Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän Kiltin Tytön Blogin postiin eikä tähän Chi'n kirjoitukseen (kiitos kuitenkin, Hahmo, että vinkkasit, luin kirjoitukset ja kommentit mielenkiinnolla ja totesin, että eipä ole minulla enää mitään sanottavaa asiaan etenkään tämän Sahramin kirjoituksen jälkeen). Haluan sen sijaan ottaa esille tätä sivuavan jutun, joka on jäänyt minua vaivaamaan, nimittäin Iiriksen kommentti Saagaan taudistani. Se vaivaava kohta kuuluu näin: Mie uskon että monet noista mainitsemista oireistasi, ovat myös ihan "terveille" ihmisille tuttuja. Ei läheskään kaikki hallitse ajankäyttöä eivätkä pysty keskittymään tenttikirjoihin yms.Tämä on tuttu kommentti varmasti kaikille addeille. Usein (ei niinkään Iiriksen tapauksessa, mutta muuten) se tarkoittaa: ADHD ei ole sairaus, vaan ne ovat laiskoja, tyhmiä ja kurittomia. Yleensä puhe on lapsista, aikuisista puhuttaessa voitaisiin laittaa itsekurittomia.
No niinhän se vähän tuppaa olemaan, että meikäläinenkin on juuri tätä. Laiska, sillä (when the going gets tough) menen just siitä missä aita on matalin. Tyhmä, kun en tajua miten ihmiset toimivat, miten elämä toimii, miten muistetaan pukea lapselle vaatteet päälle, miten arkielämästä ja arkiduunista selviytyy jne. Ja itsekuriton, kun en pysty pitämään itseäni minkään projektin parissa loppuun asti vaan kyllästyessäni lähden haihattelemaan ja haahuilemaan kesken kaiken, ja kyllästyn tosi nopeasti. Ja kun yksittäisiä oireita nimeää, niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta, pääsee iso kuoro ihmisiä viittaamaan ja sanomaan "mä kans, enkä mä oo sairas". Tai "ei se kenellekään ole helppoa".
Ajatellaanpa nyt vaikka päivittäistä 8-17 työtä. Se on se, mistä useimmiten mainitaan kun todetaan ettei kenelläkään ole helppoa, sillä moni olisi sitä tekemättä, jos olisi vaihtoehto. Silti suurin osa ihmiskunnasta selviää ko. työpäivän suorittamisesta vuosikaudet ilman, että viettää koko sen ajan kliinisen masennuksen tilassa tai ryhtyy itsetuhoiseksi. Ero ei ole siinä, tuntuuko joku pahalta, vaan kyseessä ovat aste-erot. ADHD-ihminen ei useinkaan pysty selviytymään päivittäisestä, tasaisesta työpäivästä (varsinkaan istumatyössä) tulematta hulluksi, ei sillä "vähäks tää duuni on vajaamielistä" -tavalla vaan ihan aikuistenoikeesti hulluksi niin, että alkaa esim. miettiä tosissaan ja joka päivä, miten voisi helpoiten heittäytyä auton alle, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin.
ADHD:sta puhuttaessa unohtuvat helposti ne omituisemmat, obskuurimmat oireet. Minäkin unohdin, kun kerroin saagassani vain niistä selkeimmistä, häiritsevimmistä asioista, koska ne asiat eivät oikeastaan näyttäydy ongelmina tai eivät ainakaan jokapäiväistä elämää häiritsevinä. Tai no... varmaan haavemaailmaan vaipuminen vähintään kerran päivässä (mitä kutsun "fiktiokohtausten suunnittelemiseksi" ollakseni hovikelpoinen) ja mielikuvitusystävien omaaminen (hei, ne auttavat minua keskittymään... kun saa pälättää jollekulle...
ADHD on syndrooma eikä yksittäinen, selkeärajainen tauti tai tila. Käsitteenä syndrooma tarkoittaa, että siitä kärsivillä on joukko oireita, ei aina selkeästi toisiinsa liittyviä, minkä avulla heidät diagnosoidaan. Tai toisinpäin: ADHD-diagnoosi tehdään, jos henkilöllä on tietty määrä tietyn vakavuusasteen oireita määritellystä "valikoimasta". Eli jos vaikka ADHD:iin määritellään kuuluvaksi 28 oiretta, vakavuusasteilla 1-6; niin kaikilla ihmisillä on 5-6 oiretta asteeseen 2 asti, monilla on 6-12 oiretta asteeseen 1 asti jne, mutta jos henkilöllä on 18 oiretta vakavuusasteilla 1-6, niin hänet luokitellaan addiksi. Jälleen: tämä ei ole binäärinen juttu vaan jatkumo.
