Tämä oli taas niitä päiviä, kun aivot olivat totaalisen seis ja tyhjät. Onneksi on lääkkeet. Pysyin käynnissä hienosti keskipäiväpillereiden vaikutusajan loppumiseen asti, eli johonkin 16-17 asti, mutta sitten iski stoppi. Kun kävimme koko perhe Biltemassa, kuljin siellä kuin unessa enkä pystynyt yhtään pitämään mielessäni, missä Kalle ja Siiri olivat. Oli kuin olemassaolo olisi kutistunut sellaiseksi tunneliksi eteeni: kun käänsin pääni pois jostain, se lakkasi olemasta relevantti osa elämää. En kirjaimellisesti osannut ajatella mitään muuta kuin nenäni edessä olevia asioita. Se oli pelottavaa. Ja sitä tapahtui ennen lääkkeitä aika usein, ehkä kerran pari viikossa näin pahana.
Nyt olen ollut reipas. En pääse varsinaisiin treeneihin tällä viikolla kuin korkeintaan kerran, mutta sain suoritettua iltajumpan vaatimat selkä- ja vatsalihasharjoitukset sekä punnerrukset. Nyt kun saisin itseni kiskottua ylös myös aamujumppaamaan.
3 kommenttia:
Ajan ja paikan tajun katoamistako? Kuulostaa varsin pelottavalta. Minä kun olen tottunut siihen, että jos eksyn vieraaseen paikkaan, osaan ainakin kotiini.
Mitä sitten tapahtuu, kun/jos eksyt Kallesta ja Siiristä? Etsivätkö he sinut vai löydätkö sinä heidät?
Jaksatko ottaa osaa haasteeseen?
http://kiltintytonblogi.blogspot.com/2006/06/meemi-look-alike.html
Olisi kiva juttu! :)
Louhi: Tässä tapauksessa en eksynyt, lähinnä siksi, että Kalle jaksoi juosta perässäni. Pahimmassakin tapauksessa huomaan kyllä jossain vaiheessa, että hei, jotain puuttuu: perhe! :/ Ja kyse ei ole niinkään ajan ja paikan tajun katoamisesta kuin henkilöiden - paikka ja nykyhetki sieppaavat minut mukaansa niin vahvasti, että kaikki muu, henkilösuhteet ja fyysiset henkilöt mukaanlukien, katoaa.
Hahmo: voi ääääää....
Lähetä kommentti