verkkopankkiin. Jos ignoroin asiat tarpeeksi pitkään, ne haihtuvat. Eikö niin?
Saamattomuus on tutussa huipussaan. Olen vältellyt postin avaamista jo päiviä, koska siellä on eräs lasku, jota ei ole varaa maksaa. Jos avaan laskun, minun täytyy kirjoittaa sen lähettäjälle ja pyytää lisää maksuaikaa, enkä tahdojaksapystyhalua. Samasta syystä en kirjaudu verkkopankkiin. Jos ignoroin asiat tarpeeksi pitkään, ne haihtuvat. Eikö niin?
17.4.06
Kerroin äidilleni
Mietin pitkään, kertoisinko äidilleni sairastavani ADHD:ta. Hän on aivan neuroottinen ihminen, pelkää aina pahinta ja syyllistää itseään, ja siksi ajattelin jättää kertomisen kokonaan väliin. Äitiraukka vain hermostuisi, pelästyisi, kuvittelisi, että se on hänen syytään, ja alkaisi kehittää systeemejä jolla voisi alkaa huolehtia minusta.
Tulin järkiini, kun tajusin, että oli tilanne mikä tahansa, haluaisin itse ehdottomasti tietää jos Siirille tällainen asia kävisi/selviäisi.
Kerroin siis. Se tapahtui laskelmoidusti puhelimessa: näin äidin ei tarvitsisi stressata siitä, millaisen naaman hän minulle näyttää kun kerron asiasta, eikä minunkaan vastaavasti hänen suuntaansa. Puhelu on myös helpompi lopettaa, joten pääsimme molemmat tilanteesta irti ripeästi, kumpikin tahollemme pohdiskelemaan.
Äiti olikin ensin kovin hämmästynyt ja ihmetteli, että mikä se ADHD on (!). Selityksen kuultuaan hän helpottui ja sanoi mm: "No on se hyvä tietää, että kun sä aina välillä tunnut unohtavan asioita niin oudosti, niin se johtuukin vaan tästä, ja sulle voi niistä sanoa." (No duh, olenhan minä sanonut jo monta vuotta, että en vain muista, mutta äiti on kuvitellut minun unohtavan tahallani...) Sitten hän ryhtyi miettimään, mistä se on minulle tullut. Selitin, että vaikka alttius on periytyvää, ei se tarkoita, että kaikilla sukulaisilla se on ja pälä pälä. Käskin googlettaa ADHD-aikuiset. Sitten pitikin jo lopettaa.
Niinpä äiti sitten teki, ja luki kehoituksestani läpi myös sen aikuisen naisen ADHD-testin. Sen jälkeen hän oli alkanut miettiä kovasti, että onko hänelläkin se. Ja oliko isällä. Varsinkin isästä hän löysi paljon addiuteen viittaavia piirteitä, enkä kyllä itse ihmettelisi lainkaan kun tarkemmin miettii. Äidistä en ole varma, mutta kyllä hänessä voi inattentiivista tyyppiä olla ainakin vähän.
Tulin järkiini, kun tajusin, että oli tilanne mikä tahansa, haluaisin itse ehdottomasti tietää jos Siirille tällainen asia kävisi/selviäisi.
Kerroin siis. Se tapahtui laskelmoidusti puhelimessa: näin äidin ei tarvitsisi stressata siitä, millaisen naaman hän minulle näyttää kun kerron asiasta, eikä minunkaan vastaavasti hänen suuntaansa. Puhelu on myös helpompi lopettaa, joten pääsimme molemmat tilanteesta irti ripeästi, kumpikin tahollemme pohdiskelemaan.
Äiti olikin ensin kovin hämmästynyt ja ihmetteli, että mikä se ADHD on (!). Selityksen kuultuaan hän helpottui ja sanoi mm: "No on se hyvä tietää, että kun sä aina välillä tunnut unohtavan asioita niin oudosti, niin se johtuukin vaan tästä, ja sulle voi niistä sanoa." (No duh, olenhan minä sanonut jo monta vuotta, että en vain muista, mutta äiti on kuvitellut minun unohtavan tahallani...) Sitten hän ryhtyi miettimään, mistä se on minulle tullut. Selitin, että vaikka alttius on periytyvää, ei se tarkoita, että kaikilla sukulaisilla se on ja pälä pälä. Käskin googlettaa ADHD-aikuiset. Sitten pitikin jo lopettaa.
Niinpä äiti sitten teki, ja luki kehoituksestani läpi myös sen aikuisen naisen ADHD-testin. Sen jälkeen hän oli alkanut miettiä kovasti, että onko hänelläkin se. Ja oliko isällä. Varsinkin isästä hän löysi paljon addiuteen viittaavia piirteitä, enkä kyllä itse ihmettelisi lainkaan kun tarkemmin miettii. Äidistä en ole varma, mutta kyllä hänessä voi inattentiivista tyyppiä olla ainakin vähän.
15.4.06
Kuilussa
Ruotsinmatka meni mukavasti, kiitos. Kuten yleensäkin reissun päällä, olin hyväntuulinen, pirteä, fokusoitunut ja tehokas. Tai siis olin tätä kaikkea niin kauan kun itse huolehdin itsestäni ja/tai Siiristä; heti kun Kalle astuu puikkoihin ja alkaa ohjailla, minusta tulee zombie ja menen vain mukana täysin aivotonna. Menetän ajattelukykyni ja kontrollini ja keskittymiseni ja suuntavaistoni.
Tuplasin annoksen ohjeiden mukaisesti perjantaina, viimeisenä laiva-aamuna. Mitään erikoista en tuntenut, en edes ruokahalun kasvua. Tänään sen sijaan sain yhden aivan järkyttävän raivarin ja heittelin lautasia ja kattiloita sun muita, myös vettä, ympäri keittiön työtasoja. Harmistuin niin paljon, kun emme saaneetkaan tehtyä kaikkea pääsiäiskivaa, mitä piti tehdä - munatkin jäivät maalaamatta. Ja miksi näin kävi? Koska tämä vitun addinainen ja hänen vitun puolisonsa haahuilivat kauppakeskuksessa niin pallo hukassa koko vitun aamupäivän, että olimme aivan saatanan myöhässä aikatauluista jumalauta.
