Työpäivien lääkitys näyttäisi muotoutuvan sellaiseksi, että 3 aamulla, 3 päivällä ja 1-2 kun lähden hakemaan Siiriä hoidosta. Jostain syystä nimittäin simmahdan totaalisesti, kun tyttö on kotona.
Mikään vapaaehtoinen tietokoneasia ei nyt jaksa hirveästi kiinnostaa. Teen töitä, olen Siirin kanssa, vietän parisuhdetta Kallen kanssa, katson joskus vähän telkkaa ja luen hyviä kirjoja. En ole kunnolla paennut mielikuvitusmaailmaan ainakaan kuukauteen, mikä on aika ärsyttävää. En pohdi angstisesti kauhean syntyjä syviä. Suurin osa aivokapasiteetista menee ihan arkirutiinien hoitamiseen. Tältäkö normaaleista ihmisistä tuntuu? Olo on nimittäin samanlainen kuin sillä eräällä ajomatkalla Turusta kotiin: aika debiili. On kuin olisin tyhmentynyt ainakin 30 ÄO-pistettä. Elämä ei tunnu sillä lailla mielenkiintoiselta, sitä vaan, no, tekee eikä elä.
Ei, en ole masentunutkaan, mieliala on ihan OK.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti