She bangs!

Voisi olla hyvä idea tulevaisuudessa olla ottamatta lääkettä kuulostelematta ensin, tarvitseeko sitä... Otin aamusella kahdeksan aikaan kaksi Dexeä ja aamutreenien jälkeen salilla otin kaksi lisää vähän yli yksitoista. Ja sitten mentiin! Selitin itselleni (ilmiselviä) asioita ainakin 200 sanan minuuttivauhtia dramaattisin elein höystettynä, liikuin kuin rasvattu luoti, ajoin kotiin kuin viirupää ja hihittelin ja sekoilin kyyditessäni äitiäni junalle. Olin kiireessä unohtanut, että minun piti eilisen tapaan viivyttää lääkkeen ottamista kunnes sen tarve oikeasti tuntuisi. Tulos oli, että elimistössä oli aivan liikaa lääkettä. Loppupäivän selvisinkin sitten täysin ilman.

Hyvä päivä

Tänään ei tarvinnut ottaa kuin yhteensä 5 Dexeä, kolme aamulla ja kaksi iltapäivällä. Vähäisestä lääkemäärästä huolimatta olen ollut ihan pirteä, mitä nyt tällä hetkellä hieman huimaa... ja se saattaa johtua väsymyksestä. Pitäisi mennä nukkumaan, huomisaamuna on taas töitä tehtävänä.

Tämän päivän kuva onkin valokuva Siiristä, koska en jaksanut piirtää mitään :)

Saaga taudistani

Tuosta Oravan kysymyksestä huomasinkin, että enpä ole tosiaan kertonut, miten tämä ADHD minulla ilmenee ja mistä oikeastaan keksin lähteä tutkimuksiin. Joten tässä :)

Olin toki kuullut ADHD:sta ja sen "diagnoosi-edeltäjistä" MBD:stä ja ADD:stä, mutta mieleenikään ei ollut tullut, että ne voisivat liittyä minuun. Sen sijaan Siiristä olin jossain vaiheessa huolissani. Olin niin huolissani, että kävin kuuntelemassa luentoa lasten ADHD:sta. Ja sepä vasta olikin kokemus. Ensimmäiset kymmenen-viisitoista minuuttia istuin suu auki tietämättä itkeäkö vai nauraa kun tuo luennoitsija tuolla puhuu minusta. Sitten alkoi nyökyttely, ja nyökyttelin melkein pääni irti kun kuvattiin, millainen on (inattentiivinen) addi: vaipuu haaveiluun, on ihan pihalla koulussa sekä tunnilla että kaverisuhteissa, on omituiset intohimoisen mielenkiinnon kohteet mutta ei pysty keskittymään mihinkään muuhun, on joillain osa-alueilla ikätovereitaan jäljessä jopa kolmanneksen kronologista ikäänsä, hermostuu helposti, ei kykene samaistumaan muihin ihmisiin, addiktoituu (haha) helposti... Ainoa isompi asia, jossa poikkesin "vakavan tapauksen" kuvauksesta, oli ajantaju ja ajankäytön suunnittelu, ja se on sellainen asia, jonka olen joutunut erikseen opettelemaan, eli ei ole tullut luonnostaan - enkä osaa sitä arkielämässä vieläkään soveltaa vaan lähinnä vain työssä ja nimenomaan teoriassa. Havaitsin myös, että minulla on käynyt aivan uskomaton mäihä tai jotain kun en ole yhteiskuntakelvoton, kouluttamaton, työtön jne. vaan pystynyt suoriutumaan suunnilleen normaalisti, vaikka vaikeaa se on ollut.

Poistuin luennolta todeten ystävälleni, että ei, Siirillä ei ole ADHD, mutta minulla kyllä taitaa olla.

Seuraavana päivänä surffasin ADHD-Aikuisten sivuille, tein siellä olevan aikuiselle naiselle suunnatun nettitestin ja kas vaan: melkein kaikki indikaattorit näyttivät maksimia. Konsultoin Kallea, joka oli ensin taipuvainen väittämään tätä uusimmaksi manifestaatioksi hypokondriastani. No miehellä oli kyllä pointti, mutta oireistossa oli niin paljon asioita, joita olin diagnosoinut itsessäni vuosien mittaan muutenkin mutta joiden en tiennyt liittyvän tähän ennen luentoa. Päätin hakea apua.

Ja sitten meni kuukausia, ennen kuin sain vertauskuvannollisen perseeni ylös tuolista. Kun lopulta sain varattua ajan paikalliselle terkkarille, kävi ilmi, että kotikaupunkini ei edes maksa aikuisten ADHD-tutkimuksia, saati hoitoa. Onneksi olemme sen verran toimeentulevia, että tämä ei nostanut seinää pystyyn vaan varasin ajan yksityiseltä Herra Neurolta.

