24.6.06

Miten addi oppii

Louhi tuossa edellisen postauksen kommenteissa pohdiskeli addien ja nenttien oppimisen ja hahmottamisen eroja. Koska minulla on tästä sanottavana sana jos toinenkin, teen sen näin uuden postauksen kautta.

Kaikilla nenteillä (tavallisilla, terveillä, ei-addeilla) ei tietenkään ole keskenään samanlaista oppimistyyliä, eikä niin tietenkään ole addeillakaan. Siksi kuvailen alla, miten olen havainnut oman oppimiseni ja hahmottamiseni toimivan, sillä minulle tuntuvat olevan vaikeita ainakin jotkut asiat, jotka ovat muille helppoja. Jos joku tästä tunnistaa itsensä tai läheisensä, sen parempi :)

Oppimisessani, hahmottamisessani ja ymmärtämisessäni tuntuu olevan kaksi varsin kaukaisina naapureina elävää tasoa: pinnallinen tajuaminen, jossa asiaa käsitellään lyhytkestoisessa muistissa, ja varsinainen oppiminen, jossa asiat vajoavat pitkäkestoiseen muistiin josta ne voi sitten myöhemmin kaivaa tarvittaessa esiin ja soveltaa.

Tajuaminen on minulle helppoa. Olen verrattain älykäs (kuulemma, joissain asioissa...), joten monimutkaisten teoreettisten asiakokonaisuuksien ja asioiden yhteyksien hahmottaminen on yleensä iisibiisi juttu. Osaan myös sujuvasti tajuta asioita aiemmin opitun perusteella, eli addien tapaan huomaan pieniä yksityiskohtia sekä tajuttavasta asiasta että myös omasta pitkäkestoisesta muististani - yleensä niillä on jokin yhtymäkohta, mihin uuden asian voi "ripustaa" tajuamista varten. Ja sitten kun olen tajunnut jutun, totean että aha, hei, taas opin uutta... ja siihen se sitten jääkin, tajuttava asia ei säily muistissani tilanteen jälkeen vaan katoaa taivaan tuuliin. Joskus harvoin se spontaanisti vajoaa pitkäkestoiseen muistiin, varsinkin, jos asiaan tai tilanteeseen liittyy suuri tunnelataus, tai jos otan aivan asiakseni tallettaa sen muistiin ja oppia sen.

Ja tästä päästäänkin oppimiseen. Jotta pystyisin oppimaan jotain tajuamistani teoreettisista asioista, minun täytyy tehdä niillä jotakin. Tekeminen voi olla lähestulkoon mitä vain. Jos yritän opiskella uutta kieltä, alan melkein heti lukea tekstejä sillä kielellä sanakirjan kanssa tai kirjoitan yksinkertaisia runoja tai tarinoita. Jos opiskelen jotain teoreettista asiaa joka vaatii asioiden muistamista, teen muistisääntöjä (kerran redusoin erään sosiologian tenttikirjan yhdeksi lauseeksi, jossa puhuttiin jotain kotiin ruusujen kanssa palaavasta ritarista tms., ja joka sisälsi monitasoisena alkukirjainmuistikuviona avainsanat ko. kirjan esittämän teorian keskeisiin pointteihin ja vasta-argumentteihin - se oli kaunis, ja sen avulla pääsin tentistä läpikin, vaikka enää en muista edes mikä kirja oli kyseessä :) tai kirjoitan lyhennelmiä. Historiaa (jota rakastan syvästi) opin käymällä paikan päällä kirjassa mainituissa paikoissa tai soveltaen lukemaani esim. pukuhistoriana. Matematiikkaa opin vain silloin, jos jokin mieleeni juolahtanut arvoitus ratkesi vain laskemalla itse ja etsimällä laskutavat kirjasta. Jos haluan muistaa jonkin keskustelun tuoman älynväläyksen, muokkaan siitä kuvaavan "avainlauseen" jota sitten toistelen itselleni kunnes pystyn kirjoittamaan sen muistiin. Joka tapauksessa nimenomaan aktiivisesti tajutun kokonaisuuden muokkaaminen omalla toiminnalla johtaa oppimiseen.

Jos oppimisen pitäisi kohdistua asioihin, joissa ei sinällään ole mitään tajuamista, ollaan jo aika epävarmalla alueella elämässäni. Fyysisiin toimiin kohdistuvat ohjeet ovat tällaisia. Ei siinä ole mitään aktiivista tajuamista, että liikuta kättäsi näin. Edes se, että käsketään liikuttamaan kättä näin ettei toisen käsi takaisin iskiessään osu naamaan ei vaadi mitään ruudinkeksijän aivoja. Näin ollen ei olekaan yllättäen mitään valmista kokonaisuutta, mitä soveltaa; ei ole kokonaisuutta, jota omalla toiminnalla voisi muokata. Fyysiset, käytännön asiat minun on opittava toisinpäin: tekemällä, tekemällä, tekemällä, ja nimenomaan tekemällä niitä yksinkertaisia asioita ja kokoamalla itselleni elementtejä, joista voisin luoda itse kaipaamani kokonaisuuden. (Toki taistelulajissamme on takana vankka teoria, jonka pohjalta opiskelemme, mutta ensinnäkään en häpeäkseni osaa edes "perusteoksia" ulkoa, toisekseen opettajamme alan johtavana asiantuntijana joskus luo uutta teoriaa lennosta, ja kolmenneksi teoria ei ole juurikaan läsnä ohjeessa heiluttaa kättä "näin".) Tai paremminkin: juu-u, teoria-aivoni tajuavat että tuo on hyvä tapa ja ehkä osaa jopa suhteuttaa tekemisen logiikan teorian kokonaisuuteen, mutta se ei johda siihen, että ruumiini ymmärtäisi, miten heilautetaan kättä "näin", saati oppisi tekemään niin. Ja koska se teoria on kuitenkin jonkun muun valmiiksi hioma, siitä ei ole minulle paljoa hyötyä, vaan vain kotitekoinen tajuaminen kelpaa. Siksi minulle on hepreaa se, että opettaja käskee suorittamaan käytännössä jonkin teorian osan, jos toiminta vain selitetään sanoin ja varsinkin vain teoriaan viitaten.

Nämä kaksi oppimista kohtaavat siis keskellä kokonaisuuden luomisena, ja sattumoisin tuo taitaa olla sellainen juttu, mitä aito oppiminen kaikilla ihmisillä edellyttää: sellainen oppiminen siis, joka johtaa toimintamahdollisuuksien lisääntymiseen ja opitun luovan soveltamisen mahdollisuuteen.

Otetaan lopuksi valaiseva esimerkki: miten Addinainen oppi D-ranskan lukiossa. D-kielen kielioppi oli ainakin silloin lähinnä verbien taivutuslistoja ja esimerkkejä aikamuotojen ilmaisuista, ja johdin niistä omat kielioppisääntöni, jotka eivät juuri poikenneet virallisista. Näinpä tein tehtäväkirjat loppuun parin ensimmäisen koulukuukauden aikana enkä oppinutkaan kirjoista sen jälkeen mitään uutta, varsinkaan kevätpuolella. Lukion ekaluokan kevätlukukauteen mennessä luin Pikku Nikke -kirjoja alkukielellä, ymmärtäen vähän ja osan siitäkin suomeksi lukemieni kirjojen perusteella muistista. Näiden asioiden kautta opin ymmärtämään ranskaa, kun taas puhumisen oppiminen eteni aivan eri kautta. Onnekseni opettajamme oli, paitsi briljantti työssään, myös vanhanaikainen, ja koulun ainoana opena teetti meillä drilliharjoituksia. Esim. pää- ja apuverbien taivutus ja prepositioiden käyttö olivat drillauslistalla. Kerran viikossa istuimme puoli tuntia kielistudiossa ja jankkasimme ääneen:, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent... Se notkeutti kielen niin, että pian oli mahdotonta ajatellakaan laittavansa nous-sanan kanssa mitään muuta päätettä kuin -ons paitsi niissä verbeissä, jotka olivat epäsäännöllisiä ja drillattiin erikseen.

(Kaipaan taistelulajissani juuri enemmän aivan yksinkertaisia drillejä. Ikävä kyllä alan hallita ne jo, ja vähitellen täytyy edistyä sille tasolle, jossa minun on opeteltava jonkun muun teoria päästäkseni luomaan omaani...)

2 kommenttia:

HeidiR kirjoitti...

Hei! :)

Minä en käsittääkseni ole miettinyt vielä näitä oppimisjuttuja? Onko mennyt Louhi ja Hahmo sekaisin?

Hieman aiheesta kuitenkin. Minähän rakastan uuden oppimista ja oivaltamista, mutta minä en oikein kykene käyttämään oppimiani juttujani mihinkään, koska haluan KOKO AJAN oppia lisää ja oivaltaa!

Usein jonkun jutun mielenkiinto häviää silloin kun olen sen pääni sisällä sisäistänyt. Parhaimmillani olen ongelmanratkaisussa. Esim. jossain atk-jutussa on jotain mätää, selvitän ja se homma on ohi. Voin painaa tuntikausia jonkin ohjelman parissa ja olen eufoorisessa flow-tilassa, kunnes ongelma selviää tai juttu on tehty/suunniteltu jne.

Mutta jos joutuisin toistamaan saman asian uudelleen niin... hohhoijaa. Tämähän jo tuttu juttu! Miksi vaivautua?

Tämä pätee myös vaikkapa leivontaan ja ruuanlaittoon. Minusta on hauska kokeilla uusia ruokia tai leivonnaisia, mutta kun hallitsen jonkun homman (esim. pullanleivonnan), se alkaa niin kyllästyttää, etten tee sitä. Opin leipomaan kunnon pullaa 10 vuoden yrityksen ja erehdyksen jälkeen pari vuotta sitten. Sen jälkeen en ole pullaa leiponutkaan. Miksi pitäisi? Siinä ei ole mitään haastetta?

Lopulta kai osaan kaiken ja makaan vain riippukeinussa, sekä katselen pilviä... hih.

Auri kirjoitti...

Ääääääh! Louhi, mä tarkoitin Louhi! Grr. Anteeksi. Korjattu on :)

Ja Hahmo (NYT meni oikein!), juttusi kuulostaa kumman tutulta. Minä onnistun ja osaan ehkä moukan tuurillakin kun teen asioita ensimmäistä kertaa, mutta jo toinen kerta on katastrofi ja kaikki kerrat siitä n. sadanteen, jolloin alan vähitellen oppia. Ja arvatkaas kuinka monessa asiassa addin mielenkiinto riittää sataan toistoon.