Edelliseen kirjoitukseen liittyen mainittakoon myös, että fiktiota kirjoittaessani jatkan samaa rataa kuin lukiessa. Ensimmäinen loppuunsaatettu romaanimittainen "teos" (varsin löyhässä merkityksessä, sillä sitä ei ollut kirjoitettu ja hiottu julkaisua varten) oli lähinnä kokoelma mageita, intensiivisiä kohtauksia, joista melkein sattumalta saattoi löytää juonen kun niitä ryhtyi kursimaan kasaan. Itse asiassa viimeistelyvaihe oli erittäin palkitseva juuri siksi, että ne punaiset langat löytyivät sieltä joukosta kuin itsestään ja ne saattoi vetää yhteen niin, että kudelmasta tuli enemmän tai vähemmän lukijaa lämmittävä peitto. Olihan siinä ylimääräisiä ulokkeita, mutta reikiä toivottavasti ei.Sen sijaan tähän nyt työn alla olevaan ficciin en meinaa keksiä mitään muuta kuin puhdasta juonta. Tiedän, keitä henkilöt ovat, mitä he tarinassa tekevät, mihin he pyrkivät, mikä logiikka kaiken takana on... mutta kohtauksia puuttuu, niitä ihania, kamalia, pelottavia, jännittäviä, vatsanpohjaa kramppaavia (syystä tai toisesta...), suloisia, nolostuttavia kohtauksia! Saan vain itseni kirjoittamaan niitä varsin harvoin. Toisaalta silloin kun alan kirjoittaa, kirjoitan vain ja ainoastaan kohtausta - hukun siihen, juon sitä, syön sitä, juhlin siinä. Ja siinä samalla kirjoittaessani saan ainakin kolme ideaa minuutissa miten kokonaistarinaa ja -juonta voisi parannella. Onneksi en yleensä kirjoita niitä muistiin, mutta se tekee pitäytymisen jo kerran suunnitellussa stoorissa vaikeaksi eikä auta uutta palaa sopimaan olemassaolevaan palapeliin.
1 kommentti:
Meinasin ensin kirjoittaa että mikäs ongelma se kohtausten tekeminen muka on. Siis yleisesti ottaen. Mutta kun aloin miettimään omaa kirjoittamistani (harvinainen ilmiö sinänsä!) niin sehän on pelkkää tylsää dialogia tai tunnelmakuvausta. Ei kohtauksenpoikastakaan.
Voi meitä. ; )
Sarin
Lähetä kommentti