Joo, harmittaa vieläkin.
Eli tämä lääke ei tehoa. Jotainhan kertoo sekin, että saan vasta nyt päivitettyä tämän blogin matkan jäljiltä.
Mahtaako alkoholin käytöllä olla osuutta asiaan? Joimme laivalla ruoan kanssa viiniä ja vielä illalla hytissä yhdet oluet. Ei siis ollut paljon, mutta kuitenkin.
Tuplasin annoksen ohjeiden mukaisesti perjantaina, viimeisenä laiva-aamuna. Mitään erikoista en tuntenut, en edes ruokahalun kasvua. Tänään sen sijaan sain yhden aivan järkyttävän raivarin ja heittelin lautasia ja kattiloita sun muita, myös vettä, ympäri keittiön työtasoja. Harmistuin niin paljon, kun emme saaneetkaan tehtyä kaikkea pääsiäiskivaa, mitä piti tehdä - munatkin jäivät maalaamatta. Ja miksi näin kävi? Koska tämä vitun addinainen ja hänen vitun puolisonsa haahuilivat kauppakeskuksessa niin pallo hukassa koko vitun aamupäivän, että olimme aivan saatanan myöhässä aikatauluista jumalauta.
Joo, harmittaa vieläkin.
Eli tämä lääke ei tehoa. Jotainhan kertoo sekin, että saan vasta nyt päivitettyä tämän blogin matkan jäljiltä.
Mahtaako alkoholin käytöllä olla osuutta asiaan? Joimme laivalla ruoan kanssa viiniä ja vielä illalla hytissä yhdet oluet. Ei siis ollut paljon, mutta kuitenkin.
11.4.06
Laiva, laiva, minnekä laiva menee...
Laiva menee huomenna Tukholmaan ja Addinaisen perhe seilaa mukana. En ole siis blogin äärellä ennen perjantaita. Älkäätten huolehtiko vaikka minusta ei kuulu, en ole vahingossa leikannut päätäni irti hiuksia kammatessani (*).
Täydellinen äiti
Mahdanko olla tässä lääkerumbassa vain ja ainoastaan ollakseni täydellinen äiti? Ja johtuuko se halu puolestaan siitä, että aina innostun uusista asioista aivan suhteettoman paljon? Onko mielessäni todellakin lapsen paras, vai haluanko vain päteä paremmin tässä viimeisimmässä innostuksessani, perheellisessä elämässä?
Ei pitäisi olla pakko olla täydellinen äiti. Eihän kukaan ole. Pitäisi vain luottaa siihen, että olen Siirille juuri oikea ja paras mahdollinen äiti. Mutta kun eihän se niin ole. Olen mukava äiti, loistava keksimään ajanvietettä, virikkeitä, kivaa tekemistä jne., mutta olen myös sekava, epäluotettava, pelottavakin äiti, johon Siiri ei pysty turvaamaan. Olen surkea pyörittämään arkea. Jos olisin mies, tässä ei olisi mitään ongelmaa. Kävisin töissä ja tulisin sitten kotiin viihdyttämään lasta, ja olisin molemmista innostunut ja kiinnostunut, minulla olisi luovaa draivia molemmille elämänalueille. Mutta kun en ole mies, olen äiti. Sitäkin on kokeiltu, että minä olin töissä ja Kalle kotona, ja hulluksihan minä meinasin tulla kun kaikki päivät oli ikävä Siiriä, pidin itseäni huonona ja kamalana äitinä kun menin töihin vaikka lapsi tarvitsi minua... ja mikä kaikkein pahinta, minusta tuli kakkosvanhempi. Ei ei ei. Ei enää koskaan. Minua ei syrjäytetä!
(ps. Lasi punaviiniä maistui hyvältä. Kolme lasia maistui vielä paremmalta. Krapulainen suu tänä aamuna taas ei maistunut hyvältä.)
Ei pitäisi olla pakko olla täydellinen äiti. Eihän kukaan ole. Pitäisi vain luottaa siihen, että olen Siirille juuri oikea ja paras mahdollinen äiti. Mutta kun eihän se niin ole. Olen mukava äiti, loistava keksimään ajanvietettä, virikkeitä, kivaa tekemistä jne., mutta olen myös sekava, epäluotettava, pelottavakin äiti, johon Siiri ei pysty turvaamaan. Olen surkea pyörittämään arkea. Jos olisin mies, tässä ei olisi mitään ongelmaa. Kävisin töissä ja tulisin sitten kotiin viihdyttämään lasta, ja olisin molemmista innostunut ja kiinnostunut, minulla olisi luovaa draivia molemmille elämänalueille. Mutta kun en ole mies, olen äiti. Sitäkin on kokeiltu, että minä olin töissä ja Kalle kotona, ja hulluksihan minä meinasin tulla kun kaikki päivät oli ikävä Siiriä, pidin itseäni huonona ja kamalana äitinä kun menin töihin vaikka lapsi tarvitsi minua... ja mikä kaikkein pahinta, minusta tuli kakkosvanhempi. Ei ei ei. Ei enää koskaan. Minua ei syrjäytetä!
(ps. Lasi punaviiniä maistui hyvältä. Kolme lasia maistui vielä paremmalta. Krapulainen suu tänä aamuna taas ei maistunut hyvältä.)
10.4.06
Mitäs tässä.
Sama meno jatkuu. Kohellan, unohtelen ja kuohahtelen. Vähän olin keskimääräistä vähemmän väsynyt päivällä, siinä se lääkkeen vaikutus.
