21.6.17

Helena and the Wrong

(Jaan tämän kirjoittamani epäinspiraatiotarinan pahoitellen, että se on englanniksi. Aivoni ei oikein taivu suomenkieliseen kaunokirjoittamiseen.)

By rights, Helena should have died at birth. She was born with a Wrong, and everyone knew that people with a Wrong were better off dead, anyway. But Helena was a princess, and her mother the Queen hired the best magician in the world to ensure that she lived. The magician, whose name was Emery, was skilled and worked tirelessly night and day, and so she survived and thrived--Emery was even good enough that he was able to hide her Wrong, so that to look at her, no one even knew.

Helena’s parents kept her alive and helped her keep the Wrong hidden. She had a moderately happy childhood and lacked for very little, as princesses generally will. Her mother the Queen and her father the Royal Engineer told her that she could be anything, she believed them. She received very good advice and nothing but encouragement and saw and tried out many things, another perk of being a princess.

When she reached adulthood, everybody thought her ready for a glorious future, ready to take her place among adults. She did not want to be Queen like her mother, nor an engineer like her father, but neither parent minded this at all, and kept telling her she could be anything she wanted to be. She didn’t really know what she actually wanted, but figured that life would show her the way, and did all the jobs that came before her. She kept the Wrong deep inside her, refused to let it have its way with her.

For a decade, everything was fine, or so she thought. She worked diligently to learn and grow, although it was hard with the Wrong inside her, gnawing at her innards, twisting and turning. It also took up much of the space inside her that people usually fill up with skills and competence; there was only space for one skill and a few thin strands of competence, but she felt full up so she though this was normal.

But deep within, the Wrong had spawned, almost as soon as Helena had been born. The new Wrong was tiny to begin with but it grew, and what made it grow was the work that Helena fed it. As Helena worked harder and harder the new Wrong grew stronger and bigger, until it began to push out all the competence and drain the skill. Helena felt it but could not understand what was happening, so she worked even more, and more, and more, and the new Wrong ate it all and swelled until it, too, gave birth the yet another Wrong. By now Helena was in a bad way but she couldn’t tell anyone, because Wrong was not tolerated and she would have been banished if people knew, for all that her mother was Queen.

Eventually the day came when the three Wrongs together became simply too big for Helena to contain, and with a dreadful tearing sound her skin broke apart and the Wrong burst out of her, soiling the palace with a sticky, stinking mess. Helena screamed, less because of the pain than the thought of her Wrong exposed. In panic, she tried to mop up the Wrong, but she was too late. People gasped in horror and fled, and Helena was left standing in shame beyond shame in her own Wrong.

She ran to the magician in his rooms in the tower. He invited her in, found a needle and thread and patched her up, using all his skill to sew shut the tears in her skin. He made her whole again, and with one wave of his wand he made the mess of Wrong downstairs disappear without trace. Helena washed herself thoroughly, and when she was done she felt clean again and quite like herself.

When she left the magician, she found that she’d have to leave—as she passed, people looked at her oddly, and even when they didn’t she felt sure that as soon as she was out of sight they would talk about her and either laugh or be disgusted. She took her things, said goodbye to her parents and walked to the neighbouring kingdom, whose kindly King gave her a place to live in exchange for her hard work on behalf of his country.

Helena began to work again. Since no one here knew about her Wrong, she could get a new start, and she thought she could live with the Wrong inside her as she had done for so long. Every now and then she sprung a little leak, but each time she travelled to meet the magician in secret at the border, in a small cabin by a river, and he mended the tears. It was expensive, and because she was no longer a princess she had to pay for everything out of her own pocket. The trips took their tool, too, and Helena got very tired. The more stitches her skin had to endure the more fragile it became, and the more it cost to repair. She found it harder and harder to keep the Wrong secret, but still she thought she was doing okay—she was not learning much because the Wrong was taking up all the space, but she kept trying to grasp at the strings of competence and tried to hide the leaks.

Then one day, out of the blue, the King called her to him. There had been complaints. People had begun to notice that something wasn't right, and what with one thing and another they had come to the conclusion that she was full of Wrong. The King told her that Wrong could not be tolerated in polite society, but what was more, he was offended and sad that she had lied. Helena tried to protest that the Wrong would not hurt other people, but the King put on his regretful face and told her to leave his kingdom.

Shamed and frightened, she did.

When she reached the river that ran between the two kingdoms she paused on the bridge. Where was she going, exactly? By this time her parents had died and there was no way to go back to her old home—not that she really wanted to, either. She could try to find a new kingdom to live and work in, but by now her patchy skin was so frayed that it leaked Wrong at every step, and there was no space inside her for anything but the Wrong.

Perhaps she could get rid of it? She leaned across the railing of the bridge and looked into the water. Surely that much water would wash away the Wrong? Quickly, before she could change her mind, she jumped over the railing and dropped down into the cold, dark stream.

She was right—the water rinsed away the Wrongs. And then it rinsed away the last shreds of her empty skin, until there was no Helena left at all.

9.12.16

Addinaisen nopea matikka-apu

Minähän en osaa laskea. Numeroilla siis. Kirjaimilla kyllä, ja aviomies joka selittää matikkaa piirtämällä on luojan lahja - yhtälöt ovat käsitteellisiä rakenteita ja sellaisina tajuan ne. Sen sijaan numerot ja varsinaiset laskutoimitukset ovat ollet pitkään todella työn ja tuskan takana. Ajattelin nyt kertoa teille muutaman tärkeän valaistumisen, jotka olen viime vuosina kokenut.

  1. Numerot eivät ole sanoja, vaikka niillä on nimet. 
  2. Yhtäsuuruusmerkki ei tarkoita "muuttuu" tai "tulee", vaan "on".
  3. Laskutoimituksissa käytetyt +, -, : ja x ovat verbejä.
  4. Miinus tarkoittaa negaatiota.


Selitetään ensin kohdat 1 ja 2. Koko kouluaikani käsitin laskutoimituksen 2+3=5 tarkoittavan suunnilleen "toi kakkonen ja toi kolmonen menee kimppaan ja ne muuttuvat vitoseksi". Ei. Sen sijaan se tarkoittaa sitä, että 5 muodostuu asioista, jotka voidaan jakaa esim niin, että yhdessä setissä asioita on 3 ja toisessa 2, mutta niiden asioiden "viitoisuus" on aina olemassa. 3 asiaa ja 2 asiaa ON 5 asiaa, ja 5 asiaa ON 3 asiaa ja 2 asiaa, samoin kuin se on yksi ja neljä asiaa, tai viisi ja nolla asiaa. Kolmosella, kakkosella, vitosella jne. ei ole identiteettiä, joka olisi eri kuin se miten monesta asiasta ne koostuvat.

Tähän liittyy kohta 3. Yhtäsuuruusmerkki ei ole verbi (korkeintaan olla-verbi, joka ei tavallaan ole verbi ollenkaan), mutta plus ja miinus ovat verbejä. 3+2=5 tarkoittaa siis, että kolmeen asiaan plussataan kaksi asiaa, ja ne ovat yhdessä viisi asiaa.

Kohta 4 näyttää, mitä yhteistä on luku-miinuksella ja laskutoimitus-miinuksella; ne ikäänkuin tarkoittavat "ei se vaan se toinen", niin että plus aloittaa aina lukujonolla nollasta suurempaan lukuun päin. Eli jos sinulla on 3-4, niin ensin menet kolme nollasta eteenpäin, sitten menet "ei sinne suuntaan" eli toiseen suuntaan, pienempiin lukuihin; päädyt kohtaan -1. Jos sinulla on lasku -5-4, niin liikut ensin pienempään, sitten liikut taas pienempään. Mutta jos lasku on 5-(-4), niin menet ensin isompaan 5 askelta, sitten lähtisit pienempään (koska MIINUS-neljä) mutta kun miinus kieltää (MIINUS miinus-neljä), niin lähdetkin isompaan.

Tämä viimeinen näistä on hämärin vielä, koska opin sen vasta pari päivää sitten.

Toivottavasti näistä selityksistä, jollaisia matikanopelta ei saa, on jollekulle apua!

19.5.15

Addinainen oppii

Kaikista maailman ihmisistä juuri Addinainen on saanut päähänsä tehdä erityispedagogiikan perusopinnot avoimessa yliopistossa. Perustellusti voidaan kysyä, onko Addinainen tullut vielä entistäkin hullummaksi - onhan Addinainen kiivas, epäsensitiivinen p***a joka ei tunnista kasvonilmeitä vaikka ne tulisivat puremaan nilkkaan. Mistä siis on kysymys?