Ikävä puoli siinä on sitten se, että moni, moni ihminen löytää addin elämästä yhtymäkohtia omaansa ja vetää siitä virheellisen johtopäätöksen, että koska hänkään ei ole sairas, niin ei voi olla addikaan.
Ja lastenkasvatuskeskustelua tämä sivuaa siten, että on todellakin ero siinä, puhutaanko lapsesta, joka ei pysty, lapsesta, joka ei viitsi, vai lapsesta, joka ei osaa. Jos ei osaa, voi oppia. Jos ei viitsi, voi motivoida. Mutta jos ei kykene, ei omaa fyysisiä valmiuksia, niin... no, mitäs siinä sitten voi tehdä muuta kuin muuttaa fyysisiä olosuhteita ja hoitaa lasta lääkityksellä. Ei kukaan varmaan moittisi jalatonta ihmistä siitä, ettei hän "suostu" pelaamaan koulun liikuntatunnilla futista. Toki ADHD:n tapauksessa rajat ovat liukuvampia, ja toki pyörätuolissa istuva ihminen voi osallistua pelin kulkuun jos ryhmästä löytyy halua ja luovuutta, mutta tajunnette pointtini.
6 kommenttia:
Kokemusteni mukaan addi-ihmiset eivät ole laiskoja tai tyhmiä ... eivätkä kurittomiakaan (mitä tahansa sillä sitten tarkoitetaankaan). Addius ja älykkyys eivät ole missään nimessä toisiaan pois sulkevia vaan toisistaan riippumattomia ominaisuuksia.
No, jos joku tosiaankin tietämättömyyttään haluaa nimittää keskittymiskyvyn puutetta k u r i t t o m u u d e k s i, niin sehän on tosiaankin nimittelijän oma ongelma. Tosin tuli sellainenkin asia mieleeni tuosta addiudesta, että sitähän ei ole osattu diagnosoida kovinkaan systemaattisesti kuin ihan vähän aikaa. Kuntoutuskin voi olla puutteellista. Niinpä osa addi-ihmisistä on voinut leimautua ja jopa syrjäytyä jo varhaisessa vaiheessa. : (
Eivät addi-ihmiset ole myöskään s a i r a i t a. Kysehän on erilaisesta aivotoiminnasta, neurologisesta oireryhmästä. Se että sikiönkehityksen aikana aivoissa piuhat on kytkeytyneet vähän eri järjestykseen kuin muilla, ei ole tosiaankaan sairaus.
Ihan asiaa, mutta miksi? Miksi pitää puolustautua, selittää? Miksi toisen vähättely ja arvostelu kolahti? Miksi 'terveenkään' ihmisen pitäisi olla ei-laiska? Miksei saisi olla laiska, tyhmä, kuriton, jalaton, ... ilman että joku sitä aina jotenkin määrittelee? Miksi joku on sairas, toisella on 'vaan' oireyhtymä?
Suvaitsevaisuutta puolin ja toisin, niin kaikkien oleminen helpottuu.
Kiitos, hyvä vastaus, vaikka tuskin ihan minulle kuitenkaan tarkoitettu:)
Perheessäni on mahdollinen ADHD-tapaus, 9 vuotias pikkuveljeni.
Mahdollinen sen takia, että vanhemmat eivät ole uskaltaneet viedä testeihin vaikka koulusta on tullut paljon palautetta viime vuosina. Huomaan lapsen vanhempienkin välillä (vaikka kypsiä aikuisia ovatkin) unohtavan tämän mahdollisen "sairauden" ja kohtelevan lasta kuin hän olisi terve mutta äärimmäisen kuriton.