Kerronpa tässä anekdootin, joka aika hyvin kuvaa pääni sisältöä vaikeassa tilanteessa. Olipa kerran opiskeluaikoina päivä, jolloin olin taas jättänyt tenttiin lukemisen viime tippaan eli tenttiä edeltävään iltaan. Onneksi kirja on mielenkiintoinen, ajattelin, ja lyhyt, eikä luku-urakka siten vaikuttanut ylivoimaiselta. Viiden aikaan iltapäivällä asetuin paikoilleni mukavaan asentoon kirjoituspöydän ääreen ja avasin kirjan.

Puoli tuntia myöhemmin totesin, että en muistanut tai tajunnut ensimmäisestä sivusta mitään. Ilmeisesti olin zen-tilassa pohtinut kirjoituspöydällä sijaitsevan kynätelineen sisältöä samalla kun olin touhukkaasti liuskonut kynsiäni. Tyhjensin kirjoituspöydän, otin esiin keltaisen alleviivaustussin ja päätin keskittyä nyt.

Luin lauseen. Luin toisen lauseen. Mietin syntyjä syviä. Luin ensimmäisen ja toisen lauseen uudestaan ajatuksella. Alleviivasin ne. Luin lisää lauseita ja alleviivasin, pysähtyen välillä miettimään. Puolen tusinan lauseen jälkeen aloin tuijottaa kirjoituspöydän pintaa. Pakotin katseen palaamaan kirjaan. Puoli minuuttia, ja katselin puita ulkona. Sitten katselin kirjaimia ja leikin alleviivaustussilla.

Tunnin kuluttua havaitsin kääntäneeni yhteensä kaksi sivua ja ymmärtäneeni ei yhtään mitään.

Loppuillasta minulla on varsin hajanaiset muistikuvat. Niihin kuuluu raivoamista, itkua, epätoivoa siitä että olen niin tyhmä ja huono ja laiska etten saa edes mielenkiintoista kirjaa luettua kun on pakko. Kirjasta muistan yhä ne kaksi, kolme kohtaa, jotka silloin sain luettua. Tentistä pääsin läpi, koska olin osunut tärppeihin ja muistin joitain piirtelyn ja haaveilun välillä kuulemiani asioita luennoilta. Plus että sävelsin, patenttiratkaisuni hankalissa tenteissä.

Lääkkeen paluu

Iltapäivällä oli pakko ottaa lääkettä, kun mistään ei tullut mitään. Heti helpotti :/ En oikein tiedä, mitä ajatella. En halua tarvita lääkettä. En halua ottaa lääkettä. Mutta jos en ota, huomaan heti, että tarvitsen. Nelisen päivää kestin sitä väsymystä. Kun annoin periksi ja otin lääkkeen, selvisi pää niin että huh.

Lyödäänkö vetoa, että ensi yönä ei nukuta?

Ja kolmantena päivänä hänellä oli vaikeinta

Kolme päivää ilman lääkkeitä. Kolme koomaista päivää ilman lääkkeitä. On nukuttanut aivan valtaisasti koko ajan, paitsi perjantaina silloin kun meillä oli virastoasioita elikkä hieman actionia. Tämä päivä on ollut pahin. Perjantai-iltana olin istumassa iltaa baarissa ystävän kanssa ja vaikka kykenin rajoittamaan alkoholin juomisen yhteen (isoooooon) olueeseen, jäivät yöunet kuitenkin lyhyiksi. Aamulla en meinannut päästä ylös; tosin Siirin "äiiiitiiii, tuu olohoooneseeeeen!" auttoi kummasti. Koko päivä kauppareissua ja sukulaisvierailua myöten meni aivan unen partaalla. Otin kahdet torkut päivän mittaan: ei vaikutusta.

Tämä päänselvitys juontaa juurensa keskiviikon treeneihin. Olin hyvin (liian) pitkästä aikaa taas ihan oikealla tunnilla salilla, ja sain opettajalta jatkuvia kuitteja siitä, kuinka olen vaarallinen ja kömpelö sun muuta. (Huomautettakoon, että ko. opettaja on hyvä ystäväni ja kuitit sekä ansaittuja että ystävällismielisiä, joten en pahastunut.) Tajusin, että niin kauan kuin nautin lääkkeitä, joudun opettelemaan lajini uudestaan joka hitsin kerta kun lääkitys vaihtuu. Ei ole oikein kestävä ratkaisu. Pohdin tätä valaistusta salilla tunnin verran ja tulin siihen tulokseen, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää lääkkeet pois ja opetella selviämään. Opetella keskittymään, opetella vähemmän kömpelöksi.