Ensinnäkin, tämä nyt vaan kiinnostaa. Osin siksi, että olen erityis-ihminen ihan omasta takaa, ja muutenkin niitä löytyy lähipiiristä, mutta osin myös siksi, että haluaisin auttaa ihan kaikkia ihmisiä oppimaan halunsa mukaisesti kaikkia kykyjään käyttäen. Tuskin minusta erityisopettajaa tulisi missään olosuhteissa, sillä se työ on varmasti liian raskasta ihmissuhdetauhkoineen; mutta jos opinnot edes vähän auttaisivat.

Toisaalta, tajusin juuri tänään, että en minä niin kädetön ole kuin luulen. Äkkiseltään kuvittelisi, että olisin surkea asiakaspalvelija ja tiimimoottori, mutta asia on juuri päinvastoin. Asiakaspalvelussa loistan, ja kohtaamiset energisoivat, eivät väsytä. Samoin tiimit ovat antaneet kiitosta juuri siitä, että tarttuva innostukseni on hyvä motivaattori. Olisiko sittenkin niin, että oikeasti pärjäisin niiden erityislasten ja/tai -aikuistenkin kanssa, vaikka se nyt näyttäisikin mahdottomalta?

13.11.14

Oppia ikä kaikki

Minusta on kivaa oppia, vaikka se addille onkin lähtökohtaisesti hankalaa. Olen alkanut nyt uudestaan opiskella, en virallisesti vaan ihan yksittäisiä verkkokursseja, ja ajattelin jakaa löydökseni.

Kun viimeksi opiskelin, olin parikymppinen, superenerginen ja pitkälti vailla sosiaalista elämää. En pitänyt opiskelua mitenkään vaikeana; tentteihin luku takkusi, mutta kenelläpä ei, ja muuta outoa en huomannut. Kursseista tuli ihan hyviä arvosanoja, ja valmistuinkin järjellisessä ajassa. Gradu oli ihan sekavaa huttua, mutta... no... siinäkään en ole yksin.

Nyt, kun yritän päästä samaan suoritustasoon, on havaittavissa tiettyä ylämäkiefektiä. Kesti jonkin aikaa naksauttaa aivot inputille pitkän output-jakson jälkeen, ja ihan se että malttaa istua paikallaan ja lukea jotain ja ymmärtää se on yhtäkkiä kamalan hankalaa. Nyt parin-kolmen kuukauden jälkeen tilanne on tasoittunut, harjaantumisessa on tullut tietty tasankovaihe, ja pystyn jo sanomaan jotain omista oppimistavoistani.

Verkko-opiskelu sopii minulle todella hyvin, nimenomaan sellaisessa muodossa, jossa luennoitsija pitää ihan tavan luentoa videolla ja näyttää kalvoja. Jo yliopistossa koin luennon helpoksi tavaksi oppia (mikä varmaan osaltaan auttoi suoriutumisessa), mutta videossa on toiminto, jota useammin kuin kerran viikossa kaipasin live-luennoitsijalle: PAUSE. Jos luennoitsija sanoo jotain mielenkiintoista, voin keskeyttää luennon kirjoittaakseni sen muistiin tai piirtääkseni havainnekuvia ja sitten jatkaa siitä, mihin jäätiin. Jos huomio harhailee tai en muuten vain ymmärrä jotain, voin jopa kelata luentoa taaksepäin ja kuunnella kohdan uudelleen. Voin aivan hyvin viettää tunnin luennon kuuntelemisessa puolitoista tuntia, ja saada siitä hyvät, järkevät muistiinpanot, jotka olen itse kirjoittanut. Nimenomaan itse kirjoittaminen edistää tutkitusti oppimista todella vahvasti. Jos joskus palaan yliopistolle, otan joka luennosta videon ja katson sen rauhassa kotona uudestaan!

Oikein rakennetussa verkko-opintokokonaisuudessa on käytössä muutkin kanavat kuin luennot ja tentti, kuten message board, blogit, Facebook, Twitter yms. Olen vältellyt varsinkin message boardeja, koska taipumukseni on eksyä helposti liikaan materiaaliin ja vaarana on, että yksittäinen kurssi kaappaa vapaa-aikani ja koko elämäni. Silti näen, että koska juuri verkossa kirjoitettuna tapahtuva vuorovaikutus on niin voimakkaasti minun juttuni, olisi tällainen toimintatapa aivan loistava täysipäiväisissä opinnoissa.

Addi, myöskin verraten voimakkaasti oireileva addi, voi siis aivan hyvin opiskella ja oppia, mutta täytyy tutkia ennakkoluulottomasti erilaisia opiskelutapoja ja löytää se oman oppimisensa ydin.

4.7.14

Verkkotesti

Tämä ADD/ADHD-testi kiertää juuri nettiä. Addinainen veti siitä 109 pistettä, entäs muut?

3.7.14

Bingo! Se on dopamiini


Jos neurotiede-englanti sujuu, niin lukekaapa lämpimiksenne tämä: Dopamine, Perception, and Values. Lyhyesti: puutteellinen dopamiiniaineenvaihdunta vaikeuttaa liikesarjojen oppimista, poikkeavaa liikehdintää, liikkeiden suunnittelua ja motivoitumista.

Dopamiinipiikki aivoissa kertoo elimistölle, mikä on huomionarvoista (uudet asiat aiheuttavat piikin), ja jos niitä piikkejä tulee liian vähän tai ne ovat liian lieviä, ihmisen on vaikea eritellä uudet eli huomionarvoiset asiat vanhoista, tutuista asioista, jolloin kaikki ärsykkeet ovat yhtä tärkeitä ja ne kaikki huomataan.

Kuulostaako, addit, tutulta? Minulle ainakin.

Dopamiinin avulla muodostamme enemmän tai vähemmän pysyvän suodattimen, jonka läpi maailmaa katsomme, ja tätä suodatinta voi ajatella myös perusarvoina: mikä on tärkeää, se huomataan, ja dopamiini kertoo elimistölle, mikä on tärkeää. Jos asiat eivät erotu toisistaan huomionarvoisuudessa, saa kaikki saman huomion, mikä johtaa suodattimen yliläpäisevyyteen ja täten myös arvomaailman ja ennakkokäsitysten joustavuuteen ja moninaisuuteen. Samoin se johtaa mielenkiinnon kohteiden helppoon vaihtumiseen.

Ja ennen kaikkea: ilman riittävää dopamiinivarastoa et vain välitä asioista. Tai välität kaikista asioista.

En nyt osaa selittää oikein kunnolla, mitä ajan takaa, mutta lukekaa artikkeli, se on sen väärtti.


18.6.14

Liikkeen tunnistaminen ja älykkyys

Kokeissa (http://rochester.edu/news/show.php?id=6422) on havaittu yhteys visuaalisten ärsykkeiden suodattamisen helppouden ja älykkyysosamäärän välillä. Koehenkilöille näytettiin joko pienellä tai suurella kentällä liikkuvia viivoja, joiden liikkeen suunta heidän piti tunnistaa. Lisäksi heille tehtiin älykkyystesti. Älykkyys korreloi n. 71-prosenttisesti sen kanssa, miten liikkeen tunnisti: älykkäät ihmiset tunnistivat liikkeen parhaiten pienistä kentistä, vähemmän älykkäät suurista.

(Ennen kuin teet testin ja masennut, voit miettiä, että älykkyystestihän mittaa vain analyyttista, "terävää" älykkyyttä, eikä niinkään sitä mitä itse ajattelen synteesiin taipuvana "laajan kirjon älykkyytenä"... eli intuitiona. Tutkimuksen tulokset kertovat enemmän älykkyystestin rajoittuneisuudesta kuin yksittäisten ihmisten suorituskyvystä!)

Tämä tutkimus herätti minussa kovasti ajatuksia. Ensinnäkin visuaaliset ärsykkeet tuskin ovat ainoita, joissa tämä vaikutus näkyy, ja addille on aivan päivänselvää, että päivästä toiseen vaihteleva yleinen ärsykkeen suodattamisvalmius (onko huono addipäivä vai hyvä addipäivä) on yhteydessä siihen, miten elämästä suoriutuu. Jos koko maailma tuntuu hyökkäävän päälle ja vuotavan pääkoppaan aistien kautta, niin ihminen väsyy yrittäessään prosessoida sitä kaikkea.