Ymmärrän kyllä vanhempia siinä, etten haluaisi ruveta lääkitsemään omiakaan lapsiani. Mutta toisaalta en ymmärrä sitä, miten he jotenkin laskeutuvat tilanteiden tullessa vastaan lapsen tasolle ja syyllistävät pientä lasta siitä "kurittomuudesta". Ja yrittävät ojentaa, vaikkeihän siitä tule yhtikäs mitään kun laps on jo toisessa maailmassa.
-t:lle sanoisin, että en usko että adhd:ta pidetään mitenkään muotidiagnoosina peittelemään noita mainitsemiasi negatiivisia juttuja. Sairaus on kuitenkin hyvin vieras suurelle osalle ihmisistä, kuten monet muutkin henkiset sairaudet (skitsofrenia, maanid-depressiivisyys yms.) ja mitä ei tunne, sitä vierastaa...
Sairaudesta ja terveydestä: minä ainakin koen olevani sairas, syönhän lääkkeitäkin. En minä persoonallisuuspiirteiden muuttamista varten niitä syö, vaan siksi, että minulla on fyysinen poikkeama kropassa, jonka ansiosta aivot eivät toimi yhteiskunnallisesti hyväksyttävällä ja henkilökohtaisesti tyydyttävällä tavalla. Samalla asenteella ottaisin proteesit, jos minulla ei olisi jalkoja, tai kävisin leikkauksessa, jos olisi kampurajalat.
Ja tyhmyydestä: kaikkihan me olemme älykkäitä/kyvykkäitä jollain osa-alueella, mutta myös tyhmiä jollain toisella. Itse, omalla kohdallani, koen, että olen aika hitsin tyhmä esim. asioihin keskittymisessä... :D
Minäkin olen ilmeisesti klassinen add tapaus ja samoin tyttäreni, meillä vain ei toistaiseksi ole vielä virallista diagnoosia taskussa.
Joten nyt olemme vain siis tyhmiä ja laiskoja.
Itseasiassa minulla itselläni on aika syvään juurtunut tuo ajatus omasta huonoudestani koska silloin kun minä kävin koulua, ei kukaan ollut ad/hd:sta ikinä kuullutkaan.
Huonot oppilaat olivat yksinkertaisesti vain laiskoja ja siinä kaikki. Karkeasti sanottuna.
Yritän nyt ajaa tyttären asiaa tässä eteenpäin, että edes tutkimukset tehtäisiin. Mutta ihmeellisen nihkeästi pyyntöihini suhtaudutaan vaikka hahmotushäiriö on jo diagnosoitu.
Tätä blogia on ollut mielenkiintoista seurata, koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että lääkitys kannattaa vaikka Suomessa yhä ollaan kovasti sitä vastaan ja koitetaan hoidella ko. oireyhtymää terapioilla.
Mikä älytön ajatus. Eihän kyse ole mielenterveysongelmasta!
Uskon, että suurin haitta addien elämässä ei johdu heidän syndroomastaan vaan siitä mitä on seurannut lapsesta saakka jatkunut väheksyminen koulussa ja muualla elämässä missä on tarvittu tehokasta ajattelua jne.
Vaikka itse oireet lääkityksellä saataisiin kuntoon, niin pelkäänpä, että paljon jää korjaamatta.
Ainakaan en halua enää jäädä katselemaan kuinka tyttäreni itsetunto revitään pala palalta kappaleiksi.
Kuulostaa tosi tutulta näin masennus-diagnoosin saaneen korvissa. "Kyllähän sitä jokainen on joskus vähän allapäin", "Ota itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä".
Juu, masennusta on montaa laatua. On sitä jokaisen elämään kuuluvaa alakuloisuutta ja tilapäistä harmautta tai jopa täyttä mustaa. Ja sitten on masennusta, joka täyttää sairauden kriteerit, josta ei (yleensä) pääse omin voimin eroon ja joka (yleensä) vaatii lääkitystä ja/tai terapiaa.
Taitaa olla ihan samat ongelmat kaikissa mielenterveyteen liittyvissä ongelmissa. Jos sulla on jalka poikki niin harva tulee sanomaan että senkus lähdet kävelemään vaan äläkä laiskottele tai kuvittele mitään että et muka pysty.
Äh, olenkohan mä jo kirjoittanut tänne joskus samanlaisen kommentin....gaah. Mutta kertaus on opintojen äiti. Ilmeisesti. : )
Sarin
Lähetä kommentti