Ei jumalauta, en kestä tätä. Minä huudan lapsille, lapset huutavat minulle, lopuksi kiljumme kaikki pää punaisina toisillemme, sitten itkemme yhdessä ja vuorotellen. Mitään vastoinkäymisiä en jaksa vaan alan heti kiukutella kuin kolmevuotias. (Huusin juuri äsken Veerallekin oikein hampaiden välistä raivohuutoa kun lapsi yrittää kiinnittää huomioni ja pyrkii syliin - mutta tekee sen kesken Tärkeän Kirjoitustyön jumalauta...) Lapset roikkuvat helmassa kiinni koko sen ajan kun olen näkyvissä, koska heitä pelottaa äidin ollessa tällainen ja hakevat raukat turvaa ainoasta saatavilla olevasta ihmisestä eli siitä samasta pelottavasta äidistä.
Kaikki jää tekemättä, mitään en jaksa edes ajatella, makaan vain ja ahdistun ajatellessani mitä kaikkea nytkin PITÄISI tehdä. VITUTTAA JA VÄSYTTÄÄ JA MÄ TAPAN ITTENI JUMALAUTA, sitten saavat lapsetkin sellaisen äidin jollainen heillä pitäisi olla, jonka henkinen ikä on suurempi kuin heidän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti