Ystävyydestä ja jutustelusta

(Tämä sopisi ehkä paremmin ystävänpäivään, mutta kaksi ja puoli kuukautta myöhässä on ihan normaalia Addinaiselle. Ja vähennyslaskujen laskeminen väärin.)

Haluaisin kovasti kertoa ystävilleni, miksi olen niin surkea ystävä, kun kerran olen kuitenkin varsin hyvä tuttava. Olen varmaan kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin "kyllääntymisen" vinkkelistä, mutta yritän hieman syventää toista näkökulmaa, nimittäin kertoa, että hyvienkin ystävien kanssa juttelu on stressaavaa.

Ensin disclaimer. Nyt kypsään ikään päästyäni olen tajunnut, ettei minun ole pakko kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joista en pidä. Daaaah, aivan, mutta en ole väittänytkään olevani fiksu sosiaalisissa jutuissa, päinvastoin. Tästä seurauksena kutsun nykyään kavereiksi ja ystäviksi vain henkilöitä, joiden kanssa jutustelusta ja/tai puuhailusta saan mielihyvää ja iloa. ELIKKÄ tästä on kenenkään ystäväni aivan turha masentua ja ajatella olevansa meikäläiselle turha stressitekijä tms., koska näin ei ole. Nih, Stiina. ;) ;)

Siltikin on fakta, että vaikka kuinka haluaisin pitää ystävyyssuhteeni elossa ja pitää ihmisiin yhteyttä, se on julmetun vaikeaa. Yksi syy tähän on, että sosiaalinen kanssakäyminen jo sinänsä on vaikeaa ja hankalaa ja energiaa kuluttavaa. Koska en pysty lukemaan kasvonilmeitä tai äänensävyjä, en yhtään tiedä, millä mielellä mikäkin kommentti heitetään. Satunnaisten tuttavien kanssa jutellessa sillä ei ole väliä; ikiaikaisten luottoystävien kanssa keskustellessa osaan jo arvata, eikä sillä oikeastaan silloinkaan ole väliä; mutta näiden ääripäiden välille jää valtaisa joukko väliinputoajia joiden kanssa keskustellessani joudun jatkuvasti puolitietoisesti monitoroimaan keskustelun kulkua, peilaamaan sanottua yhteiseen historiaamme tai hatariin mielikuviini ko. henkilön persoonallisuudesta tai interaktiotyylistä, esikatselemaan omat repliikkini pääni sisällä selvittääksen olenko päästämässä suustani jotain joka ulos tullessaan osoittautuu jalaksi jne. jne. Minulla ei ole mitään vaistoa siitä, mitä missäkin tilanteessa kuuluu sanoa (olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen, että yleensä ihmisiltä kysytään, mitä niille kuuluu, ei koska heidän kuulumisensa eivät kiinnostaisi, vaan koska kysyminen ei vain tule spontaanisti mieleen, ja koska jos tulee, niin se tuntuu jenkkileffakliseeltä) tai edes siitä, miten kuuluu reagoida ja miltä kuuluu näyttää, joten valitsen jokaisen reaktioni, sanani ja ilmeeni tietoisesti käytettävissä olevasta repertuaarista. Mietin koko ajan, ovatko repliikkini sekä kohteliaita että järkeviä vai saako kaverini minusta ihan pöntön kuvan; eli pystynkö kannattelemaan omaa osuuttani tästä ko-operatiivisesta sosiaalisesta toiminnasta nimeltä keskustelu. Lisäksi minulla on vaikeuksia eritellä puheääniä ja ymmärtää sanojen merkityksiä, eli usein en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä minulle sanotaan, tai en ymmärrä kuin sanat jolloin implisiitti konteksti jää tajuamatta.

Kaikki tämä aivotoiminta vaatii tietenkin hirveästi energiaa. Lisäksi tilanne hermostuttaa epävarmuudellaan, ja hermostuneena liikehdin levottomasti, mikä kuluttaa vielä enemmän energiaa. Tämän vuoksi olenkin aina aivan läkähtynyt, kun ovi sulkeutuu minun ja kaverini väliin. Nykyään se on yleensä hyvää läkähtymistä, kuin olisin juossut pitkän lenkin tai treenannut kuusi tuntia yhteen putkeen, mutta väsynyt olen silti enkä todellakaan pystyisi ottamaan uutta sessiota siihen perään, yhtään sen enempää kuin pystyisin toiseen kuusituntiseen treeniputkeen.

Siksi saatan jättää vastaamatta, jos kännykkä soi läkähdyksen hetkellä. Siksi en ota yhteyttä, jos en ole satavarma jaksamisestani keskustella (= inspiroitunut). Ja siksi olen joskus yllättävän nuiva tapaamista ehdotettaessa, joskin se on helpompi vaihtoehto kuin puhelu puolitutun kanssa.

Huomautettakoon, että vain vanhempani, Kalle ja vanhimmat ystäväni ovat saaneet tuta sen tilanteen, kun Addinainen puhuu esim puhelimeen läkähdystilassa.
"Moi, Addinainen! Onko paha paikka, pystytkö puhumaan?"
"Mmh, noo." (inventaario) "Öö, ei. ...tai siis, joo pystyn."
"Mitä sulle kuuluu?"
"No mitäs. Ei mittään."
"Kuule, kun mä oon miettiny tätä meidän tapaamista perjantaina, niin voitaisko me siirtää sitä tunnilla?"
"Mmh." (Addinainen on omissa maailmoissaan tuijottaen aseman kelloa lumoutuneena)
"Kun mulla on ne treenit, niin voisin haluta käydä eka suihkussa."
"Se vois olla hyvä idea." (Addinainen tuijottelee katukiviä ja eteneviä jalkojaan)
"Niin että voidaanko?"
"Ai öh että mitä?"
"Siirtää sitä tunnilla."
"Joo, toki." (Addinainen ei keksi lisää sanottavaa)
"No hyvä juttu, niin on paremmin aikaa siinä jutella kun ei tarvi juosta kotiin heti."
"Eiku hei! Siis onko nyt tämä keskiviikko? Onks se meidän tapaaminen niinku nyt perjantaina?"
"Joo, ylihuomenna."
"Just." (Addinaisen aivot resetoituvat.) "No mut joo."
"...okei. ... eli, me nähdään sit sillon..."
"Joo."
"Okei, moi."
"Joo. Moi."