Yksi positiivinen asia tässä kyllä on tapahtunut: pakonomainen tarve nauttia alkoholia on poistunut. Juomiseni ei ollut (lääkärin mielestä) huolestuttavaa, koska nautin vain 2-6 lasia punkkua viikossa. Kalle on myös sitä mieltä, että syytä huoleen ei ole. Itse olen eri mieltä. Jos ihminen odottaa esim. juhlia tai lauantaita vain siksi, että silloin saa juoda viiniä ja tulla huppeliin, ei se ole tervettä, alkoholin määrästä riippumatta.
Silti saatan tänä iltana kokeilla, miltä lasi punaviiniä maistuisi.
Yksi positiivinen asia tässä kyllä on tapahtunut: pakonomainen tarve nauttia alkoholia on poistunut. Juomiseni ei ollut (lääkärin mielestä) huolestuttavaa, koska nautin vain 2-6 lasia punkkua viikossa. Kalle on myös sitä mieltä, että syytä huoleen ei ole. Itse olen eri mieltä. Jos ihminen odottaa esim. juhlia tai lauantaita vain siksi, että silloin saa juoda viiniä ja tulla huppeliin, ei se ole tervettä, alkoholin määrästä riippumatta.
Silti saatan tänä iltana kokeilla, miltä lasi punaviiniä maistuisi.
9.4.06
Säheltää, mutta treenaa
Lääkkeen vaikutusta tai ei, niin tällä viikolla olen onnistunut treenaamaan kolmena iltana viikossa. Yleensä pääsen salille asti 1-2 kertaa viikossa, vaikka olen mielessäni sitoutunut kolmeen kertaan. Sinänsä positiivista.
Toisaalta en ole ikinä säheltänyt niin paljon kuin tällä viikolla. En siis ikinä. Tavarat kimpoilevat käsistä suorastaan aggressiivisella asenteella ja lyhytkestoinen muisti on... on... mitä olinkaan sanomassa?
Unohtelusta ja säheltämisestä on myös tullut uudenlainen riippakivi. Ennen otin lunkisti, koska mä nyt vaan oon vähän sellanen. Nyt kohelluksesta on tullut Sairaus, josta pitää Parantua, ja johon Mikään Ei Auta ja josta Lapsi Kärsii.
Univaikeuksiakin on. En millään saa nukuttua kuin 6 tuntia yössä.
Toisaalta en ole ikinä säheltänyt niin paljon kuin tällä viikolla. En siis ikinä. Tavarat kimpoilevat käsistä suorastaan aggressiivisella asenteella ja lyhytkestoinen muisti on... on... mitä olinkaan sanomassa?
Unohtelusta ja säheltämisestä on myös tullut uudenlainen riippakivi. Ennen otin lunkisti, koska mä nyt vaan oon vähän sellanen. Nyt kohelluksesta on tullut Sairaus, josta pitää Parantua, ja johon Mikään Ei Auta ja josta Lapsi Kärsii.
Univaikeuksiakin on. En millään saa nukuttua kuin 6 tuntia yössä.
8.4.06
Viikko takana
Eilen oli hyvä päivä, nyt on hyvä aamu. Viikko takana Concertaa ja arkea. Olo on ok, vaikkei erityisen fokusoitunut - silti, nyt olen siinä tilassa, että jopa hyvä mieliala on plussaa.
Odotan ensi perjantaita kuin kuuta nousevaa: silloin saa tuplata lääkeannoksen. Katsotaan, mitä silloin käy.
Terveiset kaikille Siiriltä:
jh,mjhnm m ,, bbbbbbbhhhhyyyyyyyy7njjjjjjjjjjjj
Odotan ensi perjantaita kuin kuuta nousevaa: silloin saa tuplata lääkeannoksen. Katsotaan, mitä silloin käy.
Terveiset kaikille Siiriltä:
jh,mjhnm m ,, bbbbbbbhhhhyyyyyyyy7njjjjjjjjjjjj
7.4.06
Suklaa auttaa
Vinkkinä mainittakoon, että PCL (post-Concerta low) voidaan välttää aloittamalla Fazerin pähkinäsuklaan mussuttaminen puoli tuntia ennen vaikutusajan ennakoitua loppumista. Tai siltä ainakin vaikuttaa tämäniltaisen perusteella. Vapaatreenit salilla olivat erittäin keskittynyt, hyödyllinen kokemus, eikä ollut tietoakaan siitä debilitoivasta lyijyisestä uupumuksesta, joka esti itsenäisen myöhäisharjoittelun keskiviikkona. Suosittelen!
6.4.06
Hullu päivä
Tämä oli parempi päivä. Olin paljon vähemmän masentunut, vaikka vielä nälkäinen ja väsynyt. Kävimme Siirin kanssa asioilla ja Stockan Hulluilla päivillä, ja ilmeisesti tämä aktiivisuus nosti mielialaani. Siirikin oli rauhallinen ja hyväntuulinen.
Iltapäivällä olin tosin aika seis. Sen ansiosta tajusin, että se tila, minkä olen aina tulkinnut yksinkertaiseksi kahvin tarpeeksi, onkin aistien ylikuormittumisen seurausta (sensory overload). Kahvi auttaa, koska kas vain, se on stimulantti, mutta kahvi ei ole se pointti. Pointti on se, että aivojeni normaalistikin vähäiset dopamiini/serotoniinitasot on kulutettu tehokkaasti loppuun kun ympärillä on ollut paljon toimintaa, ja siksi pääni tuntuu tukkoiselta ja jähmeältä ja pumpuliin pakatulta.
No tänäänpä keksin sitten tavan, jolla voin "piristää" itseäni. Olen huomannut, että jos keskityn, voin ikäänkuin kaivaa itsestäni iloa. Kuulostaa aika oudolta... Pakotan itseni rentoutumaan sekä lihaksista että sisältäpäin, aivan kuin avaan sydämeni ja annan siellä lukossa olevan ilon tulla minuun. Se voisi olla yhtä mystistä kuin miltä sen kuvaus kuulostaa, mutta ei se oikeastaan ole. Se tuntuu sydämenpohjalihaksen treenaamiselta. Operaation tuloksena solar plexuksestani tuntuu säteilevän lämpöä ja liikettä koko kroppaani. Lieneekö sitten tämän ansiota vai tuuria, niin kuitenkin tänään pysyin paremmin hereillä ja paremmalla tuulella.
Tai sitten minä olen oikeasti tulossa hulluksi.
Iltapäivällä olin tosin aika seis. Sen ansiosta tajusin, että se tila, minkä olen aina tulkinnut yksinkertaiseksi kahvin tarpeeksi, onkin aistien ylikuormittumisen seurausta (sensory overload). Kahvi auttaa, koska kas vain, se on stimulantti, mutta kahvi ei ole se pointti. Pointti on se, että aivojeni normaalistikin vähäiset dopamiini/serotoniinitasot on kulutettu tehokkaasti loppuun kun ympärillä on ollut paljon toimintaa, ja siksi pääni tuntuu tukkoiselta ja jähmeältä ja pumpuliin pakatulta.
No tänäänpä keksin sitten tavan, jolla voin "piristää" itseäni. Olen huomannut, että jos keskityn, voin ikäänkuin kaivaa itsestäni iloa. Kuulostaa aika oudolta... Pakotan itseni rentoutumaan sekä lihaksista että sisältäpäin, aivan kuin avaan sydämeni ja annan siellä lukossa olevan ilon tulla minuun. Se voisi olla yhtä mystistä kuin miltä sen kuvaus kuulostaa, mutta ei se oikeastaan ole. Se tuntuu sydämenpohjalihaksen treenaamiselta. Operaation tuloksena solar plexuksestani tuntuu säteilevän lämpöä ja liikettä koko kroppaani. Lieneekö sitten tämän ansiota vai tuuria, niin kuitenkin tänään pysyin paremmin hereillä ja paremmalla tuulella.
Tai sitten minä olen oikeasti tulossa hulluksi.
5.4.06
Illalla on paremmin
Kävin itkuisessa masennuspohjassa alkuiltapäivästä, mutta tilanne helpottui hieman Siirin harvinaisen raivarin yhteydessä (!) ja päivällisaikaan olo oli melkein normaali. Siis addinaisen-luomu-normaali, ei normaalinormaali. Kävin illalla treeneissä, ja niiden jälkeen energiavarastot olivat niin pohjissa, että itkin autossa kotiin ajaessani ja olin aivan varma, ettei minusta, rikkinäisestä lyhdystä, enää käyttökelpoista saa. Onneksi Kalle oli muistanut huolehtia mukaani suklaapatukan ja opettajani salilla myös ruokki siipirikkoa oppilastaan.
Lähtiessäni salilta opettaja vakuutti minulle: "Sen minä sinulle lupaan, että kaikki loppujen lopuksi kääntyy hyväksi." Se lohdutti. Tottahan se on. Aina asiat kääntyvät juuri niin, miten oli tarkoitettu.
Lähtiessäni salilta opettaja vakuutti minulle: "Sen minä sinulle lupaan, että kaikki loppujen lopuksi kääntyy hyväksi." Se lohdutti. Tottahan se on. Aina asiat kääntyvät juuri niin, miten oli tarkoitettu.
Siitä ja sen toimimattomuudesta
Ei tämä lääke toimi. Olen väsyneempi kuin koskaan, nyt on kolmas huono päivä putkeen ja on nälkä koko ajan. Johtuneeko väsymyksestä, nälästä vai lääkkeestä, että silmät viiraavat ja harittavat ja pää on tuplapumpulissa? Tämä on aivan kauheaa. Tuntuu, että tilanne on vielä huonompi kuin luomuna.
4.4.06
Addinaisen muotokuva
Hahmo on ystävällisesti esitellyt minut Kiltin tytön blogissaan. Nyt iski sitten ramppikuume ja velvollisuuden taakka. Kuvitella, minulla on lukija... ja se lukija odottaa minun pystyvän päivittämään tätä blogia! Apua.
Kun tätä asiaa ajattelee ihan vieraiden ihmisten kannalta, niin on kai paikallaan kertoa hieman itsestäni. Tässä siis nopea karikatyyri.
Ääriviivat
Olen päälle kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulta. Perheeseen kuuluu myös alle 3-vuotias tytär, mies, sekä kaksi harmaata kissaa. Omaan akateemisen koulutuksen ja jopa FM-tutkinnon. En pärjännyt kahdeksasta-viiteen -työelämässä, joten nyt olen freelancer ja kotiäiti. Harrastan kirjallisuutta (lähinnä faktasellaista tällä hetkellä), hieman leffoja, sekä erästä taistelulajia. Kirjoitan jonkin verran itse.
Varjostusta
En "uskonut" ADHD:iin (miten se edes taivutetaan?!?) pitkiin aikoihin, tai paremminkin en pitänyt sitä minään tautina, mikä pitäisi parantaa. Kävin kuitenkin (huvin vuoksi, kavereita tapaamassa) eräällä luennolla selvittääkseni, onko tyttärelläni ADHD-oireita. Kävelin luennolta ulos silmät ympyriäisinä, pää melkein nyökyttelystä irronneena, ja totesin ystävälleni, että ei Siirillä sitä varmaan ole mutta minulla varmaan on. Elämä loksahti paikalleen.
"Tautini" muoto on sekalainen: siinä on sekä inattentiivisia piirteitä (ei saa mitään aikaan, vaipuu haaveiluun ja sisäiseen maailmaansa) että hyperaktiivisia (impulsiivinen koheltaja).
