Kommenteissa Louhi kysyi, millaisesta huumorista pidän. Siinäpä kysymys. Ehkä sitä parhaiten kuvailisi niin, että minusta hauskaa on sellainen, mikä ei ole odotettavissa, mutta mikä on mietittyä. Zucker-Abrahams-Zucker -leffat (Hei me lennetään, Hot Shots...) olivat ensimmäiset 100 katsomiskertaa universumin parhaita komedioita, joissa erityisesti nautin siitä, että huumori on niissä tavallaan täysin irrallaan juonesta: juonta ei viedä huumorin ehdoilla (tosin Hot Shots Part Deux oli tämän suhteen pettymys), mutta toisaalta mitään vitsiä ei jätetä vääntämättä yhden kämäsen juonen takia. Lukurintamalla taas P.G.Wodehouse ja Terry Pratchett ovat tietenkin itseoikeutettuja huumorin kukkia, mutta nautin suunnattomasti myös esimerkiksi Steven Brustin Dumas-parodiasta Viscount of Adrilankha. Wodehousessa ja Pratchetissä viehättää tapa valottaa yhteiskunnan lainalaisuuksia huumorin kautta (sekä välillä heitettävä heimelennetään-tyyppinen herja). Brustissa taas parasta on parodian syvyys, se asiantuntemus, joka tukee parodiaa (itse osaan Kolme muskettisoturia lähestulkoon ulkoa sekä suomeksi että ranskaksi, kuten kaikki itseäänkunnioittavat lukutoukat :) , sekä se herkullinen, makusteltava, hersyvä, mutkainen kieliasu, mihin haluaa kietoa itsensä kuin ihanasti kutittavaan villalankaan.
Huumorin on kuitenkin oltava varsin ilmeistä, sillä esimerkiksi ihmissuhteiden, tunteiden
ja sosiaalisen järjestyksen luontaiseen hullunkurisuuteen perustuva huumori avautuu minulle vasta nyt, kypsällä iällä. Jane Austen, jota vielä kaksi vuotta sitten luin aivan suorin ilmein, on juuri osoittautunut kutittavan hauskaksi humoristiksi - en vain ollut huomannut enkä tajunnut kirjojen ironiaa aikaisemmin. Nyt, kun olen enemmän ihminen, näen, miten Austen karrikoi ihanasti ihmistyyppejä, kun aiemmin otin kunkin henkilön kirjaimellisesti vain omana itsenään. Dumas'n musketöörien komiikka avautui minulle osin joskus viitisen vuotta sitten, samaan aikaan kun lakkasin kuolaamasta ihanan traagisen Athoksen perään ja silmäni avaten näin edessäni vanhan pettyneen juopon.
...Jaa että ihmiset vai, että millaisista vitseistä tykkään? (Kertoo jotain sekin, että tästä asiasta melkein unohdin kirjoittaa.) Minulta puuttuu sosiaalinen huumorintaju lähes täysin. Otan keskustellessani kaiken kirjaimellisesti, ja vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että ehkä ko. henkilö käyttikin runollista liiottelua - jos edes silloin tätä havaitsen. Sen sijaan näen usein huumoria arkipäivän tilanteissa ja sattumuksissa, ja nauran niille aivan liian helposti. Erittäin monen ihmisen kanssa käy niin, että juttelemme jostain tyhjänpäiväisestä, keskustelukumppani päättää heittää vitsin, minä otan sen kirjaimellisesti, näen siinä jotain (tosi outoa) huvitusta, ja jatkan juttua aivan eri vitsistä kuin mitä aiottiin.
Varsinaiset vitsit ("Panda kävelee baariin...") ovat yleensä niin simppeleitä, että alan nauraa jo puolivälissä, kun loppuratkaisu häämöttää, ja ärsyynnyn, jos varsinainen loppuratkaisu on sama vitsi kuin se, jolle jo nauroin. Jos taas vitsi yllättää, minun täytyy miettiä sitä niin kauan, että tilanne menee jo ohi, koska auditiivinen prosessointini on niin heikkoa. Tähän vitsiärsytykseen liittyy rasittava tapani olla artikuloimatta sitä, mikä minua huvittaa, koska en itse jaksa rautalangasta vääntöä ja kuvittelen kaikkien huomaavan sen huvittavan seikan ihan itse.
Mitähän viisasta tähän laittaisi yhteenvedoksi... Paras huumori pohjautuu yhteiseen, todelliseen maailmaan, joka heijastetaan yllättävästi. Vaaditaan riittävästi vakiintunutta kulttuurista kaikupohjaa, jotta kiinnostuisin, mutta toisaalta huumorin on pystyttävä näyttämään siitä jotain uutta. Mutta eiköhän tuo ole aika universaalia.
