Miten värität ruudut?

Lois McMaster Bujold on todellakin kirjailijoiden aatelia isojen asioiden mahduttamisessa pieniin: hänen romaaniensa yksityiskohdat saavat lukijan ellei nyt kaikissa tapauksissa pohtimaan syntyjä syviä niin ainakin havaitsemaan uusia asioita maailmassa.

Kuten nyt vaikka se, miten René Vorbretten ja Dono Vorrutyer värittävät neliöitä. (Ei, tätä ei tarvitse sinällään tajuta - mutta kirja on lukemisen arvoinen.) Ensin mainittu värittää neliönsä tarkasti ja tasaisesti. Viimeksi mainittu värittää omansa nopealla sutaisulla. Bujold ei luonnollisestikaan jää tarkastelemaan tätä Ivanin huomiota sen pidempään - sen on tarkoitus edustaa kahden miehen luonteiden eroa, eikä neliöiden värittäminen todellakaan ole kohtauksen pointti. Minä sen sijaan juutuin pohtimaan neliöiden värittämistä ja, kuten varmasti moni muukin, pohdin, miten minä värittäisin omat neliöni. Ärsyttävä huomio oli, että yrittäisin värittää ne yhtä tunnontarkasti kuin René, mutta toisin kuin ko. herra, käyttäisin paljon aikaa ja energiaa värityksen viimeistelyyn, harmittelisin värin lipsumista rajojen yli ja pohtisin, mitä väritystyylini ja yritteliäisyyteni minusta kertoisivat tuloksen mahdollisesti vuosikymmenten jälkeen löytävälle historioitsijalle.

Outs.

Olen päättänyt tästä lähtien värittää rohkein sohaisuin, sovittaen ajankäytön määrän lopputuloksen tärkeyteen. En halua käyttää liikaa rajallista energiaani jos vähempikin riittäisi. Suurimpaan osaan vähempi riittää. Esimerkiksi voisin vaimon ja äidin rooleissa yrittää vähän vähemmän värittää jonkun muun piirtämille rajoille asti eikä yhtään niiden yli; rohkeat sohaisut ovat aivan yhtä esteettisiä ja aivan riittäviä.

Mikä väsyttää

Vastauksena Olmille: Nyt kun ajattelen männävuosia ilman lääkkeitä, niin ainakin väsymys oli loma-aikojen ulkopuolella perustilani; ja tietenkin lapsen saamisen myötä se paheni.

Varmasti väsymyksen suhteen on osittain kyseessä ei vieroitusoireet vaan viive välittäjäainetasapainon palautumisessa, eli dexe on auttanut aineita pysymään tasapainossa ja nyt taso heittelee / pysyy matalalla kunnes taas tuotanto lähtee käyntiin.

Ja Dexe vei ruokahalun, joten kroppa ottaa nyt energiaa sisään innolla.

Nälkä ja väsy

Kuten Sonja edelliseen kommentoi, nälkä ja väsymys eivät oikeastaan ole asioita, jotka välttämättä haluaisi pysyviksi osiksi elämäänsä. Ei tämä kyllä juuri nyt niin kauheaa ole. Nukun pienet unet keskipäivällä (Siirin päivälevon yhteydessä) ja iltapäivällä (Kallen tullessa kotiin). Näin pysyn kohtalaisen virkeänä muun osan päivää. Syöminen ei vielä ole mikään probleema, vaikka joudun kyllä ensimmäistä kertaa miesmuistiin tietoisesti rajoittamaan energiansaantiani - varsinkin, kun en jalan takia käy salillakaan. Olen alkanut himoita taas karkkeja ja leipää ja perunakin maistuu hyvältä; saas nähdä, pystynkö pitäytymään alakarppiruokavaliossa.

Syön Möllerin triomega-kalaöljyä, ja sekin ihan kuin auttaisi. Tai ehkä se on plaseboefekti.

10+1 tuntia

Kymmenen tuntia unta viime yönä, melkein tunnin torkut tänään; ja tuntuu siltä, että myös tänä iltana uni tulee aikaisin. On oikeastaan aika ihanaa, kun taas nukuttaa. Tosin jos ei saisi nukkua, niin voisi itku tulla...

Nälkä on myös valtaisa, eli voimme päätellä Dexejen oikeasti vaikuttavan ruokahaluuni. Yhtään ei tarvitse pakottaa itseään avaamaan suutaan haarukan lähestyessä.

Toinen puoli maailmaa

Olen lopettanut lääkkeiden ottamisen ainakin muutamaksi viikoksi. Syy on matka: Addinainen lähtee Kiinaan, enkä halua joutua siellä selittelemään, miksi huumekoira on kiinnostunut matkalaukuistani. Joojoo, voisin ottaa mukaan reseptikopion jne., mutta Tiettyjen Komplikaatioiden vuoksi en vaan halua hakemalla hakea vaikeuksia. Selitän tämän sitten, kun palaamme...

Jos kova tarve tulee ennen matkaa (eli on pakko skarpata jostain tietystä syystä), saatan toki ottaa tarvittavan lääkityksen, mutta periaatteessa yritän pysytellä kuivilla.

Menossa on toinen päivä. Eilen väsytti, mutta ei mitenkään ylivoimaisesti. Nyt on pumpulinen olo, mutta ei mitenkään ylivoimaisesti. Olo on aivan erilainen kuin silloin, kun yrittää vaan ihan periaatteen vuoksi lopettaa: lyijyinen väsymys ei tunnu niin pahalta, että olisi iiiiiihan pakko ottaa lääke, enkä mieti omaa oloani koko ajan.

Ikuinen sotku

Kaverini nauroi eilen puhelimessa sille, kuinka en saa pidettyä järjestystä. Häntä huvitti kovasti ajatus minusta, jonka huoneesta saattoi ystävyytemme alkuaikojen teinivuosista lähtien löytää likaisia kahvikuppeja, lautasia ja pikkuhousuja, opettamassa Siirille siisteyden alkeita.

Minua nauratti vähemmän. En loukkaantunut, sillä tunnen kyllä tämän ystäväni eikä hän pahaa tarkoittanut - ja omat ongelmansa hänellä on :) Silti keskustelu oli muistutus siitä, että enhän minä tavis ole.

Kyllä, on aika vaikeaa opettaa tyttöä siivoamaan jälkensä, kun ei siihen itsekään kykene. Olen kuitenkin päättänyt lakata stressaamasta sen suhteen. Sama se lopulta on, siivoaako tavarat pois heti vai myöhemmin, kunhan siivoaa, kunhan tietää, että itse tehty sotku on omalla vastuulla. Kyllä minäkin siihen vielä joskus opin... Ehkä!

Sunnuntai. Jotta onnistuisit aina.

Vuorokausi taisi juuri olla vaihtunut sunnuntaiksi, kun sain salin pikkujouluissa ihan loistavan idean: merimiespainia! Ei ne ole pikkujoulut, jos ei yhtään saa painia.

Tuloksena oli murtunut jalka, 7 tuntia päivystyspolilla, kyynärsauvat, sinipunainen side ja paljon morkkista. Kalle joutuu tekemään kotona kaiken muutaman viikon ajan ja passaamaan vielä minuakin, ja Siiri vierastaa minua eikä suostu tulemaan syliin.

On se kivaa olla addi. Olen maksanut tälle perheelle jo aika paljon ihan muutaman kuukauden aikana; puhkaisin esimerkiksi autosta renkaan n. viikko sitten, kun yritin ajaa salille sateessa ja samalla putsata hihalla tuulilasin sisäpuolta huurteesta. Oliko fiksua? No ei. Ei ollut tämä viimeisinkään tempaus. Aina käy vaan näin.

Tämä koko syksy on ollut muutenkin ihan painajaista. Joka päivä sattuu jotain enemmän tai vähemmän ärsyttävää ja kaikki menee just sen vaikeimman kautta.

Pee Äm Äs kultakultasein

Perjantai oli perseestä. En muista, milloin olisin ollut niin väsynyt, vihainen, kyllästynyt, ärtynyt, väsynyt, koomainen ja mainitsinko että väsynyt? Enkä edes tehnyt töitä vaan vietin aikaa Siirin kanssa leikkien! Tämän on pakko olla PMS:ää.

Pluspuolella mainittakoon erittäin positiivinen treenisessio. Otin kaksi pilleriä ennen salille lähtöä ja jaksoin keskittyä tunnilla ihan upeasti; jäin vielä ylimääräisiinkin treeneihin ja sekin oli hyödyllistä. Miinuspuolelle taas jää se fakta, että niiden pillereiden ansiosta nukahdin vasta joskus kahden aikaan... tosin siinä oli pluspuolen tekijänä illalla kirjoittamani ficcipätkä. Huh, kyllä siitä onkin aikaa kun koneen ääressä on vilahtanut neljä tuntia ilman, että sitä lainkaan huomaa. (Eikä siis niinkuin yleensä, eli tuijottelee kelloa epätoivoisena eikä silti saa itseään irti Googlesta tai Popcapista.)

Addinainen kokeilee

Kokeilin tänään jotain uutta: tein työt ensin ja aloin vasta sitten tekemään "nettikierrostani" eli lukemaan sähköposteja ja tsekkaamaan tiettyjä sivustoja. Oooooh! Kello 12 olin tehnyt jo periaatteessa kaiken sen, mitä olin korvamerkinnyt tälle päivälle. Nyt kello on 12.30 ja olen jo suorittanut välttämättömän nettikierroksen. Vitsi mä oon hyvä! Hmm, pitäisiköhän tätä kokeilla uudestaan joskus?

Aina pitää säätää

Minun pitää olla koko ajan säätämässä ja parantamassa. Aina on jotain, mikä voisi olla paremmin. Sohva voisi olla toisin päin, niin telkan katselu olisi helpompaa; tai toisen värinen, niin se sopisi paremmin tapettiboordiin. Tai boordi voisi olla toisenlainen. Verhot ainakin voisi vaihtaa. Päiväjärjestystä jos rukkaisi hieman ja siirtäisi Siirin päiväkotiin lähtöä aikaisemmaksi, niin työpäiväni olisi lyhyt ja voisin hakea tytön kotiin puoliltapäivin useammin. Tai jos vain tekisin ahkerammin töitä sen ajan, kun niitä ylipäätään teen. Voisimme käydä kaupassa perjantaina lauantain sijaan, niin saisimme lauantaina kokonaisen päivän virkistäytymistä varten. Jos sittenkin siirrettäisiin Siirin sänky takaisin aikaisemmalle paikalleen makkarissamme, niin se voisi olla parempi tytölle. Jne, jne.

Jos ei ole mitään säädettävää, ahdistun ja koen olevani ansassa. Mietin ja mietin, mikä on vialla, kun mikään ei ole vialla, ja etsin kunnes vikaa löytyy. Jos ei löydy, tunnen irrationaalista halua hajottaa kaikki - ottaa avioero, ryhtyä alkoholistiksi, ottaa kirves ja hakata kalusteet palasiksi - jotta olisi taas jotain paranneltavaa.

Mitä haluaisin sanoa ADHD-lasten vanhemmille

Niille lukijoille, joilla on AD(H)D-diagnosoituja lapsia tai lapsia, joilla on keskittymishäiriöiden tai ylivilkkauden oireita tai vaikka pelkkää impulsiivisuutta haluaisin sanoa ennenkaikkea: pitkäkää ne penskanne kurissa!

En tarkoita tätä sillä tavalla, että lasten pitäisi olla hajuttomia ja mauttomia, enkä edes niin, etteivät lapset saisi häiritä aikuisten ns. sivistynyttä elämää. Toki lasten kuuluu olla lapsia ja jokaisella lapsella on oikeus olla oma itsensä, kunhan ei estä muita lapsia toteuttamasta puolestaan itseään.

Muista kuitenkin, että lapsella on nimenomaan jokin häiriö. Vaikeus. Lapsen on vaikea hillitä ja hallita itseään. Sinun tulee aikuisena auttaa häntä tekemään niin, jotta lapsi saisi arvoisensa aikuisiän. Elämässä tarvitaan itsehillintää. Meidän kaikkien on opittava se ennemmin tai myöhemmin, ja jos lapsi ei saa apua, hän oppii myöhemmin - ehkä ei koskaan. (*) Sinä olet sen lapsen vanhempi; sinun tulee näyttää esimerkkiä, miten omien tunteiden ja impulssien kanssa tulee toimia, sillä juuri sinulta lapsi oppii, mikä toimii ja mikä ei. Esimerkin lisäksi itsehillinnän ongelmista kärsivä lapsi saattaa tarvita konkreettisempaakin apua, kuten johdonmukaista, tehokasta kuria ja säännöllisenä toistuvaa rutiinia, jotka auttavat häntä hahmottamaan syy-seuraussuhteita. Myös kurinalainen opettelu toimii, jos lapsi itse on motivoitunut oppimaan (muista sekin, että monet addit motivoituvat oppimaan paremmin liikkumista vaativaa toimintaa).

Esimerkkinä toimimisen ei toki tarvitse tarkoittaa täydellistä itsehillintää joka tilanteessa. Jopa paremmin toiminee, jos näytät, mitä tehdä, jos hillintä pettää: että yleensä se ei ole suoranaisesti vaarallista ja anteeksipyyntö riittää, mutta että parempaa seuraa, jos pystyy pitämään itsensä kurissa.

Jos itsehillintää ei opi, siitä kärsii lapsi (ihminen) itse. Hän ei opi tietämään, mitä haluaa, eikä opi, miten tavoitella haluamaansa asiaa. Hän ei kykene hillitsemään impulssejaan vaan haahuilee koko elämänsä ajan asiasta toiseen, saamatta mitään valmiiksi ja jättäen puolivalmiita, kaduttavia asioita polkunsa varrelle.

Vanhemmat ovat lapsensa ensimmäiset, tärkeimmät opettajat.


(*) Jos tämä kuulostaa rajulta, korvaapa sana "itsehillintä" vaikkapa "yhteenlaskulla". Olemme kai kaikki samaa mieltä siitä, että elämä on helpompaa, jos osaa pluslaskun; vaikka omistaisi taskulaskimenkin, niin kyllä se silti helpottaa. Olemme kai kaikki samaa mieltä siitäkin, että itsehillintä (elämänhallinta) on paljon tärkeämpi asia kuin yhteenlasku.

Tunneli ja valoa

Olen varmaan nykyään yliherkkä valolle, sillä pumpulipääsyndroomani hellittää aina pimeän aikaan. Illalla pärjään, vaikka lääkkeet olisivat jääneet ottamattakin.

Päivisin taas en saa unta pimeässä huoneessa, vaan parhaiten nukahdan kirkkaassa auringonpaisteessa tai lampun valossa, mieluiten liian korkea tyyny pääni alla. Uneni on kuitenkin parempaa pimeässä; jos nukun valoisassa tilassa yli tunnin, olen väsynyt ja sekaisin kunnes yöunet on nukuttu.

Aina ei ole ollut näin. Muutama vuosi sitten harmittelin joka ilta pimennysverhojen puuttumista makuuhuoneesta. Suomen valaistusolosuhteiden muuttumista kuvailin sanomalla, että kesäisin ei saa unta ja talvisin ei herää.

Dexen sivuvaikutukset

Luinpahan tässä taas dexedrinen sivuvaikutuksista. Wikipedia sanoo näin: "Possible adverse effects of dextroamphetamine include sleeplessness, reduced appetite, dependence, nervousness, restlessness, irritability, and euphoria that may be followed by fatigue and depression. There may be dryness of mouth, abdominal cramps, headache, dizziness, tremor, sweating, palpitations, increased or sometimes decreased blood pressure and altered libido." Minulla näistä on esiintynyt seuraavia:

• unettomuus (nii-in, kellohan on nytkin puoli kaksi aamulla)
• ruokahaluttomuus (tästä en kyllä ole ihan varma; siirryin dexeihin suoraan Concertasta, joka nälätti ihan sairaasti)
• lihastärinää vai mikä tuo suomenkielinen sana nyt onkaan (sitä on kyllä ollut aina)

Sen sijaan seuraavat ovat vähentyneet lääkkeen käytön myötä:

• suun kuivuminen (tarvitsen harvemmin huulirasvaa)
• hermostuneisuus ja levottomuus
• ärtyneisyys
• euforia, jota seuraa väsymys ja masentuminen
• suolistokrampit
• päänsäryt ja huimaus (tosin nämä ovat minulla osin psykosomaattisia anyway)
  

Sukupuolisesta halusta en tiedä, en pidä kirjaa sekstailuista. Sitä paitsi olemme taaperon vanhempia, seksiä tapahtuu silloin harvoin kun on tilaisuus... ;)

Kuulostaako tutulta

Luin juuri pienen artikkelin tarkkaavaisuuden vaikeuksista oppimishäiriöiden syynä. Hmm. Koko teksti pätee minuun tismalleen - paitsi aivan viimeinen kappale, jossa puhutaan kuulohäiriöiden vaikutuksesta kieleen. On se outoa. Minulla on todellakin vaikeuksia eritellä kuulemaani, varsinkin kielellistä materiaalia ja varsinkin häiriöllisessä ympäristössä (en ole pitkään aikaan suostunut lähtemään esim. tanssipaikkoihin jos pitäisi jutella eikä ainoastaan tanssia, koska en kerta kaikkiaan musiikin jumputtaessa kuule, mitä toinen sanoo, en ollenkaan; eikä musiikin tarvitse olla kuin "normaalin taustamusiikin" tasolla). Sen sijaan näköhavainnot ovat aina jäsentyneet todella sujuvasti ja liikeradat ja kuviot ovat olleet ihan selvää pässinlihaa. (Jos tuo kuulostaa oudolta sellaisen ihmisen sanomana, joka ei osaa tähdätä ja joka törmäilee ovenkarmeihin, niin muistakaa, että se on se tarkkaavaisuus, ihmiset, se tarkkaavaisuus - ovenkarmeja on nähty jo monta samanlaista yksilöä...) Olen sitä mieltä, että ongelmani on kuuloaistiin liittyvä sensorisen integraation häiriö. MUTTA: miten hitsissä minä sitten olen kielellisesti lahjakas, jopa siinä määrin, että kirjoitettu kieli on primäärinen kommunikointitapani?!?

Ei jaksa.

On ollut kirjoittelussa pitkä tauko, mutta en jaksa nyt paneutua. Äitini on sairaalassa, ja monet muutkin asiat ovat menneet päin puuta itsellä ja ystävillä. Olen vittuuntunut ja stressaantunut ja olo on niin toivoton, että vittuuntuminen ja stressikään eivät oikeastaan tunnu miltään vaan vain samalta harmaalta selviytymiseltä.

Sen verran jaksan sanoa, että olen yrittänyt vähentää lääkitystä. Olen myös ottanut taas niitä eye-Q -kirunaaliöljykapseleita, joista jotkut addit ovat saaneet apua. Viime kerralla eivät auttaneet, nyt popsin niitä puhtaasti plasebovaikutuksen vuoksi, tai saadakseni purkin pois ajelehtimsta vessan kaapista, tai jotain. Ei väliä. Vähäisemmän lääkityksen vaikutukset ovat olleet osin hieman yllättäviä, osin aivan ennustettavissa:

• aivot heräävät eloon ja päässä vipeltää ideoita, juonenpätkiä ja metaforia
  
• olen kömpelömpi
• väsyttää hitosti ja aivot menevät päivälevolle aina puoliltapäivin ja puoli viideltä
• mieliala heittelee kuin se Lintsin pari vuotta vanha heittelylaite; yleensä kaikki ärsyttää
  

Pakko kai se on ottaa niitä lääkkeitä. En haluaisi enää sitä tyhjää lehmämäistä oloa, mutta en minä voi jatkuvasti tytöllekään tiuskia ja nukahdella kesken lukemisen. Ja pitää jaksaa ravata siellä sairaalassakin. Mitä vitun väliä sen nyt edes on, ihmeen angstia mäkin jaksan ylläpitää yksistä pillereistä.

(Anteeksi kielenkäyttö.)

Kumpi mahtaisi olla pahempi: että saisin tähän postaukseen miljoona vastausta tyyliin "kyllä se siitä, tsemppiä vaan, muista huolehtia ittestäs" - vai se, että en saisi? En tiedä. En jaksa nyt olla edes ystävällinen, ja symppisvastauksiin on pakko vastata ja kiittää. Toisaalta jos kukaan ei vastaa, niin se tarkoittaa, että kukaan ei lue tätä blogia. Paitsi ehkä Stiina, velvollisuudentunnosta, kun tuli minulle sanoneeksi: "Tottakai luen Addinaista!"

No niin, ja Siiri kutsuu. Johan se nukkuikin tunnin.

Pitää lopettaa...

Eilinen oli todella hyvä päivä. Paitsi, että se oli vapaapäivä, se oli myös ensimmäinen päivä hyvin pitkään aikaan jolloin aivoni tuntuivat heräävän taas luomaan. Syynä tähän oli todennäköisesti se, että olen ollut todella vähillä lääkkeillä monta päivää: perjantaina otin yhteensä neljä; lauantaina otin vain aamun kaksi pilleriä, loput unohtuivat; ja sunnuntaina otin yhden aamulla, yhden keskipäivällä ja yhden neljän aikaan kävelylle lähtiessä.

Aloitin tämän aamun sitten kahdella tabulla, mutta vain siksi, että täytyy tehdä töitä. Yritän ottaa puoliltapäivin vain yhden. Torkun sitten vaikka pienet unet, jos muu ei auta.

Se heräämisen tunne oli nimittäin ihana. Toki siihen vaikuttivat myös pitkät fiktioaiheiset keskustelut Stiinan kanssa [vilkutus], äidin tuomat valokuvat Eräästä Tietystä Paikasta ja molempiin liittyvät surffailut netissä illalla, jotka stimuloivat aivonystyjä kehittelemään kohtauksia erilaisiin maisemiin. Mutta: olisinko alkanut niitä pohtia, jos olisin ollut enemmän doupattu?

On siinä se miinuspuoli, että sosiaalinen elämä ei sitten ehkä ole yhtä... yhtä... öö, sujuvaa? Unohdin nimittäin kunnolla kiittää äitiä kuvista tai edes näyttää ilahtuneelta ja kiinnostuneelta, koska tutkailin kuvia niin hartaasti ja sitten säntäsin suoraan hellan ääreen poistamaan uunista unohtunutta lantturuokaa.

Ei osaa lopettaa

Eilen piti olla saamatta aikaan mitään ja olla istumatta koneella yhtään. Ei onnistunut, sillä illalla laitoin koneen päälle täyttääkseni yhden Kela-paperin ja juutuin sitten siihen prosessoimaan appivanhempien juhlistaan lähettämiä kuvia. Onneksi en sitten jatkanut millään kirjoitushommalla vaan pääsin kuitenkin nukkumaan jo ennen puoli yhtä ja nukahdinkin hyvin, mielenkiintoiset juonikuviot päässä laukaten.

Rahoituskriisipäivitys

Löysimmekin sitten varoja, jotka olimme melkein unohtaneet ja joiden turvin selviämme rahoituskriisistämme. Ne oli kyllä tarkoitettu tulevaisuutta varten - olimme ajatelleet ehkä muuttavamme joskus Englantiin tai ostavamme toisenlaisen asunnon - mutta minkäs sille voi, valtio vaatii.

Äh, musta on tulossa ihan kapitalisti :(

Addilta on lääkkeet loppu

Kävin tänään apteekissa hakemassa toiseksi viimeisen lastin Dexejä, ja nyt pitäisi sitten varata aikaa neurologille joko reseptin uusimiseksi tai mitäikinä. Olen miettinyt, josko kannattaisi käydä jollain toisella päälääkärillä; nimittäin ehkä minulla ei olekaan puhdas ADHD vaan institutionaalistumissyndrooma. Ja ehkä minulla on muitakin ongelmia.

Tai ehkä en halua lääkettä...! Pitäisiköhän kokeilla luomuilua viikko, pari, tai kolme? Ihan kunnollinen aika, jolloin voisi joko opetella, oikeasti opetella ihan treenaamalla, kokonaan luomuksi (osittainen lääkkeiden käyttö ei onnistune) taikka muistuttaa itseään, mitä varten ne lääkkeet ovat ja miksi maksan niistä kympin kuussa. (EDIT - en ihan siis 60 euroa kuussa, kuten tässä aikaisemmin väitettiin! :)

Vai kävisikö se apteekkireissu muistutukseksi lääkkeiden tarpeellisuudesta? Lähdin nimittäin yhden (viimeisen) pillerin voimalla aamulla matkaan. Ratin takana meditoidessani unohdin kääntyä oikeasta risteyksestä, minkä vuoksi matkaan suttaantui tuplasti aikaa. Apteekissa istuin niin koomassa, että säpsähdin pari kertaa tarkistamaan, ettei vuoroni ollut tullut ja mennyt sitä vuoronumeromasiinaa tuijottaessani. Kun numeroni sitten ponnahti ruutuun, ponnahdin minäkin ylös Kela-kortti kourassa. Kävellessäni tiskille käännyin melkein takaisin, koska tulin ajatelleeksi: "Missä Kela-kortti? Miksi mulla on kädessä ajokortti?" Katsoin korttia tarkemmin ja jatkoin matkaa. Nyökkäsin päivää farmaseutille ja vedin tuolia lähemmäs pöytää parempaan asentoon. Raskas rautajalkainen tuoli päästi helvetillisen symbaaliäänen asettuessaan uudelle paikalleen. "Ups," totesin nolona farmaseutille. "Pitäisi saada uusi annos lääkettä, Dexedrinestä olisi kysymys..." Tässä vaiheessa Kela-korttini singahti sormistani suoraan farmaseutin näppäimistölle. Katsoimme sitä molemmat hämmästyneenä. "Ups," sanoin taas. Farmaseutti nosti kortin enempiä kommentoimatta ja naputteli hetuni koneeseen...

Ei pitäisi kehuskella olevansa hyväosainen

Postilaatikosta kolahti ennakkoverolippu vuodelle 2006, eli tämän vuoden loppupuoliskolle. Se sisälsi maksulaput kolmelle kuukaudelle, à n. 2500 euroa.

Aikani hyperventiloituani soitin verotoimistoon. Siellä todettiin, että parinkymmenen tuhannen euron ansiotulot on aiheettomasti arvioitu mukaan tälle vuodelle. No hyvä, se selittää ja poistaa hyvässä lykyssä puolet. Toteutuneet tulotkaan eivät ole ennakoitujen suuruisia, vaan niistäkin putoaa kolmannes pois. Okei.

Syy siihen, miksi itkin puhelun jälkeen, on että tämäkään ei riitä. Budjettimme loppuvuodelle on juuri ja juuri tasapainossa, siis niin juuri ja juuri ettei se kestä mitään ylimääräistä, eikä turvamarginaalia ole. Lainaa ollaan jo harkittu mätkyjen maksamista varten, jotta sairauksien tms. sattuessa emme olisi ihan tyhjän päällä. Vaikka lisämaksettavaa siis tulisi vain 1000 euroa/kk, se vie silti pohjan taloudelta.

Miten on mahdollista, että tuloihin perustuvat verot ovat sellaisia, ettei ihminen niitä pysty tuloillaan maksamaan? Puhelimessa verotoimiston virkailija kutsui alkuvuoden ennakkoverojani "todella pieniksi" - minusta ne olivat siinä määrin kohtuulliset ja hyvässä suhteessa tuloihin, että en edes kyseenalaistanut niitä. Eli käteen jäi sen verran rahaa kuin mielestäni kyseisestä työpanoksesta pitikin. Ja jos suurentaisin työpanosta, verotkin suurenisivat. Voin maksaa veroni vain tekemällä vielä enemmän työtä, joka taas johtaa seuraavana vuonna suurempiin veroihin, ja niin edelleen.

Näköjään yrittäjän osa on aivan kestämätön. Toisaalta ADHD:ni vuoksi (tai laiskuuteni tai minkäikinä) en voi tehdä palkkatyötäkään.

Mitään en voi tehdä. En edes itsaria.

Yksi mielenterveys kiitos. Maksan Visalla.

ADHD on kallista lystiä. Neurologi veloittaa parisataa (?) euroa per käynti ja Dexedrinet maksavat monta kymppiä kuussa. Minä olen kuitenkin onnekas: vaikka oireeni ovat (ilmeisesti) kohtalaisen voimakkaat, elämäni on kohtalaisen kunnossa ja Kalle ja minä ansaitsemme sen verran, että rahat riittävät toimintakunnon ylläpitämiseen tässäkin asiassa. Mutta entäpä ne, jotka eivät pysty skarppaamaan tämänkään vertaa, joilla ei ole yhtä ihanaa, lähes täyspäistä ;) puolisoa ja joiden elämä on AD(H)D:n takia sekaisin?!? Hehän sitä apua vasta tarvitsevatkin, mutta heillä ei useinkaan ole mahdollisuuksia sitä hankkia.

AD(H)D-diagnoosin saaminen vaatii ponnistelua, aikaa ja rahaa; näiden keskinäinen painoarvo voi vaihdella, mutta kaikkia kolmea tarvitaan. Addeilta usein puuttuu taito ponnistella pitkällä aikavälillä, ja annamme periksi ensimmäisen seinän noustessa pystyyn.

Lääkkeiden vaikutus

ADHD-Aikuisten forumia lukiessa saa mielikuvan, että lääkkeet vaikuttavat todella yksilöllisesti, riippuen paitsi tietysti lääkkeestä, myös lääkittävästä. Tämä kuvaus pätee siis ainoastaan minuun itseeni.

Minulla vaikutus tuntuu pirteysasteessa. Ennen lääkkeitä minua nukutti joka päivä oikeastaan klo 12-21, jonka jälkeen kätevästi piristyin. Säännölliset elämäntavat Siirin tultua (no, yöheräämisiä lukuunottamatta...) saivat nukkumisrutiinit tolalleen, mutta vastoin odotuksia sillä ei ollut vaikutusta päivän aikana tuntemaani pöhnäisyyteen. Piristyminen puolestaan tuo seuraavanlaisia vaikutuksia:

• Pystyn pysymään hereillä koko päivän tarvitsematta torkahtaa 12.00 ja 17.00.
• Olen paljon paremmalla tuulella ja kärsivällisempi.
• Muistan asioita hieman paremmin. (Paino sanalla hieman.)
• En ajattele koko ajan asioita, jotka eivät liity elettyyn hetkeen (*).
• On helpompi siirtyä tehtävästä ja asiasta toiseen, joten saan enemmän tehtyä.
• On helpompi keskittyä asioihin pitkäjänteisemmin.
• En puhu mitä sylki suuhun tuo ihan niin pahasti.
• Pystyn kuuntelemaan puhetta paremmin.
  
• Ei ole negatiivisia pakkoajatuksia (*).
  

(*) Mielessäni eivät pyöri jatkuvasti menneet ja mahdolliset keskustelut, mielikuvitusihmiset, korkealentoiset tulevaisuudensuunnitelmat liittyen esim. sisustukseen tai perheen aktiviteetteihin, mahdolliset katastrofit, kuolemat sun muut, tai abstraktit teoriat maailman mekanismeista. Toisaalta tämä on hyvä, sillä tästä(kin) ajatusmassasta 90% oli paskaa, ja esim. pakkoajatukset olivat oikeasti vahingollisia. Toisaalta sen 10%:n menettäminen harmittaa, sillä tunnen oloni usein latteaksi ja tyhmäksi, vähemmän luovaksi ja älykkääksi. Se ei todennäköisesti pidä oikeasti paikkaansa, mutta siltä se tuntuu.

Mihin lääkkeet eivät minulla vaikuta:

• Kömpelyys ja kehonhallinta ovat ennallaan, kaikki kimpoilee yhä käsistä ja törmäilen seiniin.
• Säheltäminen ja päättämättömyys vaivaavat yhä arkiasioissa; vaihdan esimerkiksi vaatteita monta kertaa päivässä.
• Kuuloaistin häiriö vaivaa yhä, enkä pysty seuraamaan keskustelua, jos taustameteliä on liikaa.
  
• Keskittymisen "mikrohäiriöitä" on yhä, eli huomioni siirtyy helposti yhdestä asiasta toiseen (kuitenkin lääkkeet auttavat pakottamaan itseni keskittymään).
  

Vastoin odotuksia, lääkkeiden vaikutus alkoi ensimmäisen potkun jälkeen tuntumaan kunnolla vasta pidemmän (kuukausien) käytön jälkeen. Olen tosin vähitellen lisännytkin lääkitystä ja ehkä se on vasta nyt lähellä oikeaa tasoa. Nimenomaan kroonisen väsymyksen toissijaiset vaikutukset poistuivat myöhemmin, vaikka väsymyksen tunne itsessään haihtui heti.

Tiutau tiutau

Tämä on sitten pohjat: en nukkunut yhtään koko viime yönä. Puoli kahdesta kuuteen vuoroon tein töitä ja vuoroon leikin Sketchupilla tai latailin tuubeja. Tulee pitkä päivä...

Kukkuu

Hei. Minä tässä. Kello on varttia yli yksi aamuyöllä eikä unesta jälkeäkään. Vuoteeseen mennessä vielä nukutti. Hyvää yötä Kallelleni sanoessa vielä nukutti. Viisi minuuttia sen jälkeen olinkin täysin hereillä, samoin kuin joka yö viimeisen 2-3 viikon aikana. Saan yleensä unta joskus kahden, kolmen aikaan, ja seitsemän aikaan on pakko jo herätä - ja tämä unimäärä ei todellakaan riitä.

Tänä yönä sitten ylös, koska minulla on parempaakin tekemistä kuin maata tyhjän panttina sängyssä: voin esimerkiksi tehdä töitä. (Ja teenkin ihan just kohta.)

Otanko liikaa lääkettä? Liian vähän? Pitäisikö hankkia parempi vuodevarustus tämän selkäsärkyä aiheuttavan patjan ja niskasärkyä aiheuttavan tyynyn sijaan?

Uusi ulkomuoto

Hii, hyrisen tyytyväisyydestä kun katselen uutta hienoa blogiani!

Treeneissä viiraa

Eilen oli koko päivän oli jotenkin omituinen olo, oikeastaan niin hirveä, ettei työnteostakaan tullut mitään. Puolen päivän aikaan silmissä (tai ehkä päässä) viirasi ihan kunnolla ja näin tietokoneen ruudun sellaisena hieman väpättävänä, hyperkirkkaana, etäisyydeltään epämääräisenä entiteettinä. Otin kuitenkin illalla riskin ja lähdin salille treeneihin, sillä epämääräisillä terveysongelmillani on hupaisa taipumus haihtua kun keskityn treenaamaan.

Treenit olivatkin sitten aika outo kokemus. Aina, kun seisoimme kuuntelemassa selitystä tai muuten pysähdyin pidemmäksi aikaa, alkoi silmissä taas viirata ja päässä humista, mutta heti harjoituksen alkaessa oireet hävisivät. Ja harjoittelu sujui loistavasti! Olin fokusoitunut, osasin tähdätä (yleensä heilautan vain jonnekin sinnepäin, luottaen alitajunnan ja onnen ohjaavan iskun oikeaan paikkaan), tajusin ohjeet ja muistinkin ne, tasapaino oli hyvä ja liikuin jouhevasti.

Eilisen lääkitystilanne oli: 8:00 3x, 12:00 2x, 15:00 1x ja 17:30 1x. Lääkettä alkaa mennä kuin leipää...

Sydän tais jäädä

Kuinkas monesta teistä lukijasta tuntuu, että sydän tais jäädä sinne 80-luvulle?

Itse olen syntynyt vuonna 1972. Vuonna 1984 olin 12-vuotias, ja se vuosi räjäytti pääni (ensirakkaus, ja kaikki muu...). Vuonna 1989 olin 16-vuotias (jos nyt yhteenlasku enää tässä vaiheessa "iltaa" toimii), ja sinä kesänä olisi voinut tapahtua vaikka mitä, vaikkakin hyvin vähän tapahtui pääni ulkopuolella... :D

Oli miten oli. Kuitenkin 80-luvun starat (esim Twin Peaksistä, Dallasista, Dynastiasta, muistakin sarjoista ja leffoista, emmekä mainitse nimiä, Sarin :) tuntuvat minusta unelmien täyttymyksiltä - juuri tuollainen haluan olla, ja tuo on maailman ihanin mies - aivan toisin kuin nämä 1990-2000 -lukujen kumibarbit ja -kenit. 80-luvulla päähenkilöissä, jopa naisissa, oli fjongaa! Tsiigatkaa vaikka tätä ja tätä.

Ja musa oli aivan... aivan... taivaallista. Olisinpa osannut silloin arvostaa hevibändejä, mutta ei, Addinainen oli Durkku-fani.

Tää templaatti on ihan PC:stä

Kunpa saisin vielä lahjaksi visuaalista silmää.

Teoriapläjäys

Avain 1: Hesarissa oli joku aika sitten tiedeuutinen, jonka mukaan tasapainohäiriön on todettu johtavan lukihäiriöön. Koska aivot eivät voi luotettavasti päätellä, missä asennossa silmät olivat eli mihin katse oli kohdistunut juuri äsken, aivojen on ymmärrettävästikin vaikeaa yhdistää henkilön lukemaa tekstiä pötköksi, saati asiakokonaisuudeksi.

Avain 2: Addilta puuttuu kyky suodattaa ärsykkeitä subliminaalisella tasolla. Sanotaan vaikka, että sekunnissa ihmisen aistielimiin kohdistuu 100 eri ärsykettä. Mundiksen aivot suodattavat niistä pois ainakin 70 ilman, että prosessiin ja hylkäämiseen kuluu juuri lainkaan aivoenergiaa; addin aivot taas paiskaavat kaikki 100 ylemmän tason käsittelyyn, joka vie enemmän energiaa per käsittely ja on suunniteltu korkeintaan 30 ärsykkeelle per sekunti. Kun prosessointijono on täynnä, addin aivot dumppaavat kaikki ärsykkeet, mitkä eivät mahdu, ja sitä mukaa kun ärsykkeiden prosessointi etenee, se päästää jonoon aina seuraavan. Kuin ruuhkaantunut puhelinvaihde.

Miten nämä liittyvät toisiinsa: Addin kyky viedä ärsykkeitä pitkäkestoiseen muistiin on heikentynyt, koska käsittelykapasiteetti ei riitä ja koska välittäjäaineita (~=aivoenergiaa) ei ole tarpeeksi jatkuvaan intensiiviseen prosessointiin. Tämä johtaa sensorisen integraation häiriöön; se tarkoittaa nähdäkseni yksinkertaisesti sitä, että ärsykkeiden vastaanottaminen, prosessointi ja säilöminen eivät toimi kunnolla joltain tai joiltain osin.

SI-häiriö puolestaan johtaa hahmotusvaikeuksiin. On aika vaikeaa muodostaa asiakokonaisuuksia, jos puolta tietyn asiakokonaisuuden ärsykkeistä ei ole havaittu tai säilötty pitkäkestoiseen muistiin.

Hahmotushäiriö puolestaan johtaa paitsi akateemisen suorituskyvyn alenemiseen, myös mm. kiintymyssuhteen ongelmiin (ihmisten tunnistus vaikeutuu jos kaikki ärsykkeet eivät tallennu, eikä silloin opi a) tunnistamaan kasvoja, ääntä etc., ja b) yhdistämään tiettyä ihmistä ja tiettyä tunnetilaa).

(Tämä blogi taitaa välillä olla vähemmän kevyttä viihdettä... :D)

Hämmästyttävää itsehillintää

Eilen illalla onnistuin laittamaan tietokoneen pois ja mentyä nukkumaan, vaikka 2-3 blogia oli päivittämättä ja oli muutakin, mitä "piti" koneella tekemäni. Hämmentävää.

Olikohan kello 18 aikaan ottamallani lääkkeellä jotain osuutta asiaan? Pitäisiköhän alkaa ottaa lääkettä illalla useamminkin? :/

Vastauksia

Tähän annetun kommentin johdosta (kiitos siitä!) laitan linkin Addinaisen muotokuvaan, joka vastannee joihinkin kysymyksiin, ja Saagaan taudistani, joka vastaa vielä useampiin. Eli siinä perusasiat. Nämä voisi kyllä laittaa ihan linkkilistaankin, joka itse asiassa näyttää hävinneen jossain vaiheessa templaattikokeilujani...

Ei mutta miksi olen näin seis?

Minulla on menkat, ja lääke toimii aina huonommin, ja tässä on ollut hulinaa ja elämänmuutosta viimeaikoina. Silti en ymmärrä: vaikka töitäkään ei ole juuri ollut, on lääkettä mennyt samaan malliin kuin työkausina, enkä ole saanut aikaan yhtään mitään; ja tämä on nyt kolmas ilta kun olen ihan pohjat. Siis aivan pohjat. Pää tuntuu teräsvillalla täytetyltä, sielunmaisema on kuin silitysraudalla litistettyä preeriaa ja silmien takana jumputtaa epäpäänsärky.

Miksi?

Kaiken lisäksi olen todellakin saanut asiani aika ikävään jamaan. Laskuja on jäänyt maksamatta, ja yksi tai kaksi oli tainnut päätyä ulosottoon asti. (Minä jätän ne laskukuoret aivan näkyvälle paikalle ja odotan Kallen avaavan ne kotiin tultuaan. Kalle puolestaan olettaa, että "näkyvä paikka" ei ole eteisen piirongin sekalaista tavaraa pursuava päällinen.) En ole saanut soitettua sukulaisille eräistä juhlista, vaikka piti. En ole saanut soitettua Sarinille, Stiinalle, Katjalle enkä ylipäätään kenellekään. En ole saanut tehtyä "omaehtoisia töitä", eli kirjoitettua asioista, joista olen kiinnostunut, siinä toivossa, että saisin tulokset myytyä jollekulle.

Olen luuseri. Vituttaa.

Onpahan seis

Näköjään jopa ihan pienimuotoinenkin perhejuhla saa välittäjäaineet ihan pohjiin. Eilen päivällä olimme Siirin, Kallen ja äitini kanssa sukulaisvauvan nimiäisissä/tervetuliaisjuhlissa. Lääkkeet jäivät kotiin, mutta silti oli ihan mukavaa. Kuitenkin illalla olo oli niin kertakaikkisen kauhea ja lätteä ettei ikävämmästä väliä. Ja paha kyllä, olut auttoi :(

Kumpi on parempi piriste: amfetamiini vai alkoholi?

Terveisiä Lontoosta

Lontoo meni ohi ja lujaa; mitään eläintarhoja tai pukumuseoita tai kansalliskirjastoja ei todellakaan ehditty nähdä.

Jos minulla ei olisi lääkitystä, matka olisi ollut aivan täyttä painajaista. Lähestulkoon kaikki meni pieleen, hävinneestä matkatavarasta paluulennon aikatauluun, mutta tämä rouva se pysyi tyynenä ja positiivisena tai ainakin tunneneutraalina. Vain kerran räjähdin oikein kunnolla, tyyliin itku ja huuto ja tyynyn paukutus, kun olimme kaikki aivan kuittipoikkiväsyneitä, Siiri kiukutteli eikä suostunut päikkäreille, juhliin valmistautuminen oli myöhässä aikataulusta, juhlat jännittivät jne. Silloinkin toivuin minuuteissa, pyysin Siiriltä anteeksi huutomekastustani ja menin viereen nukuttamaan.

Mikä sen sijaan meni oikein:

• Kaikki matkatavarat paitsi yksi paketti saapuivat Lontooseen normaalisti!
  
• Lento- ja hotellivaraukset olivat valideja!
  