Tausta
Olen lähtöisin "omituisesta" kodista; lapsena tuntui aina siltä, että vanhempani ja minä olimme jotenkin erilaisia. Silti vanhempani suorittivat täyden työuran ja hoitivat minut, leikkaushoitoa tarvinneen sairaan lapsen, siinä sivussa. Ei mitään tietoa, onko heillä ollut ADHD-taipumusta - en ihmettelisi, ainakin se selittäisi joitain seikkoja molemmista, mutta kovasti piilevänä taipumus on sitten ollut. Sen tiedän, että isän puolella ovenkarmeihin kävely on sukuvika!
Kun tätä asiaa ajattelee ihan vieraiden ihmisten kannalta, niin on kai paikallaan kertoa hieman itsestäni. Tässä siis nopea karikatyyri.
Ääriviivat
Olen päälle kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulta. Perheeseen kuuluu myös alle 3-vuotias tytär, mies, sekä kaksi harmaata kissaa. Omaan akateemisen koulutuksen ja jopa FM-tutkinnon. En pärjännyt kahdeksasta-viiteen -työelämässä, joten nyt olen freelancer ja kotiäiti. Harrastan kirjallisuutta (lähinnä faktasellaista tällä hetkellä), hieman leffoja, sekä erästä taistelulajia. Kirjoitan jonkin verran itse.
Varjostusta
En "uskonut" ADHD:iin (miten se edes taivutetaan?!?) pitkiin aikoihin, tai paremminkin en pitänyt sitä minään tautina, mikä pitäisi parantaa. Kävin kuitenkin (huvin vuoksi, kavereita tapaamassa) eräällä luennolla selvittääkseni, onko tyttärelläni ADHD-oireita. Kävelin luennolta ulos silmät ympyriäisinä, pää melkein nyökyttelystä irronneena, ja totesin ystävälleni, että ei Siirillä sitä varmaan ole mutta minulla varmaan on. Elämä loksahti paikalleen.
"Tautini" muoto on sekalainen: siinä on sekä inattentiivisia piirteitä (ei saa mitään aikaan, vaipuu haaveiluun ja sisäiseen maailmaansa) että hyperaktiivisia (impulsiivinen koheltaja).
Tausta
Olen lähtöisin "omituisesta" kodista; lapsena tuntui aina siltä, että vanhempani ja minä olimme jotenkin erilaisia. Silti vanhempani suorittivat täyden työuran ja hoitivat minut, leikkaushoitoa tarvinneen sairaan lapsen, siinä sivussa. Ei mitään tietoa, onko heillä ollut ADHD-taipumusta - en ihmettelisi, ainakin se selittäisi joitain seikkoja molemmista, mutta kovasti piilevänä taipumus on sitten ollut. Sen tiedän, että isän puolella ovenkarmeihin kävely on sukuvika!
Silmälasit yhä kateissa
Huono päivä. Huono, huono päivä.
Olen täysin takaisin nollatilanteessa. Jos lääke jotenkin auttaa, en halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman lääkettä. Ajatellaanpa esimerkiksi tämänpäiväistä uintireissua Siirin kanssa: se onnistui siitä huolimatta, että muutin mieleni lähtemisestä n. 4 kertaa aamun mittaan, ja kun pääsimme hallille, ei mukana ollut lainkaan puhtaita alusvaatteita. Uimapuvut kyllä muistin, vaikka vasta juuri ja juuri ovenraossa.
Unohdin myös jälleen laittaa Siirille vaipat pukemisen yhteydessä. No sattuuhan sitä normaaleissakin perheissä, mutta ei yleensä joka päivä. Siiri puolestaan oli taas se hieman epävarma, hermostunut, äitiin takertuva itsensä, joka ensimmäisenä lääkepäivänä oli muuttunut luottavaiseksi, aurinkoiseksi ja itsenäiseksi pikkutytöksi. Ei se ero nyt kauhean dramaattinen ole, ellei osaa katsoa, mutta kuitenkin Siirin katse on varautunut, kun hän katsoo minua huonona päivänä.
Hermot menivät aivan jatkuvasti. Näköjään minulla yksi ADHD:n ilmenemistapa on huonot hermot. En osaa rentoutua tilanteisiin ja nauttia niistä, vaan hermostun, jos jotain menee vähänkin pieleen tai epäoptimaalisella tavalla (paitsi joskus silloin, kun itse olen mokannut). Ja kyllästyn, jos sama aktiviteetti jatkuu mielestäni liian pitkään etenemättä tarpeeksi. Ja kun kyllästyn, niin hermostun ja suutun. Siksi olen koko ajan hoputtamassa ja auttamassa kaikkia ja saan sätkyn, jos homma ei etene. Vaikka "homma" olisi luonteeltaan leppoisakin, kuten kävelylenkki lumessa leikkivän lapsen kanssa.
Pahinta on, että pakkoajatukset ovat palanneet ilman, että ehdin kunnolla tiedostaa niiden puuttumisen. Mietin joka kymmenes minuutti, miten Siiri/Kalle/joku muu läheinen/minä voisi(n) kuolla, vammautua tai muuten vahingoittua. Se lähtee aina samalla tavalla. "Jos Siiri tuosta nyt kaatuu tuo keppi kädessään ja se osuu häntä silmään..." ... niin jo näen mielessäni verisiä kuvia rakkaasta lapsestani 20-senttinen keppi 10 senttiä silmässä sisällä, miten hän itkee tuskaansa, mitä tapahtuu kun hän yrittää vetää sitä pois, miten soitan ambulanssin ja yritän tyrehdyttää verenvuodon, ja mitä sitten tapahtuu teho-osastolla ja miltä näyttävät röntgenkuvat lapsen vahingoittuneista aivoista, ja kuinka lapsi joutuu viettämään lopun elämäänsä vammaisena... ja kuinka tiedän hänen kuollessaan 30 vuotta myöhemmin, että kaikki oli minun syytäni, koska en ottanut keppiä ajoissa pois. Ja tämä kaikki tuntuu pakkoajatuksen vallassa ellei todelliselta, niin ainakin varmalta tulevaisuudenkuvalta, ja tuska on sen mukainen.