Mm. Tässä teoriassa on vain yksi paha vika. Keskittymiskyvyn puute ja kömpelyys eivät todellakaan ole ainoat oireeni. Väsymys todistaa sen. Joo, kyllä, tietenkin kärsin vieroitusoireista. Silti - olen aina ollut väsynyt. Aina. Kaksi kertaa päivässä olen ollut torkkuihin asti väsynyt. Kaikki koulupäivät, opiskelupäivät ja työpäivät ovat menneet saman kaavan mukaan:
klo 7: Herätyskello torkulle jos mahdollista; muussa tapauksessa ylös sängystä ja koomassa suihkuun ja aamiaiselle.
8-9: Virvoittava aamukahvi ("älä puhu mulle ennen kahvia"). Koulu- tai työmatka, jonka aikana otan torkut. Tämä on vaarallista jos olen ratissa.
9-11: Toinen kuppi kahvia, jonka jälkeen alkaa tunnin kestävä tehokas aika.
11-12: Keskittyminen mahdotonta, joten lounas. Pitkä lounas.
12-14: Lounaan jälkeinen kooma, kymmenen minuutin torkut jossain välissä. Kahvia. Kahvia. Keskittyminen paperihommiin mahdotonta, joten teen mahdollisuuksien mukaan jotain vaihtelevaa ja liikkumisen sallivaa.
14-16: Väsymys väistyy, levottomuus valtaa alaa. Paikallaan istuminen mahdotonta, keskittyminen mahdotonta. Tuijotan vain kelloa, koska pääsee kotiin.
16-17.30: Kotimatka. Olo onnellinen ja energinen. Kotiin tultua romahdan eteisen lattialle (aikanaan vanhempien luona asuessa) tai sohvalle (omassa kotona) puolen tunnin torkuille.
17.30-19: Hermostunutta ruoanlaittoa ja ruokailu.
19-23: Todella tehokasta peliaikaa, paperihommat helppoja, paikallaan istuminen onnistuu maanmainiosti.
23-04: Jos jotain on kesken, tehokas peliaika jatkuu. Uni tulee ehkä Hesarin myötä.

Eli niin. En taida olla oikeasti yhteiskunnan tuottava jäsen ilman lääkkeitä. Totuin jo liian helpolle Concertan ja Dexenkin kanssa - päivät eivät menneet väsymyksen ja levottomuuden sumussa. Vain levottomuuden. Tosin väsymys kyllä lurkki taustalla, kun öisin ei saa nukuttua.

Suo siellä, vetelä täällä. Mitä minä teen? Ilman lääkitystä uskallan tuskin ajaa autoa aamuisin ja iltapäivisin. Lääkityksen kanssa henkireikäni tukkeutuu kun harrastus tulee mahdottomaksi.

Hariappia

Sukulaisryntäyksen jaloista en ehtinyt soittamaan Herra Neurolle tänään, enkä ehdi huomennakaan, sillä Eräs Projekti tulee viemään koko päivän luppoajan. Nooh, mikäs siinä, kärsin sitten päänsärystä ja huimauksesta taas illalla treeneissä...

On a completely unrelated note, tämän blogin A-taide muuttuu vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi. Ensimmäisen julkaisemani kuvan luominen vei n. 2 minuuttia. Eilistä kuvaa tein ainakin puolitoista tuntia. Toissapäivänä tulin luoneeksi niin ison ja monimutkaisen kuvan nelisen pätkittyä tuntia kestäneen taidesession aikana, että en voinut sisällyttää sitä blogiin. Tänään yritin pitäytyä simppelissä aiheessa ja aikaa meni vain tunnin verran. Opin kyllä paljon Paint Shop Pron ominaisuuksista ja ilmeisesti kuvasilmänikin kehittyy jollain tasolla, sillä tänään onnistuin pitkästä aikaa ottamaan Siiristä lähestulkoon täydellisen onnistuneita valokuvia.

Lääkemäärä vain lisääntyy

Yhteensä viisi Dexeä tänään, eikä pää silti ole selvä. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ripustettua, keittiötä siivottua ja mikä parasta, parvekkeen raivattua ja imuroitua. Sitten olikin ihana istua siellä koko perheen voimin juomassa mehua. Koko perheen sekä pandanallen, siis, joka oli pikkusiskona Siirin sylissä :)

En taida ehtiä huomenna soittaa Herra Neurolle, sillä aamuharkkojeni jälkeen serkkuni saapuu kyläilemään kaukaa Keski-Suomesta. Voisin kyllä yrittää tehdä jostain sitä aikaa... Vai pitäisiköhän vaihtaa lääkäriä? Kun tuo nykyinen ei oikeasti kauhean paljoa vakuuttanut, sain diagnoosin niin pikavauhtia ja lääkkeet aivan sairaan helposti.

Luomuilenko?

Tosi pitkäkestoisia nämä minun "suunnitelmani" miten lääkkeitä ottaisin... Piti ottaa kunnolla lääkettä viikonlopun ajan selvittääkseni, eikö se oikeasti auta vai mikä on. No lauantaina otin aamulla 2, päivällä 2 ja iltapäivällä yhden, ja hyvin meni, vain illalla väsytteli. Tänään yritän luomuilla. Ans kattoo ny, sillä olen ihan lyijyisen väsynyt ja lyhytpinnainen. Osin se varmasti johtuu Euroviisujen katsomisesta ja kahteen kestäneistä jälkipuinneista Kallen kanssa.

Selvennän vielä sitä masennuspostaustani. Toki voisin olla masentunutkin, ei siitä ole kyse. Olen ollutkin masentunut aiemmin. Mutta tässä tapauksessa kaikki ne asiat, joista testeissä sai "masennuspisteitä", ovat selkeästi ADHD:n oireita: pitkäjänteisyyden puuttuminen, huonot kyvyt hoitaa asioitaan, tyytymättömyys omiin suorituksiin (kun tietää pystyvänsä parempaan) jne. Jopa laihtuminen, sillä tämä lääkitys laihduttaa :) Minusta ei vain tunnu kroonisesti pahalta, masentuneelta tai vihaiselta.

Huomautettakoon vielä, että vastoin olettamuksianne pidän itseäni oikeastaan varsin hyvänä äitinä Siirille. Ainakin jotain me teemme Kallen kanssa oikein, koska meillä on ihana, aurinkoinen, rohkea, fiksu, sosiaalinen tyttö. Toki paljon, suurin osa, on Siirin omaa ansiota, mutta tuskin hän olisi niin "sopeutuneen" oloinen jos jotain olisi pahasti vialla.

En ole kohtalaisesti masentunut

Tein masennustestin jos toisenkin ja sain tulokseksi "kohtalaisesti masentunut" (toiseksi mainitusta 17 pistettä). No en ole masentunut, vaan addi. Nyt sen huomasi selvästi testejä tehdessä; kun ajattelin viimeksi kulunutta kuukautta, vuottakin, tajuan, että maailma ei ole tuntunut synkeältä, toivottomalta paikalta ja edessä näkyvä elämä liian pitkältä kovinkaan montaa kertaa. Tai siis kai kaikilla on sellaisia hetkiä... onhan? Minulla oli niitä ennen kerran päivässä, nykyään ehkä kerran kahdessa viikossa. Siitäkin on tosi kauan kun olen (ennen eilistä whinetyspurkaustani) miettinyt itsemurhaa, varmaan ainakin kuukausia.

Taitaapi olla yksi niistä elämäni harvoista ajoista, jolloin en ole masentunut :)

"Niin paljon lääkettä, että ei väsytä enää"

Kahdentoista maissa otin kolme Dexeä. En meinannut enää kirjaimellisesti nukahtaa seisaalleni ja pystyin kuulemaan muutakin kuin huminan päässäni, mutta silti väsytti koko ajan. Kolmen aikaan otin kaksi tabua. Nyt silmissä viiraa ja väsyttää yhä.

Suunnitelmani on tämä. Edessä on viikonloppu. Kokeilen silloin neljällä Dexellä per kerta, eli 4x2 tai 4x3 Dexeä päivässä. Se on reseptin mukainen maksimi. Jos ja kun se ei toimi, lasken annostusta maanantaina (sillä isoilla lääkeannoksilla tuntuu alamäki aivan hirveältä) ja yritän kestää. Kun Herra Neuro on taas vastaanotollaan tiistaina, soitan hänelle ja/tai varaan ajan kysyäkseni, mitä seuraavaksi.

Kalle ja Siiri ovat nyt Kallen vanhempien luona käymässä. Nyt olisi loistotilaisuus siivota, tai saada ehkä vähän fiktiota kirjoitettua. Tai vaihtoehtoisesti pelata hassua sanapeliä.

Nyt pää pois perseestä, nainen!

Nyt ryhdistäydytään. Otetaan kiltisti niin paljon lääkettä, ettei enää väsytä. Sitten aletaan siivota, jotta se tulisi tällä viikolla tehtyä. Sitten haetaan Siiri mummolta. Hop! Laiska nainen, eihän nyt kotitöissä ole kyse kykenemisestä, on kyse itsekurista ja sen puutteesta! Kaikkia väsyttää joskus, saa väsyttää, hommat hoidetaan siitä huolimatta.

Nyt loppui whinetys. Oikein ällöttää. "Kuemmää vaan jaksapystykykene... mutku... kuainavaan... mikseitääoo helppoo..." Herää pahvi! Vähemmän energiaa valittamiseen, enemmän energiaa tekemiseen, niin kummasti elämästä tulee yksinkertaisempaa.

Väsynyt tähän kertakaikkiaan

Olen mietiskellyt, milloin minusta elämä olisi tuntunut sujuvalta ja elämisen arvoiselta. No tietysti nyt kun on Siiri on elämässäkin pointti. Tarkoitan paremminkin sitä, että milloin minusta on tuntunut fyysisesti hyvältä edes useimpina päivinä, milloin jokin asia tai joku toinen asia ei ole mättänyt koko ajan. Ainoat ajanjaksot, milloin muistan olleeni pirteä, tyyni, tyytyväinen etc. ovat: ennen koulunkäynnin aloittamista 6-vuotiaana, ja se vuosi ennen Siiriä kun tein "kokopäiväisesti" (= n. 15 h/vko) freelance-töitä kotona. Ja yliopistoaikoina aina välillä. Ja koulujen kesälomilla, silloin kun ei ollut kesätöitä. Muuten olen aina ollut kroonisesti väsynyt, ainakin jos mittarina käytetään sitä, nukahtelenko työn ääreen ja joudunko ottamaan kahdet päivätorkut.

Viihdyin kahdessa erilaisessa työssä: päiväkotiapulaisena ja projektipäällikkönä päivät olivat vaihtelevia. PM:n hommissa oli kyllä jonkin verran tarkkuutta vaativaa rutiinia, ja kumuloituvat mokat osoittivat epäsopivuuteni siihen. Päiväkotiapulaisena ollessani taas olin muiden mielestä ilmeisesti aika huono siinä.

Minusta ei siis tule ns. aikuista ikinä, koska en pysty toimimaan yhteiskunnan tuottavana jäsenenä. En ilmeisesti edes pysty huolehtimaan omasta lapsestani täysipäiväisesti. (Tosin on sanottava, että mitään vakavampaa ei kotona ole sattunut VIELÄ.) Lääkitys ei tähän selkeästikään auta, nyt on kokeiltu kahta erilaista ja saatu vain elimistö sekaisin. Ei tule kalua tästä naisesta. Ja niin paljon kun on mennyt resursseja minunkin pelastamiselleni elämään. Ha, sanon minä. Good call. Niin se on, että joidenkin ei vaan kuulu selvitä hengissä ensimmäisestä elinvuodestaan. Jos joutuu taistelemaan silloin, joutuu taistelemaan aina, ja minä olen helvetin väsynyt vääntämään ja taistelemaan pelkästään pystyäkseni tekemään normaaleita ihmis-asioita.

Ennen Siiriä minua ei tarvittu mihinkään. Miksi en tajunnut lopettaa tätä ajoissa? Nyt on myöhäistä.

Onpas kello paljon.

Unohduin ihan tähän koneelle.

Pääsin tänään treenaamaan piiiiiitkästä aikaa, kun Siiri leikki mummon kanssa. Parempikin päivä olisi voinut olla tämä aloitus: uudet lääkkeet, kuumetauti, menkat alkamassa, 2 kk tauko treenauksessa... Oli mielenkiintoinen soolotreenisessio, mustat pisteet vain tanssivat silmissä ja pysähdyin haukkomaan henkeä minuutin välein. Siltin olen tyytyväinen, että menin ja sain jotain tehtyä. Ensi kerta on taas helpompi.

Nyt mää menen nukkumaan ASAP!

Meneehän tämä.

Eilispäivän sekä tänään aamupäivällä olin ihan sitä mieltä, että hitsi, tämä lääkehän toimii. Nooh, ehkä se toimisi jos kuume suostuisi laskemaan... Aamulla, kun ei ollut lämpöä, oli olo ihan hyvä, ei huimannut eikä mitään. Kun lämpö iltaa kohden nousi, alkoi huimauskin uudestaan.

Dexellä on kyllä selvemmät nousut ja laskut kuin Concertalla. Kun vaikutus lähenee loppuaan, minulla on taipumus jäädä tuijottamaan tyhjyyteen näkökenttä tuplana, eikä kiinnosta sen vertaa että tarkentaisin katseeni. Vaikutus on huipussaan aina tunnin kerrallaan: tunti ylös, tunti ylhäällä, tunti alas. Mielenkiintoista vuoristorataa. Jos ajoittaa hommat oikein, voi yhden toimintatunnin aikana ladata pyykkikoneen ja seuraavan toimintatunnin aikana tyhjentää sen.