• Ei satanut, kun juoksimme vihkipaikalle!
• Irtoletti meni päähän semi-hyvin...
• Mitään ei varastettu eikä (pakettia lukuunottamatta) kadonnut eikä jäänyt kotiin!
  
• Tarkistimme paluulennon ajankohdan lauantai-iltana, emmekä esimerkiksi sunnuntaina kolmen aikaan museokierrokselta palattuamme!
• Puku oli u-p-e-a ja keräsi kommentteja ja ihailua!
• Hauskaa oli koko perheellä eikä kukaan meistä kiukutellut edes loppuvaiheessa kello 12 Suomen aikaa!

Osu ja uppos

Taas persoonallisuustesti.

"Olet innokas, ulospäin suuntautunut, analyyttinen ideapakkaus. Ihmistyyppisi on monilahjakkuus, joka on kiinnostunut lähestulkoon kaikesta. Kaltaisesi ihmiset ovat itsenäisiä ja riippumattomia, mukautumattomia ja toisinaan jopa kapinallisia ja riitaisia. Ihmistyyppisi toimii inspiraationa toisille, jotka saattavat seurata sinua kuin gurua tuntemattomille vesille, joilla saattaakin olla vaaroja. Ihmistyypilläsi on toisinaan vaikeuksia tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia tai kohdata vastoinkäymisiä tai sietää auktoriteetteja. Sinulle soveltuu ammatiksi itsenäinen yrittäjä – toisten järjestelmiin sinun on vaikeampi sopeutua kuin omiisi. Sinulla on kyky menestyä monilla alueilla, ja saatatkin vaihtaa alaa monta kertaa elämäsi aikana. Etsit aina uusia haasteita, kun nykyinen toiminta on jämähtänyt rutiineihin. Ammattialoista sinulle sopivat parhaiten myyntityö, tiede, taide, kirjoittaminen ja psykologia – ja oikeastaan kaikki muukin, jos voit tehdä sitä oman mielesi mukaan. Löydät itsesi usein visionäärin, markkinoijan tai tutkijan roolista."

No mitä tuohon nyt muuta voi sanoa kuin että aivan nappiin meni! :) Nimimerkillä freelance-sisällöntuottaja, joka juuri on muuttamassa toimialaansa pystyäkseen tekemään itsenäisempää, tutkivampaa työtä.

Huumori kukkii

Kommenteissa Louhi kysyi, millaisesta huumorista pidän. Siinäpä kysymys. Ehkä sitä parhaiten kuvailisi niin, että minusta hauskaa on sellainen, mikä ei ole odotettavissa, mutta mikä on mietittyä. Zucker-Abrahams-Zucker -leffat (Hei me lennetään, Hot Shots...) olivat ensimmäiset 100 katsomiskertaa universumin parhaita komedioita, joissa erityisesti nautin siitä, että huumori on niissä tavallaan täysin irrallaan juonesta: juonta ei viedä huumorin ehdoilla (tosin Hot Shots Part Deux oli tämän suhteen pettymys), mutta toisaalta mitään vitsiä ei jätetä vääntämättä yhden kämäsen juonen takia. Lukurintamalla taas P.G.Wodehouse ja Terry Pratchett ovat tietenkin itseoikeutettuja huumorin kukkia, mutta nautin suunnattomasti myös esimerkiksi Steven Brustin Dumas-parodiasta Viscount of Adrilankha. Wodehousessa ja Pratchetissä viehättää tapa valottaa yhteiskunnan lainalaisuuksia huumorin kautta (sekä välillä heitettävä heimelennetään-tyyppinen herja). Brustissa taas parasta on parodian syvyys, se asiantuntemus, joka tukee parodiaa (itse osaan Kolme muskettisoturia lähestulkoon ulkoa sekä suomeksi että ranskaksi, kuten kaikki itseäänkunnioittavat lukutoukat :) , sekä se herkullinen, makusteltava, hersyvä, mutkainen kieliasu, mihin haluaa kietoa itsensä kuin ihanasti kutittavaan villalankaan.

Huumorin on kuitenkin oltava varsin ilmeistä, sillä esimerkiksi ihmissuhteiden, tunteiden ja sosiaalisen järjestyksen luontaiseen hullunkurisuuteen perustuva huumori avautuu minulle vasta nyt, kypsällä iällä. Jane Austen, jota vielä kaksi vuotta sitten luin aivan suorin ilmein, on juuri osoittautunut kutittavan hauskaksi humoristiksi - en vain ollut huomannut enkä tajunnut kirjojen ironiaa aikaisemmin. Nyt, kun olen enemmän ihminen, näen, miten Austen karrikoi ihanasti ihmistyyppejä, kun aiemmin otin kunkin henkilön kirjaimellisesti vain omana itsenään. Dumas'n musketöörien komiikka avautui minulle osin joskus viitisen vuotta sitten, samaan aikaan kun lakkasin kuolaamasta ihanan traagisen Athoksen perään ja silmäni avaten näin edessäni vanhan pettyneen juopon.

...Jaa että ihmiset vai, että millaisista vitseistä tykkään? (Kertoo jotain sekin, että tästä asiasta melkein unohdin kirjoittaa.) Minulta puuttuu sosiaalinen huumorintaju lähes täysin. Otan keskustellessani kaiken kirjaimellisesti, ja vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että ehkä ko. henkilö käyttikin runollista liiottelua - jos edes silloin tätä havaitsen. Sen sijaan näen usein huumoria arkipäivän tilanteissa ja sattumuksissa, ja nauran niille aivan liian helposti. Erittäin monen ihmisen kanssa käy niin, että juttelemme jostain tyhjänpäiväisestä, keskustelukumppani päättää heittää vitsin, minä otan sen kirjaimellisesti, näen siinä jotain (tosi outoa) huvitusta, ja jatkan juttua aivan eri vitsistä kuin mitä aiottiin.

Varsinaiset vitsit ("Panda kävelee baariin...") ovat yleensä niin simppeleitä, että alan nauraa jo puolivälissä, kun loppuratkaisu häämöttää, ja ärsyynnyn, jos varsinainen loppuratkaisu on sama vitsi kuin se, jolle jo nauroin. Jos taas vitsi yllättää, minun täytyy miettiä sitä niin kauan, että tilanne menee jo ohi, koska auditiivinen prosessointini on niin heikkoa. Tähän vitsiärsytykseen liittyy rasittava tapani olla artikuloimatta sitä, mikä minua huvittaa, koska en itse jaksa rautalangasta vääntöä ja kuvittelen kaikkien huomaavan sen huvittavan seikan ihan itse.

Mitähän viisasta tähän laittaisi yhteenvedoksi... Paras huumori pohjautuu yhteiseen, todelliseen maailmaan, joka heijastetaan yllättävästi. Vaaditaan riittävästi vakiintunutta kulttuurista kaikupohjaa, jotta kiinnostuisin, mutta toisaalta huumorin on pystyttävä näyttämään siitä jotain uutta. Mutta eiköhän tuo ole aika universaalia.

Älä ota sitä niin vakavasti!

Tämä mekkoprojekti on taas hyvä opetus siitä, miten asioita ei pidä ottaa vakavasti. Hitto, se on ihana mekko, hupsumpi kuin haudanvakava, mukamas dramaattinen Addinainen. Se on juuri sellainen mekko, mitä Addinainen tarvitsee! Ollaan vähän hupsuja ja pidetään hauskaa!

Ahistaa

Vannoin, että tällä viikolla aloitan taas uuden elämän. Lomailin viime viikon huonon omatunnon kanssa (no joo, tein tietysti kesällä töitä kuin pieni eläin, joten ajattelin, että minulla on siihen oikeus, lähes velvollisuus - silti), ja ajattelin, että vaikka tilattuja töitä ei olisikaan, niin maanantaina aloittaisin sitten kirjoitus- ja käännösprojekteja, joiden tuloksia voisin joskus myydä jollekulle.

Niin varmaan.

Eilen olin aamuyöhön asti juttelemassa, eiku sovittamassa juhlapukua, ystävän luona. Väsyttää. Jos saan edes sen suunnittelemani toimialan muutoksen laitettua paperille ja lähetettyä ilmoituksen/hakemuksen, niin hyvä. Iltapäivä menee joka tapauksessa ostoksilla äsken mainitun ystävän kanssa, eli rahaa menee, eikä tule. Huomenna on pakko, pakko mennä salille treeneihin, ja illalla on Siirin päiväkodin vanhempainilta. Ylihuomenna on jo keskiviikko, ja silloin menemme Siirin kanssa kampaajalle jo aamulla. Iltapäivä ja ilta menevätkin pakatessa. Torstaina haukotusaikaisin on lähtö Lontooseen, ja sieltä palataan vasta maanantain vastaisena yönä myöhäaikaisin. Missähän välissä minä niitä töitä sitten teen...?

Rahanpuutekin ahistaa. Keksimme 2400 euron menoerän, jonka olimme unohtaneet, ja joka oli varmaankin se syy, miksi jo kerran ehdimme laskea Lontoonmatkan liian kalliiksi. Mutta kun se unohtui, niin portti Lontooseen avautui. Hitto. Loppuvuoden budjetti on nimittäin aika tarkkaan laskettu, ja paitsi tätä matkaa (3000€ total), budjettiin pitäisi mahtua toinenkin iso menoerä (2400€+5000€+2000€) sekä mätkyt (yli 3000€). Hyvin meneeeeeee... (Kalle, jos luet tätä, en ole näitä lukuja katsonut mistään vaan päästäni temmannut, ja olen todnäk väärässä kuten tavallista.)

Se mekkokin ahistaa. HUOM: Ystäväni on erittäin pätevä ja ahkera ompelija, ja tämän kappaleen jatko kuvastaa oman pääni sisäistä maailmaa, eikä siis sitä reaalimaailmaa jossa puku tällä hetkellä sijaitsee! Värjäyksessä on nyt saatu outoja tuloksia kahdella eri kankaalla, kangas ei riitä, olen väärän muotoinen, mekko vaatii säätöjä sinne ja tänne ja tonne, ja siitä tulee aivan erilainen kuin mitä olin ajatellut. Vaikka mekko olisi kuinka ihana noin vaatteena, niin satavarmasti näytän siinä kuitenkin isolta kirsikanpunaiselta keilalta.

Juonikuviot, osa II

Edelliseen kirjoitukseen liittyen mainittakoon myös, että fiktiota kirjoittaessani jatkan samaa rataa kuin lukiessa. Ensimmäinen loppuunsaatettu romaanimittainen "teos" (varsin löyhässä merkityksessä, sillä sitä ei ollut kirjoitettu ja hiottu julkaisua varten) oli lähinnä kokoelma mageita, intensiivisiä kohtauksia, joista melkein sattumalta saattoi löytää juonen kun niitä ryhtyi kursimaan kasaan. Itse asiassa viimeistelyvaihe oli erittäin palkitseva juuri siksi, että ne punaiset langat löytyivät sieltä joukosta kuin itsestään ja ne saattoi vetää yhteen niin, että kudelmasta tuli enemmän tai vähemmän lukijaa lämmittävä peitto. Olihan siinä ylimääräisiä ulokkeita, mutta reikiä toivottavasti ei.

Sen sijaan tähän nyt työn alla olevaan ficciin en meinaa keksiä mitään muuta kuin puhdasta juonta. Tiedän, keitä henkilöt ovat, mitä he tarinassa tekevät, mihin he pyrkivät, mikä logiikka kaiken takana on... mutta kohtauksia puuttuu, niitä ihania, kamalia, pelottavia, jännittäviä, vatsanpohjaa kramppaavia (syystä tai toisesta...), suloisia, nolostuttavia kohtauksia! Saan vain itseni kirjoittamaan niitä varsin harvoin. Toisaalta silloin kun alan kirjoittaa, kirjoitan vain ja ainoastaan kohtausta - hukun siihen, juon sitä, syön sitä, juhlin siinä. Ja siinä samalla kirjoittaessani saan ainakin kolme ideaa minuutissa miten kokonaistarinaa ja -juonta voisi parannella. Onneksi en yleensä kirjoita niitä muistiin, mutta se tekee pitäytymisen jo kerran suunnitellussa stoorissa vaikeaksi eikä auta uutta palaa sopimaan olemassaolevaan palapeliin.

Juonikuviot

Louhen kommentista tähän vaelsin tänne ja jäin pohtimaan sitä, miten minunkin on vaikeaa seurata fiktiota. Syyt vain ovat vaikeaselkoisempia.

Olen aina tykännyt lukea romaaneja, ja elokuvia ja sarjojakin katson ihan mielelläni. (Novellit eivät ole mun juttuni.) Tästä huolimatta on sanottava, että ennen murrosikää minun piti lukea kirja ainakin 4-8 kertaa ennen kuin tajusin yhtään mitään siitä, mitä siinä tapahtui ja miksi. Suunnilleen joka 20. sivu unohdin, kuka henkilö oli kuka, miten hän liittyi tilanteeseen ja kenen kaveri hän oli. Henkilöiden motivaatiot olivat täysin käsittämätön ajatus sillä tavalla, että minun fiktiomaailmassani asiat vain tapahtuivat ja ihmiset vain tekivät juttuja tyyliin hetken mielijohteesta, just because, koska 30 sivua sitten tapahtuneet asiat olivat täysin unohtuneet. Inhosin teeskenteleviä, valehtelevia henkilöhahmoja (ja ihmisiä), koska minä otin ja otan yhä täysin todesta ja pidän uskottavana kaiken, mitä minulle kerrotaan, ja jos henkilö sivulla 146 sanoo olevansa vaikkapa pahisten kaveri, niin sitä hän minulle sitten on, vaikka sivulla 24 olisi kerrottu hänen esittävän pahisten kaveria koska on hyvisten agentti. Minulla ei ollut käsitystä siitäkään, mihin päähenkilöt pyrkivät; itse asiassa ei tullut mieleenkään, että he pyrkivät johonkin, vaan kuvittelin heidän vaan yrittävän parhaansa mukaan reagoida tilanteisiin ja sattumalta kaikki käykin oikein päin. Siksi olin yleensä pahisten puolella, sillä hyvisten voitto oli niin tavanomaista.

Kuvallisen viestinnän keinoin kerrotut tarinat ovat yksinkertaisempia kuin romaanit, joten niiden seuraaminen oli helpompaa. Dallas oli sinänsä hyvä, että se oli niin lokoisa tempoltaan, että minäkin vähitellen sain opittua kuka on kuka. Jos vain olisin oppinut muistamaan ihmisten nimet ja sukulaisuussuhteet...

Ehkä juuri tämän "vamman" takia minulle kehittyi lopulta todella vankka kyky analysoida fiktiotuotoksia. Näen juonen ikäänkuin etäältä, kuin se olisi kudelma tai verisuonisto; osaan kertoa, miksi mikäkin henkilö on siinä mukana, mikä on kunkin henkilön funktio teoksen dynaamiikassa ja toisten motivaation kehittämisessä; näen tapahtumat solmukohtina niin voimakkaasti, että se on lähes fyysinen näköhavainto; osaan luokitella teoksen intertekstuaalisesti monestakin näkövinkkelistä; kuvittelen osaavani erottaa taiteilijan intention, kapasiteetin ja kulttuuriset riippuvuudet fiktiivisen maailman vastaavista, ja niin edelleen. Ja nykyään voin sanoa, että jos unohdan kuka kukin on joka 20. sivu, se tarkoittaa, että kirja on huono tai sillä on ollut vähemmän pätevä kustannustoimittaja.

I don't think this test believed me...

***Your EQ is 53***
50 or less: Thanks for answering honestly. Now get yourself a shrink, quick!
(http://www.blogthings.com/whatsyoureqquiz/)

Ei mitään uutta paitsi lääkkeitä

Työpäivien lääkitys näyttäisi muotoutuvan sellaiseksi, että 3 aamulla, 3 päivällä ja 1-2 kun lähden hakemaan Siiriä hoidosta. Jostain syystä nimittäin simmahdan totaalisesti, kun tyttö on kotona.

Mikään vapaaehtoinen tietokoneasia ei nyt jaksa hirveästi kiinnostaa. Teen töitä, olen Siirin kanssa, vietän parisuhdetta Kallen kanssa, katson joskus vähän telkkaa ja luen hyviä kirjoja. En ole kunnolla paennut mielikuvitusmaailmaan ainakaan kuukauteen, mikä on aika ärsyttävää. En pohdi angstisesti kauhean syntyjä syviä. Suurin osa aivokapasiteetista menee ihan arkirutiinien hoitamiseen. Tältäkö normaaleista ihmisistä tuntuu? Olo on nimittäin samanlainen kuin sillä eräällä ajomatkalla Turusta kotiin: aika debiili. On kuin olisin tyhmentynyt ainakin 30 ÄO-pistettä. Elämä ei tunnu sillä lailla mielenkiintoiselta, sitä vaan, no, tekee eikä elä.

Ei, en ole masentunutkaan, mieliala on ihan OK.

AD(H)D on kaikkialla

Viime aikoina eteeni on tullut monia syndroomia yms., joiden syy on mikä nyt sattuu olemaan mutta joiden oireisiin sisältyy "ADHD-maisia" piirteitä. Esimerkiksi: Williams Syndrome, RAD (reaktiivinen kiintymyshäiriö), laitostuminen... On niitä muitakin, mutta menee nyt huis ohi.

Williamsin syndrooma on tosi outo tapaus. Siihen liittyvät tietynlaiset kasvonpiirteet, sydänviat, hypotoniset (löysät) lihakset ja nivelet lapsuudessa, sidekudospoikkeavuudet ja tusina muita fyysisiä oireita. Lisäksi siihen liittyvät seuraavat älylliset ja persoonallisuuspiirteet: hyvä sanallinen ilmaisu ja siihen liittyvä lyhytkestoinen muisti, mutta puheen ymmärtäminen vaikeampaa kuin tuottaminen; huono visuaalinen hahmotuskyky, lievä älyllinen kehitysvamma, spontaani ystävällisyys ja ihmisiin orientoituminen, empatia, yleinen hermostuneisuus, kyvyttömyys solmia kestäviä ystävyyssuhteita, ärtyneisyys ja syömisvaikeudet (koliikki) vauvaiässä, musikaalisuus, aistiyliherkkyys, keskittymisvaikeudet, hieno- ja karkeamotoriikan ongelmat.

Ja mistä tämä kaikki johtuu? Nykytietämyksen mukaan pienestä geenivirheestä, jonka ansiosta keho ei tuota tarpeeksi elastaania. (Elastaani on aine, joka tekee kudoksistamme joustavia.)

Siis otetaanpas uudestaan. Näissä ihmisissä elastaanin puuttuminen aiheuttaa, muun muassa, aistiyliherkkyyttä, keskittymisvaikeuksia ja motoriikan ongelmia. Ja ystävällisyyttä!

On mahdollista, että nämä ihmiset kärsivät perussyndrooman lisäksi ADHD:sta sairaalahoidon seurauksena; pitäisi lukea ne tutkimukset itse. Mutta minulla on toinen teoria. Keskittymisvaikeuksia on onnistuneesti hoidettu sensorista integraatiota parantavilla menetelmillä (jos tätä blogia lukee joku, joka tietää niistä, vaikka omakohtaisesta kokemuksesta, niin hihkaiskoon nyt tai iäisesti vaietkoon!) ja ainakin niiden on todettu olevan yhteydessä ärsykkeiden suodatuksen vaikeuteen. Joten minä ajattelin että: Jospa keskittymisvaikeuksien taustalla on suodatusongelma, joka aiheuttaa kohdistusongelman. Jospa maailmassani on koko ajan enemmän "ääntä" (ääntä/meteliä/vilinää/toimintaa...) kuin naapurin maailmassa, koska naapuri osaa esisuodattaa ärsykkeet ennen niiden pääsyä tietoisuuteen. Naapurin on siis helpompi valita tietyt ärsykkeet seurattaviksi jo alitajuisen prosessoinnin yhteydessä. Näin hän osaa keskittyä esimerkiksi äitinsä kasvoihin ja ääneen. Kun taas minun pitää aina tietoisesti tai puolitietoisesti miettiä, mikä ärsykkeistä liittyy sellaiseen asiaan, mitä haluan havainnoida. Tämä aivotoiminta kuluttaa tietenkin välittäjäaineita valtaisalla nopeudella, joten vedän pohjat jo keskipäivällä, kun naapurilla samat välittäjäaineet riittävät iltaan asti. Samoin en osaa säädellä intensiteettiä (koska sekin on suodattamista): asiat ovat joko kaikki tai ei ollenkaan. Joko rakastan tai vihaan jotakuta täysillä, tai en välitä hänestä lainkaan. Haluan olla kaikessa paras tai huonoin, tai sitten en vaivaudu ollenkaan. Tämä keskittymisongelma puolestaan johtaa kiintymyssuhteen häiriöön, sillä enhän voi kiintyä äitiinikään jos hän on maailmassani vain yksi ärsyke monista.

No joo. Jos jaksais tai viittis niin voisi mennä takaisin yliopistolle ja tutkia tätä. Mutta been there, done that. Gradu oli valmis aikapäivää sitten, next please.

Alilääkitty, alikunnossa

Takana on rankka viikko, kaksi varsinaista työpäivää (4h ja 5h) ja ensimmäiset "mä tarviin viinaa!" -kännit. Lupaavalta vaikuttaa. Lääketasapaino on ihan heituvalla, osin tietenkin yleisen stressin vuoksi, mutta varmaan myös työn vaatiman (tarjoaman) keskittymisen vuoksi. 3+2 pilleriä ei riitä alkuunkaan, vähintään 3+3 ja ehkä iltapäivällä +1, tai ehkä 2. Olen napsinut ekstroja urakalla. Silti nukuttaa ja koomattaa melkein jatkuvasti. Kutsuisin tätä normaaliksi työhönpaluustressiksi, ja sitä se varmaan onkin, mutta normaalin työhönpalaajan ei tarvitse syödä lääkkeitä pään pitämiseksi kasassa.

Muuten menee hyvin. Siiri ei ole vielä hirveästi vastustellut päiväkotiin menoa, vaikka koko ajan tilanne tavallaan huononee kun hän saa rohkeutta pyristellä vastaan ja kiukutella myös päiväkodissa. Minulle taas työnteko tekee hyvää, varsinkin, kun olen saanut erittäin mieluisan työn asiakkaalta. En muistanutkaan, miten innostavaa on saada käyttää osaamistaan ja miettiä todenteolla ratkaisuja kiehtoviin ongelmiin, ja kerta kaikkiaan vaan paahtaa menemään työn touhussa.

Kannatusnäkökohtia

Note to self: vaikka olisikin piristeillä, kannattaisi joskus levätäkin.

On ollut rankkaa viime päivinä, tai oikeastaan koko viikon. Miljoona asiaa pitäisi tehdä, mutta energian vievät melko tarkkaan kaksi asiaa: työnteko ja Siirin päivähoito. Töitä pukkaa ovista ja ikkunoista, dedikset seuraavat toisiaan kuin isot, toisiaan seuraavat asiat, ja aikataulut kutistuvat kutistumistaan. Samaan aikaan esikoiseni, ainokaiseni, aloittaa päivähoidon, ja minä istun hänen kanssaan päiväkaudet päiväkodissa harjoittelemassa ja poden surua, stressiä, pelkoa tytön pärjäämisestä ja ennenkaikkea huonoa omaatuntoa. Lisäksi paikka, ryhmän hälinä ja sekamelska ja ympäristön mielessäni nostattamat tunteet ja muistikuvat omasta lapsuudestani saavat minut overloadiin, ja iltapäivisin olen ollut yhtä väsynyt kuin Siirikin, ellen väsyneempi, sillä kohtalaisella varmuudella Siiri ei kärsi ADHD:sta. (Ellei sitten lasketa sitä, että hän kärsii minun ADHD:stani...)

Ei sikäli, ettei Siiri muka pärjäisi. Kuten niin usein näissä tilanteissa, se on se äiti joka tuntuu pärjäävän huonommin - en ole nähnyt tyttäreni vielä heittäytyvän lattialle ja ulvovan itkusta päiväkotiin menon takia, kuten minä tein ensimmäisenä päivänä kun neiti jäi yksin hoitajatätien kanssa. Ongelma onkin se, että en haluaisi hänen joutuvan pärjäämään. Enkä voi edes piiloutua "ei ole vaihtoehtoja" -väitteen taakse. Tottakai on vaihtoehtoja. Voin jatkaa nykyistä tahtia ja tehdä töitä yöllä ja vapaa-aikana, ja Siiri voi jatkaa pärjäämistä pihassa tarjolla olevalla kaveriseuralla. Toiveissa kuitenkin on, että tämän järjestelyn kautta Siiri saa lisää kaipaamaansa leikkiaikaa kavereiden kanssa ja minä saan tehtyä työt niin, että päivän lopuksi minulla on aikaa olla enemmän Siirin kanssa ja latautua vapaalla.

Mutta että laitokseen olen tyttäreni laittamassa...

Selviytymisopas hautajaisiin

Olimme koko perheen voimin saattamassa Kallen setää hautaan. Olen viettänyt Kallen suvun kanssa aivan kamaliakin perhejuhlia (serkun häät kauheassa lapsettomuusmasennuksessa tulevat mieleen), mutta nyt oli, niin outoa kuin onkin näin sanoa, mukavaa. Tähän on kaksi syytä: lapsi ja lääkkeet.

Lääkkeet ovat toki avainasemassa aivokemian kannalta. Kun pysyy kunnolla hereillä, niin jaksaa paremmin muistaa kuka kukin on ja pystyy kiinnittämään heihin huomiota sekä olemaan kiinnostunut heidän jutuistaan. Tämä on aina bonusta sosiaalisessa kanssakäymisessä...

Kuitenkin ilman Siiriä olisin ollut hukassa. Ei niin, että hän olisi mitenkään ihmeemmin käyttäytynyt: nukahti kirkkoon, kannoin hänet saattueen mukana haudalle, missä hän taas heräsi; piti hauskaa mummin ja papan kanssa ja loppuvaiheessa myös muiden lasten kanssa. Kerta kaikkiaan neiti oli oikein mallikelpoinen hautajaisvieras, kun ottaa huomioon, että hän on 3-vuotias ja näki elämänsä ensimmäiset hautajaiset.

Lapsen läsnäolo kuitenkin antaa äidille sosiaalisesti hyväksyttävän syyn kääntää katse välillä pois ja "ottaa lomaa" keskustelusta. Vaikka toinen hautajaisvieras juuri kertoisi, miten oli viettänyt viimeistä iltaa vainajan kanssa, voi äitinä yhtäkkiä haukkoa: "Hei, missä meidän Siiri?!?", nousta ylös ja vilkuilla ympärilleen kunnes lapsi löytyy; tai kysyä sylissään majailevalta pieneltä: "Onko sulla pissahätä?" Tämän ymmärtävät kaikki. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Siinä olisi paljonkin ihmeellistä, jos ilman lasta kulkeva nainen kesken intensiivisen keskustelun nousisi ylös ja ympärilleen katsellen huudahtaisi: "Hei mitä hä, mitä, missä mä oon, kuta, kussa?!?" Silti syy olisi molemmissa sama: pää on hetkellisesti täynnä, istumiskapasiteetti samoin, ja on pakko liikkua ja suunnata huomio hetkeksi toisaalle. Samoin lapsi (varsinkin rimpuilevana) antaa syyn liikkua ja (varsinkin huomionkipeänä) syyn vetäytyä tuttuun rutiinitoimintaan tai jopa kokonaan pois muiden ihmisten läheltä.

Lapsi toimii myös tuttuna kiinnekohtana, kun ympäristössä on liikaa uutta, liikaa liikettä ja hälinää. Hänen "varjostaan" voi tarkkailla ympäristöä ja liittyä mukaan keskusteluihin vasta, kun tuntee itse olevansa kypsä; varsinkin kun tietää pakoreitin olevan koko ajan ulottuvilla.

Addin kanssa keittiössä

Siirin kaverit tulevat huomenna (vihdoin, lomilta palattuaan) juhlistamaan tytön 3-vuotispäivää, ja tämän asian tiimoilta olemmekin siivonneet ja kuuranneet ja ravanneet kaupoissa. Siiri saa prinsessasynttärit, teemaväreina punainen, kulta ja valkoinen. (Saavatpa joulukimpsutkin tuulettua ;) Täytekakun sijaan on iso kulhollinen jäätelöä, jonka sekaan ripotellaan marenkimuruja, karkkimuruja, nonparelleja etc. ja päälle kermavaahtoa.

Tämä on taas niitä juttuja, joissa sekä on että ei ole kiva olla tämmöinen innostuva sekopää. Yhtäältä Siirin synttäreille tulee väsättyä ainakin tuplasti se määrä erityistä ja ihanaa kuin mitä naapurin lasten (voitto sekin), ja omin käsin, ja kivaa on. Kuka muu kuin addi viettäisi puoli tuntia keskellä yötä väsäten kultapahvista lautasliinatelinettä, kun arkiteline ei ole tarpeeksi hieno? Toisaalta yhden kaverin kutsu jäi eteisen pöydälle kirjekuoreen, lähettämättä. Se oli ainoa, minkä piti mennä postitse - ja minä unohdin.

Meidän keittiömme on muuten aivan kauhean likainen. On koko kämppäkin - ovet ja karmit on kuurattu kunnolla joskus toissavuonna, ja huonekalujen siirtely paljastaa yllättäviä pölymammutteja ja hämähäkinseittejä. Keittiö on silti omaa luokkaansa. Jääkaappia en muista pesseeni ikinä; hella ei enää lähde puhtaaksi ilman, että emalikin lähtee; ja hellan lapsisuojus oli niin paksussa rasvassa ja kissankarvassa, että olisin voinut kutoa friteeratun villapaidan. Major ick.

Vaihteeksi hyviä treeniuutisia

Olin tänään salilla koko päivän kestävällä kurssilla. Eräs miespuolinen treenikaveri meni vähän ennen lounastaukoa aivan lukkoon. Hän alkoi hätäillä ja hosua, tajusi sen itse ja hermostui, mutta ei saanut hidastettua; mikään ei toiminut, mikään ei mennyt perille, hän ei osannut enää ajatella eikä edes suorittaa äsken helposti osaamiaan liikkeitä.

Katsoessani häntä sain valaistuksen: minusta ei tuntunut lainkaan sellaiselta. Joka ikisellä tähänastisella viikonloppukurssilla olen ollut aivan yhtä hyödytön, samanlaisten tuntemusten vuoksi, sen tunnin ennen lounasta ja lähes koko iltapäivän - kuuden tunnin kurssista vain kaksi ensimmäistä tuntia ovat siis olleet hyödyllisiä. Mutta nyt, lääkittynä, ei ollut mitään ongelmia keskittyä ja tehdä kuten käskettiin; olin myös varovainen, pystyin liikkumaan hitaasti ja ajattelemaan taktisesti. YES! Ja toinenkin YES!: opettaja oli myös huomannut, että suoritukseni oli parempi.

Tuntuuko terveistä tältä?

Käväisimme Siirin kanssa päiväseltään Turussa ystävää ja ystävän ihanaa lasta tapaamassa. Reissusta opin parikin asiaa:

• Kahden puolitoistatuntisen ajomatkan välille on jäätävä enemmän aikaa liikkua kuin neljä tuntia.
• Jos ratissa alkaa nukuttaa, asennon vaihtaminen ja raajojen epämääräinen heilutteleminen auttaa.
  

Jouduin douppaamaan itseni hereille - ennen kuin lähdin ajamaan, otin yhden ylimääräisen lääkkeen, ja ajon aikana toisen kun meinasin väkisin vaipua torkuille. Silti vain liikkuminen auttoi.

Olin niin koomassa, että ylimääräisistä napeista huolimatta pääni oli ajon aikana aivan tyhjä - en ajatellut juuri mitään muuta kuin kuluvaa hetkeä ja liikenteen seuraaminen tuntui olevan tarpeeksi. Mutta... mutta... onko se sittenkin normaalia? Tiedän, että on olemassa ihmisiä, joille tällainen olotila on se tavallinen - vain oleminen, ilman ihmeempää ajattelemista, suunnittelemista, kuvittelemista tai mitään, vain hetkessä eläminen; mutta onko tämä ehkä sittenkin se, miltä taviksista yleensä tuntuu?

Ota lääkettä, se paranee kyllä

Olen kyllä tiennyt "aina", että minulla on taipumus internalisoida kokemuksia, tulkita vastoinkäymiset viaksi itsessäni. Noh, sitä se meikäläisen kaltainen elämä teettää. Kun minua kiusattiin, se johtui siitä, että olin sairas ja (heidän sitä tietämättään) epämuodostunut. Kun minua satutettiin, se johtui siitä, että olin sairas ja epämuodostunut ja tarvitsin hoitotoimenpiteitä. Ja niin edelleen. Silloinkin, kun jotain kivaa tapahtui, se johtui sairaudestani: kun sain maata sairaalassa kuukauden lukien kirjoja, se johtui sairaudestani ja epämuodostumisistani.

ADHD antoi internalisoinnilleni aivan uuden ulottuvuuden. Kun olen kömpelö, se johtuu sairaudestani. Kun unohdan, se johtuu sairaudestani. Kun mokailen tai en tajua tai en jaksa tai en kykene samaan kuin muut, se johtuu sairaudestani.

Tänään tajusin, mikä kuvassa on vääristynyttä: ei kaikki maailmassa voi johtua siitä, että olen viallinen! En minä voi olla ainoa viallinen asia maailmassa. Muissakin ihmisissä voi olla vikaa. Maailmassa voi olla vikaa.

Toinenkin asia on kuvassa vääristynyt: viat voi parantaa! Toki ehjä astia on parempi kuin paikattu astia, mutta toisin kuin rikkinäinen, paikattu astia on vielä käyttökelpoinen.

Olen tähän asti yrittänyt muuttaa vain itseäni, ja ihmettelen, kun mikään ei tunnu riittävän, mikään ei tunnu tekevän elämästäni sitä mutkatonta auvoa, jollaiseksi kuvittelen muiden ihmisten elämät. (Ei kun ihan totta! Kertokaa minulle vaikka mitä kauheuksia itsestänne ja elämästämme, ja minä näen ne silti loistokkaampina, helpompina ja enemmän elämisen arvoisina kuin omani.) Ensinnäkin en minäkään muovaudu ihan mihin muotoon tahansa, esimerkiksi pinkkiä röyhelötyynyä ei minusta saa tekemälläkään. Toisekseen jos minä ja toinen ihminen taikka ulkomaailma hankaamme ikävästi toisiamme vasten, ei se aina johdu viasta minussa vaan joskus se on vika toisessa ihmisessä tai ulkomaailmassa, ja joskus se ei ole vika kenessäkään vaan vain yhteensopimattomuus.

Kannattaako minun siis ottaa lääkettä, jos elämäni ei ole yhteensopiva ympäröivän todellisuuden kanssa? Ja kannattaako minun olla ottamatta lääkettä, jos se tekee elämäni riippakivistä tukirakenteita?

Lääkkeet on kivoja

Tänään oli taas aivan täydellisen seis päivä. Aamulääkkeen otto myöhästyi tunnilla - ehkä se oli syynä siihen, että pää oli täynnä pumpulia koko aamupäivän. Kiertelimme kaupoilla koko perhe ja olin taas aivan koomassa. Onneksi ruoan jälkeen otetut lääkkeet tepsivät paremmin ja piristyin niin, että pystyin jopa ajamaan kotiin pirteänä. (Ennen lääkkeellistä elämääni Kalle joutui poikkeuksetta ajamaan iltapäivisin, koska meinasin nukahtaa rattiin.)

Toisaalta elämässä on tapahtunut nyt niin paljon kaikkea (kivaa kylläkin), että elämänmuutokset saattavat viedä aivoilta energiaa, jonka ne normaalisti käyttäisivät jokapäiväisen elämän ylläpitoon.

Auvoinen A-nainen

En olisi vuosi sitten millään uskonut, että minä olisin säännönmukaisesti tasaisempi ja jaksaisin Siirin kanssa paremmin kuin Kalle. Hän stressaa ja räjähtää tytölle nykyään (minun mielestäni) aivan mitättömistä asioista, aivan kuin perheemme onnellisuus riippuisi siitä, kaatuuko Siirin maito pöydälle tai peseekö tyttö sohvaa tiskirätillä. Kun eihän se tyttö tahallaan yleensä maitoa kaada (ja vaikka kaataisikin, niin hui, sitten torutaan ja pyyhitään) ja sohvankin puhdistus oli aito erehdys kun äiti ei muistanut sanoa, että pyyhi rätillä sitten vain kovia asioita. Tämä siis naiselta, joka vielä äskettäin veti pultteja ja räiski ja vaipui alhoon pienimmänkin vastoinkäymisen seurauksena.

Taas on töitä, ja sen lisäksi en ole saanut nukuttua kunnolla moneen yöhön. Jätin eilen pillerimäärän neljään; se tuntui auttavan.

Oli kivaa

Siiri rakasti aamun aloitusta saadessaan synttärilaulun ja kaksi pientä prinsessa-aiheista pakettia, joista toinen sisälsi alushousuja. Onneksi nukenvaunut tulivat jo lauantaina, sillä nyt Siiri pystyi keskittymään näihin fyysisesti pienempiin iloihin eikä mennyt ylikierroksille. Katsokaas, on siitä jotain hyötyä, että äiti on addi - osaa ennakoida, mikä saa lapsen overloadiin. Jos muistaa...

Unohdin ottaa lääkkeet iltapäivällä, mutta siitä huolimatta kestin sukulaisia varsin hyvin. Ehkä se johtui niiden rajallisesta määrästä ja nuoresta keski-iästä.

(Tämän päivän A-taidepläjäykseen tulikin aika karmea pieni tarina. Faktoidina mainittakoon, että kaikki kuvani ovat tarinoita, ellei muuten niin omassa päässäni.)

Lääkityksen tämänhetkinen tila

Nykyisin otan aika tasaisesti viisi Dexeä päivässä, kolme aamulla ja kaksi keskipäivällä. Jos kolmen, neljän aikaan alkaa aivan vietävästi nukuttamaan tai tuntuu olevan seis, otan vielä yhden buusteriksi. Kuukautisten aikana tarvitsin ylimääräistä buusteria myös keskipäivällä. Yritän päästä irti liian helposti tavaksi tulleesta buusterinapista, jotta toleranssi ei kasvaisi. (Mainitsinko, että addiktoidun asioihin helposti?)

Ei jaksa, ei jaksa...

Huomenna on Siirin kolmas syntymäpäivä.

Kolme vuotta sitten olimme juuri keskellä muuttorumbaa.

Kaksi vuotta sitten suku juhli.

Vuosi sitten juhlivat suku, ystävät ja naapurit.

Tänä vuonna tiedossa on hieman ex tempore kokoontuminen - olimme ajatelleet, että näin viikolla vain mummo pistäytyisi ja kummit ja muut sitten ensi viikonloppuna, mutta kummeille ei sopinutkaan ja huomenna onkin sitten kunnon juhlat. Pitäisi siivota, valmistella kakun leipomista, paketoida loput lahjat (nukenvaunut Siiri sai itse valita ja ne ovat olleet ahkerassa käytössä jo lauantaista lähtien) ja stressata. Ei jaksa. On kuuma. Tarjoamme virvokkeita, kakkua, kahvia, ja ostettuja naposteltavia. Jos ei kelpaa suvulle ja kummeille, niin lähteköön pois. Siiriä tänne tullaan juhlimaan, ja Siiri itse tykkää kakusta, rusinoista, kekseistä, limusta ja muusta siitä tarjottavasta.

Ajattelin tehdä kolmosen muotoisen kakun. Prinsessakakku tulee sitten kaverisynttäreille :)

Päivän huumoripläjäys

AD/HD-Aikuisten sivuilta luettua:

Olemme valitettavasti joutuneet lopettamaan paitojen myynnin suoraan nettisivuiltamme Japapaino Oy:n pyynnöstä.

Syy paitamyynnin peruuttamiseen oli jatkuvat aiheettomat tilaukset eli tilattuja paitoja ei koskaan maksettukkaan.

Kun nyt keksisin tähän sopivan loppuheiton. "Sitä saa mitä tilaa" ei taida nyt toimia :D Tarinan opetus: Ei Ne Saa Aikaan Kuitenkaan.

Mistä haluatte tietää?

Olen tässä pohtinut, että minun addielämäni ei ole niin hohdokasta, että se jaksaisi kiinnostaa ystäviäni (ei RL-ystäviä eikä WWW-ystäviä), ja siksi pitäisi kehittää jutunjuurta tähän blogiin. Asioita, mistä olen ajatellut blogata, ovat mm.

• Miltä se tuntuu, kun ei tajua ihmisiä - ja tuntevatko ei-additkin tällaista
• Miksi on niin helppo ja helpottava addiktoitua
• Säännöllinen, vastuullinen rutiinielämä ja sen vaikeus
• Raha (ei ole varaa v. ei ole rahaa)
• ...ja sitten voisin selata AD/HD-Aikuisten nettitestistä oireita ja kertoa, miten ne omassa elämässäni näkyvät.
  

Onko jotain, mitä te, rakkaat lukijani, haluaisitte kysyä minulta? :)

(PS - En tiennytkään, että tämä on ADHD-oire, mutta siellä se nettitestissä vaan on: " Sitä hitaammin vireystaso nousee, mitä pidempään nukkuu." Eikö tää nyt ole ihan tavallista?!?)

On jo parempi olo

Kiitos osanotoistanne. Alkuviikon hulinat taisivat kiskoa päälle kunnon stressit. Onneksi loppuviikon hulinat veivät ajatukset muualle, enkä ole oikein ehtinyt surkutella itseäni :)

On ihana ilma. Sen kunniaksi A-taidekuva.

Joo mä haluun kuolla taas

Jo jonkin aikaa olen kärsinyt huonon itsetunnon ajasta. En ole koskaan ollut kaunis, mutta aina välillä minusta on tuntunut, että asiat voisivat olla huonomminkin. Viimeinen kuukausi on ollut spiraali alas siihen tunteeseen, että naamani on nätisti sanottuna oudonnäköinen ja liian pieni kroppaani, ja kroppa taas on aivan väärän muotoinen. Sitä luulisi, että 174cm/66kg näyttäisi hyvältä, mutta ikävä kyllä puolet niistä kiloista sijoittuvat minulla lantiolle, kun taas pää on sellainen pieni, harvan haituvan peittämä pähkinä tuossa päärynän päällä. Kolmannes kiloista taas sijaitsee "kätevästi" tisseissä, mikä on muuten kiva, paitsi että oletteko itse yrittäneet etsiä 70F-kokoisia liivejä pääkaupunkiseudulta?

Lisäksi olen haropää addi, psyykkisesti sairas amfetamiiniaddikti jonka elämänhallinta on lähellä nollatasoa. Olen tunnekylmä, epäempaattinen (testatusti!) äiti lapsiraukalleni. Olen tuhlaavainen, marmattava, valittava, seinille kiipeilevä, tyytymätön vaimo miesraukalleni.

Nyt minun on mentävä hakemaan Siiri puistosta, jossa hän on mummonsa kanssa, ja tunnustettava, että äiti mokasi taas kirjoittaessaan kampaaja-ajan muistiin, että aika onkin vasta yhdeltä, ja Siirin on tultava mukaan kampaajalle. Ja Siiri katsoo minua taas Sillä Tavalla ja menee ihan hiljaiseksi eikä usko, kun vakuutan, että ei se haittaa, vaikka äiti unohtelee, sillä tyttö aivan selvästi miettii pienessä päässään, unohtaako äiti hänetkin joskus.

Päivän A-saavutukset

Jaahas, se on sitten listan paikka:

• Aamuinen lähtö salille kesti n. tunnin, kun etsiskelin vuoroon jokaista mukaanlähtevää esinettä, joitakin niistä kahdesti.
  Quote: "Niin ne avaimet jäi keittiöön. Okei, nyt mennään. Hei otinko mä lompakon? Joo on se täällä. Eiku, otetaankin ne toiset varavaatteet mukaan, pikku hetki. No niin, onko nyt kaikki: kännykkälompakkoavaimet... avaimet? Avaimet? Ei voi olla totta, mihin mä ne laitoin? ... Löyty, ne on jo kassissa!"
  
• Salilla tuli mieleen eräs tosi hyvä kysymys/teoria, mutta unohdin sen, koska en tullut kirjoittaneeksi sitä muistiin.
  Quote: "Liittyköhän se varoasentoihin? Mitä mä tein silloin? Mitä mä ylipäätään olen tänään tehnyt?"
• Salilta lähtiessä otin ensin lääkkeet ja katsoin vasta sitten kelloa. Otin lääkkeet kaksi tuntia liian aikaisin.
  Quote: "Kaikki ajaa niin hitaasti - vai ajankohan mä jotenkin lujaa? Nääh. Mut se juttu sen yhden meidän pihan äidin kanssa on siks niin ärsyttävä, et se vaan ei tykkää musta. Tai niin no eihän ny kaikki voi pitää kaikista, ja enkä mä ees haluais et se pitää musta, mut se on vaan niin viddumaista ku se on niinku ihan voi dziisus ku mä tuun pihalle, ja mä oon niinku et mitä mä oon tehny taas, enkä mä oo tehnyt mitään...[yksinpuhelu jatkuu ad infinitum]"
  
• Kopioin tiedostoja väärin yhdestä kansiosta toiseen, minkä seurauksena jäi tekemättä osa työtä, mutta olen tehnyt turhaan toiseen kertaan jonkun toisen osuuden.
  Quote: "No, saitte samaan hintaan kahdet käännökset :D"
  
• Melkein unohdin antaa Siirille välipalaa.
  Quote: "Niin no voisinhan mä antaakin, onhan se välipala-aika [mennyt jo, toimhuom]."
  
• Unohdin askarrella Siirin kanssa, vaikka piti.
  Quote: [ajattelee] 'Onneksi en maininnut siitä Siirille. Alan oppia.'
  
• Lähtiessämme kävelylle haimme rattaat auton perästä. Jätin auton lukitsematta ja avainnipun (sis. kahden auton, kodin, salin ja kellarin avaimet) auton takaluukun päälle.
  Quote: "Ota tästä hyvä auto."
• En ottanut ... unohdin, mitä piti kirjoittaa tähän.
  Quote: "Ööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööööö."
  
• Sehän se oli: Unohdin ottaa kalan pakkasesta sulamaan.
  Quote: "Ui tossa kuumassa vedessä vähän aikaa."
• Unohdin tekstata Kallen ja Siirin ulkoa syömään.
  Quote: "Tepä olitte kauan."
  

Alkaapi mennä taas hermot itseni kanssa.

Se Aika Kuukaudesta

On se kivaa olla nainen. On tissit, jotka ovat tiellä ja hölskyvät liikkuessa. On heikot lihakset. Saa vuotaa verta ja läträtä tamponien ja muiden kanssa joka siunaaman 28. päivä, mistä ilosta puolestaan saa olla masentunut, stressaantunut ja kiukkuinen neljä päivää kuukaudessa, kipeä kaksi päivää ja heikko kolme päivää. Ja lääkkeet lakkaa toimimasta, keletana!

Oujee.

Taas on kertynyt kauhea lista pitää-tehdä-heti -asioita.

• Ilmoittaa serkulle, että tullaan niiden häihin.
• Ilmoittaa kaverille, että tullaan niidenkin häihin.
• Ottaa yhteyttä Stiinaan puvun tiimoilta.
• Päivittää kahdet tai kolmet webbisivut.
• Kirjoittaa kahta (muutakin :) päiväkirjaa.
• Tehdä töitä.
• Viedä tavaraa UFF-laatikkoon.
• Kirjoittaa erästä tarinaa sekä kunnollista synopsista Sarinille.
  

Eli hyvin menee meikäläisellä.

Lisätään tuohon vielä, että pitää piirtää lisää A-taidetta, että kansa saa huvia. Tai ainakin Addinainen saa huvia :)

Kolmetoista pistettä

Tein empatiatestin. Ja sain 13 pistettä. Näin sanotaan pistemäärästäni:

0-32: You have a lower than average ability for understanding how other people feel and responding appropriately. Most people with Asperger Syndrome or high-functioning autism score about 20. On average, most women score about 47 and most men about 42.

No niin no. Kyllähän minä tiesin, että en ole mikään maailman empaattisin ihminen, mutta enkö olekaan Addinainen vaan Autistinainen?

En kyllä ihan tajua, miten jotkut pitkän testin kysymyksistä liittyivät empatiaan (esimerkiksi, että tykkääkö jutella politiikasta, tai spontaanisuuteen liittyvät asiat, tai nopea kyllästyminen harrastuksiin). Ehkä sekin sitten kertoo karua tarinaansa.

Note to self

Luulisi tähän ikään mennessä jo tajunneen, että jos elämässä on kauheasti erikoista toimintaa, niin sen jälkeen väsyttää. Mökkijuhannuksen jälkeen olen ollut ihan laattana lattialla, vaikka päivä sinänsä oli oikein (yllättävän...) mukava eikä mitenkään rankka. Silti se ilmeisesti katkaisi arjen niin tehokkaasti, että meikäläisen rutiineja inhoavat mutta niitä tarvitsevat aivot sanoivat poing. Tähän kun vielä lisätään se valtaisa työmäärä, jota yritän tehdä iltaisin - yrittäjän täytyy tehdä töitä silloin, kun niitä on - ja Siirin nuhjuisuus ilmeisesti silmäkulmaan osuneen itikanpiston takia, ja kuuma sää, ja ahkera salillakäynti, ja harvinaisen aktiivinen sosiaalinen elämä, ja vähäinen uni, ja tällä hetkellä myös PMS... Jep, stressaa. Onneksi on lääkkeet.

Tämän päivän kuva esittää Siiriä, ja se on neidin omien ohjeiden mukaan piirretty.

Miten addi oppii

Louhi tuossa edellisen postauksen kommenteissa pohdiskeli addien ja nenttien oppimisen ja hahmottamisen eroja. Koska minulla on tästä sanottavana sana jos toinenkin, teen sen näin uuden postauksen kautta.

Kaikilla nenteillä (tavallisilla, terveillä, ei-addeilla) ei tietenkään ole keskenään samanlaista oppimistyyliä, eikä niin tietenkään ole addeillakaan. Siksi kuvailen alla, miten olen havainnut oman oppimiseni ja hahmottamiseni toimivan, sillä minulle tuntuvat olevan vaikeita ainakin jotkut asiat, jotka ovat muille helppoja. Jos joku tästä tunnistaa itsensä tai läheisensä, sen parempi :)

Oppimisessani, hahmottamisessani ja ymmärtämisessäni tuntuu olevan kaksi varsin kaukaisina naapureina elävää tasoa: pinnallinen tajuaminen, jossa asiaa käsitellään lyhytkestoisessa muistissa, ja varsinainen oppiminen, jossa asiat vajoavat pitkäkestoiseen muistiin josta ne voi sitten myöhemmin kaivaa tarvittaessa esiin ja soveltaa.

Tajuaminen on minulle helppoa. Olen verrattain älykäs (kuulemma, joissain asioissa...), joten monimutkaisten teoreettisten asiakokonaisuuksien ja asioiden yhteyksien hahmottaminen on yleensä iisibiisi juttu. Osaan myös sujuvasti tajuta asioita aiemmin opitun perusteella, eli addien tapaan huomaan pieniä yksityiskohtia sekä tajuttavasta asiasta että myös omasta pitkäkestoisesta muististani - yleensä niillä on jokin yhtymäkohta, mihin uuden asian voi "ripustaa" tajuamista varten. Ja sitten kun olen tajunnut jutun, totean että aha, hei, taas opin uutta... ja siihen se sitten jääkin, tajuttava asia ei säily muistissani tilanteen jälkeen vaan katoaa taivaan tuuliin. Joskus harvoin se spontaanisti vajoaa pitkäkestoiseen muistiin, varsinkin, jos asiaan tai tilanteeseen liittyy suuri tunnelataus, tai jos otan aivan asiakseni tallettaa sen muistiin ja oppia sen.

Ja tästä päästäänkin oppimiseen. Jotta pystyisin oppimaan jotain tajuamistani teoreettisista asioista, minun täytyy tehdä niillä jotakin. Tekeminen voi olla lähestulkoon mitä vain. Jos yritän opiskella uutta kieltä, alan melkein heti lukea tekstejä sillä kielellä sanakirjan kanssa tai kirjoitan yksinkertaisia runoja tai tarinoita. Jos opiskelen jotain teoreettista asiaa joka vaatii asioiden muistamista, teen muistisääntöjä (kerran redusoin erään sosiologian tenttikirjan yhdeksi lauseeksi, jossa puhuttiin jotain kotiin ruusujen kanssa palaavasta ritarista tms., ja joka sisälsi monitasoisena alkukirjainmuistikuviona avainsanat ko. kirjan esittämän teorian keskeisiin pointteihin ja vasta-argumentteihin - se oli kaunis, ja sen avulla pääsin tentistä läpikin, vaikka enää en muista edes mikä kirja oli kyseessä :) tai kirjoitan lyhennelmiä. Historiaa (jota rakastan syvästi) opin käymällä paikan päällä kirjassa mainituissa paikoissa tai soveltaen lukemaani esim. pukuhistoriana. Matematiikkaa opin vain silloin, jos jokin mieleeni juolahtanut arvoitus ratkesi vain laskemalla itse ja etsimällä laskutavat kirjasta. Jos haluan muistaa jonkin keskustelun tuoman älynväläyksen, muokkaan siitä kuvaavan "avainlauseen" jota sitten toistelen itselleni kunnes pystyn kirjoittamaan sen muistiin. Joka tapauksessa nimenomaan aktiivisesti tajutun kokonaisuuden muokkaaminen omalla toiminnalla johtaa oppimiseen.

Jos oppimisen pitäisi kohdistua asioihin, joissa ei sinällään ole mitään tajuamista, ollaan jo aika epävarmalla alueella elämässäni. Fyysisiin toimiin kohdistuvat ohjeet ovat tällaisia. Ei siinä ole mitään aktiivista tajuamista, että liikuta kättäsi näin. Edes se, että käsketään liikuttamaan kättä näin ettei toisen käsi takaisin iskiessään osu naamaan ei vaadi mitään ruudinkeksijän aivoja. Näin ollen ei olekaan yllättäen mitään valmista kokonaisuutta, mitä soveltaa; ei ole kokonaisuutta, jota omalla toiminnalla voisi muokata. Fyysiset, käytännön asiat minun on opittava toisinpäin: tekemällä, tekemällä, tekemällä, ja nimenomaan tekemällä niitä yksinkertaisia asioita ja kokoamalla itselleni elementtejä, joista voisin luoda itse kaipaamani kokonaisuuden. (Toki taistelulajissamme on takana vankka teoria, jonka pohjalta opiskelemme, mutta ensinnäkään en häpeäkseni osaa edes "perusteoksia" ulkoa, toisekseen opettajamme alan johtavana asiantuntijana joskus luo uutta teoriaa lennosta, ja kolmenneksi teoria ei ole juurikaan läsnä ohjeessa heiluttaa kättä "näin".) Tai paremminkin: juu-u, teoria-aivoni tajuavat että tuo on hyvä tapa ja ehkä osaa jopa suhteuttaa tekemisen logiikan teorian kokonaisuuteen, mutta se ei johda siihen, että ruumiini ymmärtäisi, miten heilautetaan kättä "näin", saati oppisi tekemään niin. Ja koska se teoria on kuitenkin jonkun muun valmiiksi hioma, siitä ei ole minulle paljoa hyötyä, vaan vain kotitekoinen tajuaminen kelpaa. Siksi minulle on hepreaa se, että opettaja käskee suorittamaan käytännössä jonkin teorian osan, jos toiminta vain selitetään sanoin ja varsinkin vain teoriaan viitaten.

Nämä kaksi oppimista kohtaavat siis keskellä kokonaisuuden luomisena, ja sattumoisin tuo taitaa olla sellainen juttu, mitä aito oppiminen kaikilla ihmisillä edellyttää: sellainen oppiminen siis, joka johtaa toimintamahdollisuuksien lisääntymiseen ja opitun luovan soveltamisen mahdollisuuteen.

Otetaan lopuksi valaiseva esimerkki: miten Addinainen oppi D-ranskan lukiossa. D-kielen kielioppi oli ainakin silloin lähinnä verbien taivutuslistoja ja esimerkkejä aikamuotojen ilmaisuista, ja johdin niistä omat kielioppisääntöni, jotka eivät juuri poikenneet virallisista. Näinpä tein tehtäväkirjat loppuun parin ensimmäisen koulukuukauden aikana enkä oppinutkaan kirjoista sen jälkeen mitään uutta, varsinkaan kevätpuolella. Lukion ekaluokan kevätlukukauteen mennessä luin Pikku Nikke -kirjoja alkukielellä, ymmärtäen vähän ja osan siitäkin suomeksi lukemieni kirjojen perusteella muistista. Näiden asioiden kautta opin ymmärtämään ranskaa, kun taas puhumisen oppiminen eteni aivan eri kautta. Onnekseni opettajamme oli, paitsi briljantti työssään, myös vanhanaikainen, ja koulun ainoana opena teetti meillä drilliharjoituksia. Esim. pää- ja apuverbien taivutus ja prepositioiden käyttö olivat drillauslistalla. Kerran viikossa istuimme puoli tuntia kielistudiossa ja jankkasimme ääneen:, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent... Se notkeutti kielen niin, että pian oli mahdotonta ajatellakaan laittavansa nous-sanan kanssa mitään muuta päätettä kuin -ons paitsi niissä verbeissä, jotka olivat epäsäännöllisiä ja drillattiin erikseen.

(Kaipaan taistelulajissani juuri enemmän aivan yksinkertaisia drillejä. Ikävä kyllä alan hallita ne jo, ja vähitellen täytyy edistyä sille tasolle, jossa minun on opeteltava jonkun muun teoria päästäkseni luomaan omaani...)