Mahtavatko tähän mömmöt auttaa? Ehkä parempi reitti olisi opetella ne asiat ihan itse. Treenata aivoja niin kauan, että reaktiot ovat linjassa stimuluksen kanssa. Osan tätä tietä olen kulkenutkin: taistelulajiharrastus on auttanut todella paljon. Oppimismotivaationi on korkea, ja olen saanut lyödä päätä seinään oikein olan takaa (auts).
Olen täysin takaisin nollatilanteessa. Jos lääke jotenkin auttaa, en halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman lääkettä. Ajatellaanpa esimerkiksi tämänpäiväistä uintireissua Siirin kanssa: se onnistui siitä huolimatta, että muutin mieleni lähtemisestä n. 4 kertaa aamun mittaan, ja kun pääsimme hallille, ei mukana ollut lainkaan puhtaita alusvaatteita. Uimapuvut kyllä muistin, vaikka vasta juuri ja juuri ovenraossa.
Unohdin myös jälleen laittaa Siirille vaipat pukemisen yhteydessä. No sattuuhan sitä normaaleissakin perheissä, mutta ei yleensä joka päivä. Siiri puolestaan oli taas se hieman epävarma, hermostunut, äitiin takertuva itsensä, joka ensimmäisenä lääkepäivänä oli muuttunut luottavaiseksi, aurinkoiseksi ja itsenäiseksi pikkutytöksi. Ei se ero nyt kauhean dramaattinen ole, ellei osaa katsoa, mutta kuitenkin Siirin katse on varautunut, kun hän katsoo minua huonona päivänä.
Hermot menivät aivan jatkuvasti. Näköjään minulla yksi ADHD:n ilmenemistapa on huonot hermot. En osaa rentoutua tilanteisiin ja nauttia niistä, vaan hermostun, jos jotain menee vähänkin pieleen tai epäoptimaalisella tavalla (paitsi joskus silloin, kun itse olen mokannut). Ja kyllästyn, jos sama aktiviteetti jatkuu mielestäni liian pitkään etenemättä tarpeeksi. Ja kun kyllästyn, niin hermostun ja suutun. Siksi olen koko ajan hoputtamassa ja auttamassa kaikkia ja saan sätkyn, jos homma ei etene. Vaikka "homma" olisi luonteeltaan leppoisakin, kuten kävelylenkki lumessa leikkivän lapsen kanssa.
Pahinta on, että pakkoajatukset ovat palanneet ilman, että ehdin kunnolla tiedostaa niiden puuttumisen. Mietin joka kymmenes minuutti, miten Siiri/Kalle/joku muu läheinen/minä voisi(n) kuolla, vammautua tai muuten vahingoittua. Se lähtee aina samalla tavalla. "Jos Siiri tuosta nyt kaatuu tuo keppi kädessään ja se osuu häntä silmään..." ... niin jo näen mielessäni verisiä kuvia rakkaasta lapsestani 20-senttinen keppi 10 senttiä silmässä sisällä, miten hän itkee tuskaansa, mitä tapahtuu kun hän yrittää vetää sitä pois, miten soitan ambulanssin ja yritän tyrehdyttää verenvuodon, ja mitä sitten tapahtuu teho-osastolla ja miltä näyttävät röntgenkuvat lapsen vahingoittuneista aivoista, ja kuinka lapsi joutuu viettämään lopun elämäänsä vammaisena... ja kuinka tiedän hänen kuollessaan 30 vuotta myöhemmin, että kaikki oli minun syytäni, koska en ottanut keppiä ajoissa pois. Ja tämä kaikki tuntuu pakkoajatuksen vallassa ellei todelliselta, niin ainakin varmalta tulevaisuudenkuvalta, ja tuska on sen mukainen.
Mahtavatko tähän mömmöt auttaa? Ehkä parempi reitti olisi opetella ne asiat ihan itse. Treenata aivoja niin kauan, että reaktiot ovat linjassa stimuluksen kanssa. Osan tätä tietä olen kulkenutkin: taistelulajiharrastus on auttanut todella paljon. Oppimismotivaationi on korkea, ja olen saanut lyödä päätä seinään oikein olan takaa (auts).
3.4.06
Parempaa iltaa
Outoa. Olen väsynyt, mutta energinen. Nukuttaa yhä, mutta tekee mieli tehdä asioita. Olenko tulossa hulluksi? Tämä olo alkoi päivällisen jälkeen joskus puoli kuuden aikaan, sen jälkeen, kun koko päivän olin häröillyt ja mokaillut ja ollut ihan vetämättömissä. Oliko siinä viimeisimmässä lääkkeessä joku delayed-action -viritys? Siis enemmän delayed kuin yleensä.
Se on sitten maanantai
Tähän mennessä päivääni ovat sisältyneet seuraavat asiat:
- silmälasit hukassa (vaihteeksi)
- aamupalan kattaminen Siirille ja itselleni vaati 5 vierailua jääkaapilla ja 3 astiakaapilla
- maito kaatui ympäri keittiön pöytää
- väsyttää niin maan p...sti
2.4.06
Yöhuomautus
Väsy painaa mielen maahan. Aivot ovat aivan seis, sanat eivät tule mieleen.
On kauheaa jatkuvasti miettiä, onko tämäkin tuntemus nyt jotenkin lääkkeen vaikutuksen alkamisen tai loppumisen syytä.
On kauheaa jatkuvasti miettiä, onko tämäkin tuntemus nyt jotenkin lääkkeen vaikutuksen alkamisen tai loppumisen syytä.