Dexedrine tuntuu myös pitävän tehokkaammin hereillä. Toistaiseksi parhaan nukkumatuloksen on saanut lopettamalla lääkkeensyönnin alkuiltapäivällä, mikä kyllä tarkoittaa, että päivällisellä nukahdan melkein soppaani.

Siripiri

Eipä tullut mitään meikäläisen lääkkeettömästä päivästä. Yhdentoista aikaan tajusin, että olen nukahtamassa seisaalleni ja olen niin vittuuntunut, että oksat pois. Otin sitten yhden pillerin Dexeä ja tunnin kuluttua toisen. Tuli parempi olo, ei väsyttänyt eikä edes huimannut, ja kärsivällisyys kasvoi normaalimittoihinsa. No, normaali ja normaali. Mikä on normaali?


Sen huomasin, että oman äitini läsnäollessa tuppaan revertoimaan johonkin murrosikä-phaseout-tilaan. En pysty olemaan läsnä tilanteessa ja reagoimaan normaalisti mihinkään, en edes omaan perheeseeni. Reagoin teennäisesti ja pakonomaisesti, ja pyrin pitämään äidin huomion itsessäni kuin olisin mustasukkainen vaikkapa omalle lapselleni, joka juttelee mummon kanssa.

(Enkä muuten antanut äidille tämän blogin osoitetta, in case you were wondering...)

Kuvat on kivoja

Huomasin, että niiden ihmisten blogeja, joilla on kuvia, on kivampi lukea kuin niiden, joilla ei ole kuvia. Outoa, koska olen äärimmäisen *verbaalis*visuaalisesti suuntautunut ihminen, but there you have it. Siksi tämäkin blogi tulee nyt sisältämään kuvia. Koska kuvat on tehnyt A-nainen, joka yli kolmikymppisenä amfetamiiniaddina on liian vanha ja urautunut ryhtyäkseen taiteilijaksi, kuvat eivät ole taidetta vaan anti-taidetta. Arki-taidetta. Miten-tätä-PSP:n-ominaisuutta-käytetään-hei-tulipa-magee-taidetta.

Jos A-taiteesta valitetaan, lupaan lopettaa :)

Tilanne normaali

Eilen illalla yhdeksän aikaan olo alkoi olla pitkästä aikaa normaali. Ei huimannut ja tuntui rauhalliselta, kun kaiken maailman stimulantit olivat poistuneet elimistöstä. Nautin olostani väsyneenäkin niin paljon, että kun Kalle ehdotti olutta tai punaviiniä, minä kieltäydyin. Minä kieltäydyin alkoholista. Eikö ole jännää?

Tänään ajattelin sitten pitää luomupäivän, ellen nyt meinaa kerta kaikkiaan tipahtaa iltasella. Meille pitäisi tänään kokoontua äitejä, sekä Kallen että minun, ja minun kuuluisi tehdä ruokaa. Onko lievät suorituspaineet...

Huimausta, osa II

En saanut nukuttua yöllä juuri yhtään. Ei saanut muuten Siirikään, taisimme pitää toisiamme hereillä. Pää on ollut pumpulissa koko päivän ja huimannut jatkuvasti. Jätin kolmannen tabun ottamatta iltapäivällä ja nyt vähitellen alkaa olla sellainen olo, että aivotkin ovat tuolla pääkopassa jossain. Pitäisi varmaan jättää koko lääkitys pois kunnes tämä kuumetauti on pois, jotta voi erottaa, mikä on sivuvaikutusta ja mikä kuumetta.

Huipulla huimaa, vai laaksossa?

Kolmannen tabun jälkeen maailma alkoi heilua, en tosin tiedä, johtuiko se väsymyksestä vai virustartunnastani vai lääkkeestä. Kauhea tunne kuitenkin.

Kuuden, seitsemän maissa tultiin alas kohisten, huippaukseen liittyi oikein kunnon väsymys.

Mitään sen kummempaa toimintakyvyn buustia en huomannut, vaikka siivottua saatiinkin; tämän päivän osalta se saa kyllä luvan mennä sairastelun piikkiin. Sellainen hauska juttu oli kyllä, että Siiri leikki rauhassa yksin pidempiä aikoja samalla tavalla kuin Concertan aloituksen yhteydessä.

Nyt minä teen muut vaadittavat nettioperaatiot ja painun pehkuihin lukemaan tätä kirjaa.

Väsyväsyvääsyy

Huomenna tuplaan Dexe-annokseni, sillä tänään on väsyttänyt ihan liikaa.