Kuinka Addinainen ei Jaksanut Enää, eli harrastekriisi

Siinä harrastamassani taistelulajissa opetus rakentuu oppilaiden osalta kolmen osaamistason ympärille: on aloittelijoita, perustasolaisia ja keskitasolaisia. Puhumme 0-, 1- ja 2-tasoista. Sitten on erikseen muutaman ihmisen 3-miinus-tason porukka, joilla on lupa johtaa harjoituksia varsinaisen opettajan sijasta. Ennen Siiriä minä kuuluin niihin kolme-miinuksiin, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana naisena muuten. No sitten tuli Siiri, minä jäin "äitiyslomalle" ja pitkään kävin treeneissä kerran viikossa tai kuukaudessa. En mitenkään kuvitellutkaan pystyväni ylläpitämään entistä tasoani äitiysloman aikana, mutta ajattelin, että sitten kun Siiri on vanhempi, kuron taas eron kiinni ja pääsen vetämään tunteja.

Nyt vaan on niin, että minä olen tyhmä. En kaikissa asioissa, mutta tässä kyllä.

Otin tänään osaa 2-tason oppituntiin ensimmäistä kertaa tooooooosi pitkään aikaan. Ja ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan itkin autossa salilta lähdettyäni. Tunsin itseni piestyksi henkisesti ja fyysisesti.

Ongelma ei ole siinä, etten osaisi tekniikoita. Kyllä minä ne jo hallitsen, jälleen, suunnilleen tai paremminkin kuin jotkut Kakkoset. Kyse on siitä, että minä en tajua mitä siellä puhutaan. Opettaja tai muu tunnin vetäjä selittää, mitä pitää tehdä, ja koko selitys on minulle täyttä hepreaa. Esimerkiksi tänään: helpoin selitys oli, että puolustaja ottaa tietyn asennon, hyökkääjä hyökkää jollain tavalla jonka kuvittelee toimivan, puolustaja saa puolustautua yhdellä liikkeellä. Tästä sitten varioitiin, lisäiltiin ja sekoitettiin. Ensimmäisen, helpoimman harjoituksen pointin tajusin ehkä 10 minuuttia harjoituksen jälkeen, kun olimme siirtyneet jo vaikeampiin, ja siihen se sitten taisi tyssätäkin. Kun seisoin tyhmänä ihmettelemässä ja mokailin, tuli tunnin vetäjä luokseni ja yritti oikaista mokiani selittäen sanoja, joista kaikki olivat aivan loogisia ja hyviä, nyökkäilin vain ja totesin että joo näin on; tunnin vetäjä katsoi minua kuin vierasta sikaa tyyliin "no mikset sä sitten tee sitä jos tajuat" ja minä ihmettelin, mitä tällä kaikella selityksellä oli tekemistä sen harjoituksen kanssa. Kun sitten yritin uudestaan, vetäjä kehui minua kun tein mielestäni tismalleen saman asian kuin mikä äsken oli moka.

Aivan selvästi jokin osa todellisuudesta ja jokin osa aivoistani eivät kohtaa. Jostain puuttuu pala. Olen vältellyt 2-tason tunteja siksi, että ne olivat aina vaikeita, ja ajattelin käyväni 1-tason tunneilla kunnes ne auttaisivat 2-tason tunteja avautumaan tällekin ääliölle. Ei toimi. Osaan perustason tekniikat nyt jo tosi hyvin, vaikka itse sanonkin, mutta kakkostaso Ei. Vaan. Avaudu.

Olen tyhmä.

Mitäkö ajattelin tälle asialle tehdä? No vaihtoehdot ovat julmetun rajalliset. Joko lopetan lajin harrastamisen, tyydyn loppuiäkseni perustason taitoihin, tai sitten lyön päätäni kakkostason seinään kunnes sattuu tai seinä antaa periksi. Kolmas vaihtoehto on ainoa, mitä suostun harkitsemaan, koska tämä on sellainen asia, mitä haluan tehdä - tai mitä on pakko tehdä, että pää ei hajoa. Mutta mistä ihmeestä minä kaivan sen energian, mikä siihen tarvitaan? Kuinka kestän sen, että päivästä toiseen olen vain liian tyhmä?

Haaste, voi äh.

Voi Hahmo minkä teit. :) :)

Ikävä kyllä juttu on sellainen, että näytän niin oudolta, etten ole koskaan törmännyt itseni näköiseen ihmiseen. Ja tämä on fakta. Audrey Hepburniin minua on kerran verrannut eräs (imarteleva?) kampaaja, mutta nenäni ei ole noin hieno, eivätkä silmäni sielukkaat, enkä ole noin ihanan pieni ja siro. Ja hiuksia on puolet Audrey'a vähemmän. Kerran eräs salitoveri erehtyi luulemaan minua varsin hyvin tuntemakseen ei-kuuluisaksi ihmiseksi. Minä nyt vain olen aika merkillisen näköinen!

(Ja Sarin on nyt hiljaa eikä ehdottele yh-tään mitään eikä ketään...)

Enkä lähde edes haastamaan ketään muuta leikkiin. Olen siis tylsäkin :)

Paranna huono päivä lääkkeillä

Tämä oli taas niitä päiviä, kun aivot olivat totaalisen seis ja tyhjät. Onneksi on lääkkeet. Pysyin käynnissä hienosti keskipäiväpillereiden vaikutusajan loppumiseen asti, eli johonkin 16-17 asti, mutta sitten iski stoppi. Kun kävimme koko perhe Biltemassa, kuljin siellä kuin unessa enkä pystynyt yhtään pitämään mielessäni, missä Kalle ja Siiri olivat. Oli kuin olemassaolo olisi kutistunut sellaiseksi tunneliksi eteeni: kun käänsin pääni pois jostain, se lakkasi olemasta relevantti osa elämää. En kirjaimellisesti osannut ajatella mitään muuta kuin nenäni edessä olevia asioita. Se oli pelottavaa. Ja sitä tapahtui ennen lääkkeitä aika usein, ehkä kerran pari viikossa näin pahana.

Nyt olen ollut reipas. En pääse varsinaisiin treeneihin tällä viikolla kuin korkeintaan kerran, mutta sain suoritettua iltajumpan vaatimat selkä- ja vatsalihasharjoitukset sekä punnerrukset. Nyt kun saisin itseni kiskottua ylös myös aamujumppaamaan.

Kesäpäivän taikaa

Olipas ihana päivä tänään. Tai no, olen minä seitsemästä Dexestä huolimatta epämääräisen väsynyt ja kurkkukin on hiukka kipeän oloinen, mutta en anna sen menoa haitata. Tein tänään reippaasti töitä, vietin tuntikausia pihalla Siirin seurana (tosin kirja mukanani), siivosimme lisää, pyykkäsin, kirjoitin tarinaa, ja tein kaikkea muuta normaalia ja ylpeyttä ja tyydytystä aiheuttavaa. Mutta miten kello on taas näin paljon ja minä vaan bloggaan?! Etten vain olisi ihan vähän juuttunut tuon tarinani pariin. Jännä taistelu nääs kirjoitettavana.

Ai niin, luumut pitää laittaa likoamaan luumukiisseliä varten.

Kaikki nukkuu...

Onpahan luomuaamuolo. Heräsin jo tunti sitten, enkä ole ottanut mitään piristettä, en edes kahvia, sillä odotan koko ajan muun perheen heräävän minä hetkenä hyvänsä. Ilmeisesti ei. Hö, olisin voinut saada aikaan jo vaikka mitä tämänkin tunnin aikana.

Päätä ja silmiä särkee. Juutuin tekemään matkasuunnitelmia (jos rahavarat antavat myöden, suuntaamme taas Lontooseen syksyllä), mutta mitään en oikein saa tehtyä. Yritin pelata sanapeliä, mutta harhauduin tarkastamaan mailia puolen minuutin välein. En edes odota mitään mailia juuri nyt, se on vain sitä kompulsiivisen optimistista tarkistamista. Nyt on turha aloittaa mitään hyödyllistä, sillä ne heräävät ihan justiinsa. Eiks niin.

(Ja tämän postin pointti oli...?)

Huomenta

Oli hyvää punaviiniä eilen illalla. Tämän aamun päänsärky sen sijaan on aika ikävä.

Katselen tässä itseäni kuin ulkopuolelta näin väsähtäneenä aamuna ja virnistelen. Tämä hetki on kuin addi-itseni pienoiskoossa. Teen vuorotellen kaikkia näitä hommia:

• teen ensi viikon ruokalistaa ja päivän kauppalistaa
  
• juttelen Siirille
• bloggaan
  
• koordinoin siivousta (lapseni tuossa rullaa mattoja)
• piirrän kuvaa tätä postia varten
  
• kirjoitan sähköpostia vanhoille ystäville
• pelaan hassua sanapeliä
  

Jokaista teen ehkä minuutin kerrallaan, kunnes kyllästyn ja vaihdan. No, monta hommaa tulee tehtyä tässä...

Laiska, tyhmä ja kuriton

Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän Kiltin Tytön Blogin postiin eikä tähän Chi'n kirjoitukseen (kiitos kuitenkin, Hahmo, että vinkkasit, luin kirjoitukset ja kommentit mielenkiinnolla ja totesin, että eipä ole minulla enää mitään sanottavaa asiaan etenkään tämän Sahramin kirjoituksen jälkeen). Haluan sen sijaan ottaa esille tätä sivuavan jutun, joka on jäänyt minua vaivaamaan, nimittäin Iiriksen kommentti Saagaan taudistani. Se vaivaava kohta kuuluu näin: Mie uskon että monet noista mainitsemista oireistasi, ovat myös ihan "terveille" ihmisille tuttuja. Ei läheskään kaikki hallitse ajankäyttöä eivätkä pysty keskittymään tenttikirjoihin yms.

Tämä on tuttu kommentti varmasti kaikille addeille. Usein (ei niinkään Iiriksen tapauksessa, mutta muuten) se tarkoittaa: ADHD ei ole sairaus, vaan ne ovat laiskoja, tyhmiä ja kurittomia. Yleensä puhe on lapsista, aikuisista puhuttaessa voitaisiin laittaa itsekurittomia.

No niinhän se vähän tuppaa olemaan, että meikäläinenkin on juuri tätä. Laiska, sillä (when the going gets tough) menen just siitä missä aita on matalin. Tyhmä, kun en tajua miten ihmiset toimivat, miten elämä toimii, miten muistetaan pukea lapselle vaatteet päälle, miten arkielämästä ja arkiduunista selviytyy jne. Ja itsekuriton, kun en pysty pitämään itseäni minkään projektin parissa loppuun asti vaan kyllästyessäni lähden haihattelemaan ja haahuilemaan kesken kaiken, ja kyllästyn tosi nopeasti. Ja kun yksittäisiä oireita nimeää, niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta, pääsee iso kuoro ihmisiä viittaamaan ja sanomaan "mä kans, enkä mä oo sairas". Tai "ei se kenellekään ole helppoa".

Ajatellaanpa nyt vaikka päivittäistä 8-17 työtä. Se on se, mistä useimmiten mainitaan kun todetaan ettei kenelläkään ole helppoa, sillä moni olisi sitä tekemättä, jos olisi vaihtoehto. Silti suurin osa ihmiskunnasta selviää ko. työpäivän suorittamisesta vuosikaudet ilman, että viettää koko sen ajan kliinisen masennuksen tilassa tai ryhtyy itsetuhoiseksi. Ero ei ole siinä, tuntuuko joku pahalta, vaan kyseessä ovat aste-erot. ADHD-ihminen ei useinkaan pysty selviytymään päivittäisestä, tasaisesta työpäivästä (varsinkaan istumatyössä) tulematta hulluksi, ei sillä "vähäks tää duuni on vajaamielistä" -tavalla vaan ihan aikuistenoikeesti hulluksi niin, että alkaa esim. miettiä tosissaan ja joka päivä, miten voisi helpoiten heittäytyä auton alle, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin.

ADHD:sta puhuttaessa unohtuvat helposti ne omituisemmat, obskuurimmat oireet. Minäkin unohdin, kun kerroin saagassani vain niistä selkeimmistä, häiritsevimmistä asioista, koska ne asiat eivät oikeastaan näyttäydy ongelmina tai eivät ainakaan jokapäiväistä elämää häiritsevinä. Tai no... varmaan haavemaailmaan vaipuminen vähintään kerran päivässä (mitä kutsun "fiktiokohtausten suunnittelemiseksi" ollakseni hovikelpoinen) ja mielikuvitusystävien omaaminen (hei, ne auttavat minua keskittymään... kun saa pälättää jollekulle... ) ovat jollain tavalla miinusta, ellei muuten niin sosiaalisesti :D

ADHD on syndrooma eikä yksittäinen, selkeärajainen tauti tai tila. Käsitteenä syndrooma tarkoittaa, että siitä kärsivillä on joukko oireita, ei aina selkeästi toisiinsa liittyviä, minkä avulla heidät diagnosoidaan. Tai toisinpäin: ADHD-diagnoosi tehdään, jos henkilöllä on tietty määrä tietyn vakavuusasteen oireita määritellystä "valikoimasta". Eli jos vaikka ADHD:iin määritellään kuuluvaksi 28 oiretta, vakavuusasteilla 1-6; niin kaikilla ihmisillä on 5-6 oiretta asteeseen 2 asti, monilla on 6-12 oiretta asteeseen 1 asti jne, mutta jos henkilöllä on 18 oiretta vakavuusasteilla 1-6, niin hänet luokitellaan addiksi. Jälleen: tämä ei ole binäärinen juttu vaan jatkumo.

Ikävä puoli siinä on sitten se, että moni, moni ihminen löytää addin elämästä yhtymäkohtia omaansa ja vetää siitä virheellisen johtopäätöksen, että koska hänkään ei ole sairas, niin ei voi olla addikaan.

Ja lastenkasvatuskeskustelua tämä sivuaa siten, että on todellakin ero siinä, puhutaanko lapsesta, joka ei pysty, lapsesta, joka ei viitsi, vai lapsesta, joka ei osaa. Jos ei osaa, voi oppia. Jos ei viitsi, voi motivoida. Mutta jos ei kykene, ei omaa fyysisiä valmiuksia, niin... no, mitäs siinä sitten voi tehdä muuta kuin muuttaa fyysisiä olosuhteita ja hoitaa lasta lääkityksellä. Ei kukaan varmaan moittisi jalatonta ihmistä siitä, ettei hän "suostu" pelaamaan koulun liikuntatunnilla futista. Toki ADHD:n tapauksessa rajat ovat liukuvampia, ja toki pyörätuolissa istuva ihminen voi osallistua pelin kulkuun jos ryhmästä löytyy halua ja luovuutta, mutta tajunnette pointtini.