The Meaning of H
Olin jo jossain vaiheessa aikeissa muuttaa blogin kuvaukseksi "...saa AD(H)D-diagnoosin...", koska mielestäni olen klassinen inattentiivinen, aikaansaamaton addi. No tulipa sekin todistettua vääräksi. Tajusin vasta tänään, että paitsi lääkkeen vaikutuksen alaisena myös tavallisina hyvinä päivinä olen aina touhunnut kuin viimeistä päivää. "Kun kerrankin saa aikaiseksi." Ei niin, että olisin varsinaisesti sohvaperuna häröinäkään päivinä, silloin vain aloitan kaikkea enkä saa päätökseen, tai pelaan kompulsiivisesti tietokoneella, tai jotain muuta periaatteessa aktiivista. Niin että olen minä sitten ihan puhdasverisesti hyperaktiivinen, eikä tämä hitsin Concerta tunnu siihen auttavan pätkääkään. En osaa vain olla ja rentoutua vaikkapa kirjan tai nyt edes TV:n parissa.
Tänään saatu aikaan:
Tänään ei ollut niin kova nälkä kuin aiemmin; keho taitaa tottua tähän. Hyvä, sillä näin jo sieluni silmissä pyörtyileväni jatkuvasti ympäriinsä kun lisään parin viikon kuluttua annostusta ohjeiden mukaisesti 36 mg:aan. Päätä sen sijaan särki. Ja takahampaita. Olo oli vielä kireämpi kuin eilen.
Kello hipoo kahdeksaa ja mietin, pitäisikö lähteä salille soolotreenaamaan. Toisaalta olen kuolemanväsynyt. (Kumma juttu...) Toisaalta pääsin treeneihin vain kerran tällä viikolla. Taidan kuitenkin vain ottaa kirjan ja käpertyä lukemaan. Soldiers of the Faith odottaa. Sovitaan niin, että minä vain mokasin tämän päivän energian suuntaamisen (mikä on aivan totta) ja yritän päästä salille joko huomenna myöhäistreeneihin tai keskiviikkona ihan kunnollisiin.
Tänään saatu aikaan:
- pesty ja laitettu kuivumaan kaksi lastia pyykkejä
- silitetty metrin vuori pyykkiä
- siivottu 5 vanhaa lastia pyykkiä komeroihin pölyyntymästä
- siivottu keittiötä
- järjestelty kuusi hyllymetriä tilaa uusiksi
- istutettu rairuohot
- askarreltu Siirin kanssa
- kokattu kohtalaisen vaativa ateria
- viety roskia, joista osa komerossa joulusta asti odottaneita paketointiroskia
Tänään ei ollut niin kova nälkä kuin aiemmin; keho taitaa tottua tähän. Hyvä, sillä näin jo sieluni silmissä pyörtyileväni jatkuvasti ympäriinsä kun lisään parin viikon kuluttua annostusta ohjeiden mukaisesti 36 mg:aan. Päätä sen sijaan särki. Ja takahampaita. Olo oli vielä kireämpi kuin eilen.
Kello hipoo kahdeksaa ja mietin, pitäisikö lähteä salille soolotreenaamaan. Toisaalta olen kuolemanväsynyt. (Kumma juttu...) Toisaalta pääsin treeneihin vain kerran tällä viikolla. Taidan kuitenkin vain ottaa kirjan ja käpertyä lukemaan. Soldiers of the Faith odottaa. Sovitaan niin, että minä vain mokasin tämän päivän energian suuntaamisen (mikä on aivan totta) ja yritän päästä salille joko huomenna myöhäistreeneihin tai keskiviikkona ihan kunnollisiin.
Unien taikaa
Lääkkeen eilinen vaikutus tuntui olevan heikompi, tai sitten se johtui yleisestä nälästä ja väsymyksestä. Naamakin tuntui olevan kireämpi kuin aloituspäivänä.
Illalla särki pää niin, että otin Buranaa. Se ei nimittäin ollut nälkäpäänsärkyä, vaan tuntui enemmän siltä, kuin aivoparka olisi joutunut tekemään enemmän duunia kuin normaalisti. Stimulantti-relaksantti-stimulantti...
Yöllä näin ihan ihme unia. Siiri kuoli, mutta onneksi elvytettiin. Suutelin naapuria (!). Olin isossa sairaalassa/tehtaassa Kallen / edesmenneen isäni / jonkun muun kanssa kärräämässä kuollutta / hyvin sairasta poikaa osastolta toiselle / tekemässä tupatarkastusta / leikkimässä koneilla. Huhhahhei.
Otin juuri lääkkeen jugurtin kanssa.
Illalla särki pää niin, että otin Buranaa. Se ei nimittäin ollut nälkäpäänsärkyä, vaan tuntui enemmän siltä, kuin aivoparka olisi joutunut tekemään enemmän duunia kuin normaalisti. Stimulantti-relaksantti-stimulantti...
Yöllä näin ihan ihme unia. Siiri kuoli, mutta onneksi elvytettiin. Suutelin naapuria (!). Olin isossa sairaalassa/tehtaassa Kallen / edesmenneen isäni / jonkun muun kanssa kärräämässä kuollutta / hyvin sairasta poikaa osastolta toiselle / tekemässä tupatarkastusta / leikkimässä koneilla. Huhhahhei.
Otin juuri lääkkeen jugurtin kanssa.
1.4.06
Kello on neljä, ja sen huomaa
Olen uupunut. Fyysisesti, en psyykkisesti. Eilinen apatiakin siis olikin ehkä enemmän tätä kuin sitä samaa vanhaa. Mieli on virkeä, mutta kroppa sanoo, että nyt nainen pidät lököilytauon. Ikävä kyllä se ei käy: perheen on saatava ruokaa, sitten on sauna jne jne. En kyllä jaksaisi evääkään nostaa.
Mitähän tapahtuisikaan, jos en olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa? Entä jos olisin tottumattomampi analysoimaan kroppani ja pääkoppani tuntemuksia? Olisin varmaan nyt ihan matona lattialla.
Mitähän tapahtuisikaan, jos en olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa? Entä jos olisin tottumattomampi analysoimaan kroppani ja pääkoppani tuntemuksia? Olisin varmaan nyt ihan matona lattialla.
Toinen kerta toden sanoo
Eilisiltana oli vaikeuksia saada siivousvaihdetta pois päältä, voi pahus. Mutta se ei ole mitenkään ennenkuulumatonta -- kuten niin moni muu asia eilen, sekin kuuluu tavalliseen hyvään päivään. Illalla uni olisi tullut ihan OK, mutta olen muutenkin nukkunut huonosti ja Siiri herätteli taas vaihteeksi pitkin yötä. Kyllä kohta 3-vuotiaan lapsen on jo aika oppia vetämään poispotkimansa peitto päälleen ihan itse, argh!
Nälkä jatkui illalla, ja aamulla oli taas heti herätessä nälkä. Otin pillerin klo 7.30, noin tunnin kuluttua heräämisestä (tosin vain puoli tuntia ylösnousemisesta). Nälästä huolimatta aamiaisella ei ensimmäisten hotkaisujen jälkeen tehnyt yhtään mieli syödä. Pakotin itseni pistelemään kolme kananmunaa sekä lautasellisen partajugua ja vattuhilloa. Tästä huolimatta kauppakeskukseen päästyä oli niin nälkä, että jo kahden tunnin kuluttua aamiaisesta mutustin suklaapatukkaa. Karppiruokavaliolla on tässä puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä on tosi vaikea ylläpitää, jos on nopeasti pakko saada jotain ruokaa, kuten tänään. Mutta toisaalta jos sitä pystyy noudattamaan, heittelee verensokeri huomattavasti vähemmän kuin viljoja ja sokereita syömällä, ja mieliala pysyy tasaisempana. Myös ilmavaivoja karppiruoka pitää minulla kurissa, mikä ei taida olla ihan triviaali juttu tuon Concertan kanssa; vai johtuneeko se edes siitä, että eilen minulla oli juustonaksujen jälkeen aivan käsittämättömän haiseva fiilis...
Yleisesti olo on tänään ollut vähemmän aikaansaava ja selkeä, mutta pistän tämän negatiivisen muutoksen ainakin osittain nälän piikkiin. Kauppakeskuksessa kulkiessani sain järkytyksekseni ihailevia katseita, vaikka en ollut sen paremmin pukeutunut tai laittautunut kuin normaalistikaan. Osin tämä johtunee siitä, että kropan turvotus on laskenut eli posket ja maha eivät pullota, mutta epäilen myös, että olin vähemmän body-conscious ja liikuin jouhevammin. Tai sitten Concerta vilkastuttaa mielikuvitusta ;)
Eilen ei päivällä juurikaan väsyttänyt, nyt väsyttää aika paljon, mutta ei niin hirveästi kuin yleensä lauantaisin. Tämä voi kyllä olla plaseboefektikin, tai yleistä muutoksen tuomaa aktivaatiota. Missään nimessä päiväväsymys ei nytkään ole sellainen tavallinen otsalohkossa ja silmien takana jumputtava, välkkyvä uupumus. Jo toinen satsi pyykkejä on pyörimässä, kaikki ostokset on laitettu pois, siivoilua aloiteltu ja kohta jatketaan.
Nälkä jatkui illalla, ja aamulla oli taas heti herätessä nälkä. Otin pillerin klo 7.30, noin tunnin kuluttua heräämisestä (tosin vain puoli tuntia ylösnousemisesta). Nälästä huolimatta aamiaisella ei ensimmäisten hotkaisujen jälkeen tehnyt yhtään mieli syödä. Pakotin itseni pistelemään kolme kananmunaa sekä lautasellisen partajugua ja vattuhilloa. Tästä huolimatta kauppakeskukseen päästyä oli niin nälkä, että jo kahden tunnin kuluttua aamiaisesta mutustin suklaapatukkaa. Karppiruokavaliolla on tässä puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä on tosi vaikea ylläpitää, jos on nopeasti pakko saada jotain ruokaa, kuten tänään. Mutta toisaalta jos sitä pystyy noudattamaan, heittelee verensokeri huomattavasti vähemmän kuin viljoja ja sokereita syömällä, ja mieliala pysyy tasaisempana. Myös ilmavaivoja karppiruoka pitää minulla kurissa, mikä ei taida olla ihan triviaali juttu tuon Concertan kanssa; vai johtuneeko se edes siitä, että eilen minulla oli juustonaksujen jälkeen aivan käsittämättömän haiseva fiilis...
Yleisesti olo on tänään ollut vähemmän aikaansaava ja selkeä, mutta pistän tämän negatiivisen muutoksen ainakin osittain nälän piikkiin. Kauppakeskuksessa kulkiessani sain järkytyksekseni ihailevia katseita, vaikka en ollut sen paremmin pukeutunut tai laittautunut kuin normaalistikaan. Osin tämä johtunee siitä, että kropan turvotus on laskenut eli posket ja maha eivät pullota, mutta epäilen myös, että olin vähemmän body-conscious ja liikuin jouhevammin. Tai sitten Concerta vilkastuttaa mielikuvitusta ;)
Eilen ei päivällä juurikaan väsyttänyt, nyt väsyttää aika paljon, mutta ei niin hirveästi kuin yleensä lauantaisin. Tämä voi kyllä olla plaseboefektikin, tai yleistä muutoksen tuomaa aktivaatiota. Missään nimessä päiväväsymys ei nytkään ole sellainen tavallinen otsalohkossa ja silmien takana jumputtava, välkkyvä uupumus. Jo toinen satsi pyykkejä on pyörimässä, kaikki ostokset on laitettu pois, siivoilua aloiteltu ja kohta jatketaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)