Mielenkiintoisena sivujuonteena tuli sellainen, että sain selville, mitä se yksi ADHD-aikuisten palstan kirjoittaja tarkoitti sanoessaan, että unen siniset ja valveen punaiset kuulat ovat aivoissa sekaisin: menin torkuille tuossa yhden maissa ja totesin kahden aikaan, että en yhtään tiennyt, miten kauan olin nukkunut. Ajelehdin unen ja valveen väliä niin, että en kerta kaikkiaan pystynyt sanomaan, kuuluiko jokin tietty ajatus/kuuloärsyke/näköärsyke uneen vai valveeseen. Aina ennen olen pystynyt kampaamaan ne erilleen hieman miettimällä. Voi olla sattumaakin, että tämä tapahtui juuri tänään.

Outoa!

Otin toisen pillerin tätä 3 tunnin lääkettä kymmeneltä. Nyt väsyttää niin maan peevelisti!

Ei oo totta...

Onko tämä jotenkin erityisen hauska työ vai miksi minä kikatan koko ajan? On ihan julmetun hauskaa sekin, että minusta Fully operational on kivampi ilmaisu kuin Fully functional. (Jedin paluun ulkoa osaavat ymmärtävät miksi.)

Parempi olla jo

Enää hieman vippaa ja käsi tuntuu oudolta, mutta työnteko onneksi sujuu.

Työ on kyllä myöhässäääää.... Hitto. Ja Siirikin jo heräsi. Onneksi Kalle on kipeänä ja voi olla Siirin kanssa.

Nyt puutuu vasen käsi...

hui...

A-naisen aamu alkaa amfetamiinilla

(Herra Hakkaraisen uusi aapinen?)

Huomenta. Sitä on sitten otettu ensimmäinen Dexedrine. Vähän jännittää. On vain pakko luottaa siihen, että Herra Neuro tietää, mitä tekee.

Minua huimaa. Se lienee psykosomaattista.

...ei hitto, tämä ei ole psykosomaattista. Olen ollut hypokondrikko liian kauan etten tunnistaisi niin ilmeistä psykosomaattista oiretta kuin huimaus, ja tämä ei ole sellaista. On paha olo ja päässä vippaa. Tee tässä nyt sitten työtä. Onneksi pahan olon tunne ei ole kovin intensiivinen, meinaan tämän työn dedis on NYT...

Kontrolli ja sen puuttuminen

Herra Neuro oli lievästi yllättynyt siitä, että Concertan vaikutukset olivat jääneet niin pieniksi ja rajallisiksi. Aivan ilmeisesti lääkkeellä olisi kuulunut olla muitakin vaikutuksia; sivulauseesta ymmärsin, että sen olisi nimenomaan pitänyt parantaa kykyäni keskittyä ja hoitaa asioita. Hän hämmästeli hieman hampaidenjomotusefektiä, ja hämmästeli paljon sitä, kuinka olin salilla tullut lääkkeen myötä yhtä kömpelöksi kuin aikanaan lajia aloittaessa. Totesimme yhdessä, että kyllä lääkkeellä on siis ollut jotain vaikutusta (piristäminen), mutta että vaikutukset olivat kaikkiaan vähäisiä.

Itse hämmästyin sitä, että hän kysyi, olinko kokeillut ottaa kolmea Concerta-tablettia. No en todellakaan. Kun kerroin herra Neurolle että en, hän hieman yllättyi, mikä hämmästytti minua entisestään. Aivan ilmeisesti tämä ei olekaan niin pilkuntarkkaa näiden lääkkeiden kanssa... Joten ajattelin tehdä lopuilla Concertoilla niin, että ensinnäkin kokeilen pitää enemmän välipäiviä, ja toisekseen kokeilen ottaa ne kolme tablettia jo(i)nain aamu(i)na.

Sain siis uuden reseptin. Ritalinia ei kuulemma kannata kokeilla, koska vaikuttava aine on sama kuin Concertassa. Siirrymme siis Dexedrineen. Näköjään tiedossa on esim. riippuvuutta ja muutoksia seksuaalisessa aktiivisuudessa. Ja salmiakki vähentää lääkkeen tehoa! Outs! Dexedrine tarvitsee erityisluvan, koska se on periaatteessa amfetamiinia, ja sitä saa apteekista vain kuukaudeksi kerrallaan.

Mitä minä muuten vastaan seuraavan kerran, kun minulta kysytään, olenko käyttänyt huumeita? "En laittomia huumeita... minä ostan amfetamiinini apteekista."

Muissa uutisissa: olen ollut aivan totaalisen sekopäinen tänään. Kuume tekee aina minusta hyperaktiivisen lörpöttäjän, ja siihen päälle vielä ADHD-lääkitys ja neurologikäynnin aiheuttama jännitys. Ajatukseni ovat olleet epämääräisen pelottavan häiriintyneitä kun ei ole tarvinnut (yrittää) keskittyä keskusteluihin ja silmissä tuntuu viiraavan.

Addinainen ja Väsymyksen Arvoitus

Mystisen väsymyksen syy selvisi: olen sairas. Kyllä kai se 38 asteen lämpö vetää kenet tahansa voimattomaksi.

Oma pesä

Minä en halua asua isossa talossa. Kyllähän sitä on haaveillut sellaisesta jättikokoisesta omakotitalosta, mutta lähinnä siksi, että niin "kuuluu" haaveilla, tai nyttemmin jättikokoisesta kerrostalohuoneistosta kun on todennut, etteivät puutarhahommat todellakaan innosta. Silti minulle sopivin asumismuotoni on ollut mikrominikaksio, ehkä yhteensä 20 neliötä, jossa oli makkari, olohuone ja kylpyhuone. Siellä kaikki oli käden ulottuvilla. Edes kaksikerroksisen soluasunnon yläkertakämppä keittiön vieressä ei ollut niin kätevä, sillä kylpyhuone oli alhaalla.

Tämänhetkinen vajaa 100 neliön 4h+k lienee suurin asunto, missä minun on ylipäätään järkevää asua:

• Hävinneet tavarat löytyvät jollain tavalla järkevässä aikaraamissa; silmälaseja ei kannata etsiä puolta tuntia kauempaa, obskuureille tavaroille on rajallinen määrä piilopaikkoja.
• Voin eksyä vain kolmen makuuhuoneen välillä, ja yleensä vain kaksi niistä tuottaa oikeita ongelmia.
• Kulkiessani asunnon päästä päähän kykenen useimmiten perille saavuttuani muistamaan, miksi tulin ko. huoneeseen.
• Kohtalaisen vähäinen määrä opeteltavia tiloja tarkoittaa, että törmäilen vähemmän, sillä sohvan sijainti pesiytyy ydinjatkokseen tehokkaammin.
• Kun saan sisustus- ja remonttivimman, saa nopeammin näkyvää tulosta aikaan.
  

Sinänsä hyvä, että tavoitetila on saavutettu, sillä mitään kunnollista päivätyötä ja siitä saatavaa palkkaa on enää turha kaipailla.

Pöhkömpi juttu

Tämä on nyt toinen päivä kun väsyttää lääkkeen kanssa samaan tyyliin kuin ennen lääkettä. Häviääkö se vähäinenkin teho?

Laitoin tuossa juuri kahvia tulemaan kun Siiri nukkuu päikkäreitä. Tosin meinasi käydä hassusti. Ensin laitoin ihan liikaa vettä kun unohdin lopettaa kaatamisen. Sitten meinasi unohtua suodatinpussi. Ja kun aloin laittamaan suodatinpussiin sisältöä, hamusin käteeni kahvinporopurkin sijaan - minkäs muun kuin Concertapurkin!

Pitäiskö olla paremmin?

Mihinkäs se viikko katosi... Ei sitä ainakaan blogipostailun merkeissä vietetty. Tämä on aika hyvä merkki siitä, että lääke ei tehoa edelleenkään.

Syön nyt Concertaa toista kuukautta. Nyt 36 mg:n annoksella lääkkeen ainoa vaikutus on, että nukuttaa päivällä harvemmin. Sekin jo auttaa, ettei joka päivä ole pakko torkahtaa klo 12 ja klo 17, mutta olin odottanut enemmän. Olin kuvitellut, että lääkkeen avulla pystyisin vaikka esimerkiksi keskittymään asioihin, törmäilemään ja hösäämään vähemmän ja muistaisin enemmän. Mitään näitä vaikutuksia ei ole, ja nyt mietin, kuuluuko lääkkeen auttaakaan näihin. Syön piristettä, olen pirteämpi - that's IT?!? Piristysvaikutustakin haittaa hieman se, että illalla lääkkeen tehon teoreettisesti lakattua en pysty menemään ajoissa nukkumaan, koska juutun tekemään jotain, esimerkiksi pelaamaan tätä peliä.

Eli onko se nyt vaan hyväksyttävä, että ilman lääkettä sähellän puoliunessa ja lääkkeen kanssa sähellän pirteänä?

(Laiskana naisena tämän päivän postaus on parafraasi Suomen AD/HD-Aikuisten Foorumilla aiemmin kirjoittamastani. Laiskana naisena en jaksa edes translatoida tuon lauseen finglishiä suomeksi.)