Toisekseen tässä nähdään aika selvästi, mikä addimaisen prosessoinnin hyöty on jännän fyysisellä tasolla. Analyyttiset ihmiset eivät ilmeisesti prosessoi koko havaintokenttää yhtä tehokkaasti kuin syntetisoivat, ja sellaiset megatrendit, jotka jakautuvat koko havaintoalueen kirjolle, jäänevät heiltä havaitsematta siinä missä addi yhdistelee mielessään täysin erillisiltä vaikuttavia yksityiskohtia. (Meillä tämä näkyy ihan perheessäkin, koska mieheni on erittäin älykäs, superanalyyttinen ihminen, ja hänellä on elämässään aivan eri haasteet kuin minulla, mutta ei suinkaan vähempää haasteita.)

Huomatkaa, että yllä en ollenkaan keksi päästäni näitä addiuden piirteitä - sekä suodattamisen vaikeus että asioiden yhteyksien näkeminen ovat aivan dokumentoituja ADHD-faktoja.

Eli palatakseni taas lempiratsuni pariin: addius ei ole sairaus tai syndrooma, johon liittyy esim. väsymys, aggressiivisuus ja matala suoritustaso. Nämä ongelmat eivät varsinaisesti kuulu nimenomaan ADHD:iin, vaan ylipäätään neurologisiin vaikeuksiin tai elämiseen ympäristössä, johon neurologinen kompetenssisi ei ole optimoitu. Jos ADHD:n kova ydin määritellään matalaksi ärsykkeiden suodattamisen tasoksi, saadaankin tästä aivan uusi kuva, jossa addit ja monet muutkin, joiden älykkyys on määritelty "matalaksi" edustavat yksinkertaisesti eri prosessointityyppiä. Alitajuinen prosessointi on käsittääkseni jopa tehokkaampaa kuin tietoinen (löytääkö joku tälle lähdettä? Googlesta tulee enimmäkseen hittejä tyyliin Sacred Texts ja kumpi aivopuolisko sinua hallitsee :P ) ja siten se säilyy kykynä populaatioissa.

Jaaaaa nyt alan jo miettiä oliko Neanderthalinihmisten ja nykyihmisten välinen ero edellisten suuri intuitiokyky v. jälkimmäisten alkava analyyttinen ajattelu ja lienee aika lopettaa tämä kirjoitus!


16.6.14

Musiikki ja keskittyminen

Musiikki auttaa ADHD-lasta keskittymään, kertoo Hesari. Lapsista en tiedä, mutta itselläni teho vaihtelee tehtävän ja tilanteen mukaan. Töissä laskutusta hoitaessani laitan musiikin soimaan, mutta sen pitää olla miellyttävää, joko yhdentekevää tai tuttua musiikkia, ei ekstaattisen ihanaa eikä erityisen "syvällistä" tai hienovaraista. Didon, Elton Johnin, Queenin, Abban yms. avulla onnistun pitämään fokuksen kasassa sen kriittisen päivän verran.

Jos kuitenkin kuuntelen musiikkia jatkuvasti, niin siitä tulee uusi häiriötekijä ja fokusoiva teho lakkaa. Siinä vaiheessa alkaa hiljaisuus toimia hyvänä keskittymisapuna.

Toisaalta joskus hiljaisuuttakin on liikaa, ja jos teen töitä kotona sellaisena päivänä ei keskittymisestä tule mitään. Silloin auttaa avokonttori ja sen äänet, kollegojen jutustelu ja normaalit toimistohälinät.

12.5.14

Hitaasti ja huolellisesti

Työvoitto! Kävin rasti-ruutuun -tyylisessä pääsykokeessa ja aivan tapojeni vastaisesti ruksitin ruudut hitaasti ja moneen kertaan. Tarkistinkin vielä, että kaikki raksit olivat aiotussa ruudussa. Luin kysymykset ainakin kolmesti.
Mennessäni palauttamaan sain kiinni sen numerovirheenkin, joka oli livahtanut henkilötunnukseeni.

(P.S. En mä sinne tänä vuonna pääse, mutta ensi vuonna taas uudestaan...)

24.4.14

Ei koskaan aikuinen

Hyperbole and a Half on selittänyt tämän paremmin kuin minä ikinä.

Olen vähitellen opetellut olemaan stressaamatta siitä, että esikoiseni on usein vastuullisempi ja enemmän kasassa kuin minä. Toisesta tai kolmannesta luokasta lähtien hän on huolehtinut itselleen asianmukaiset (esim liikunta-) vaatteet kouluun, pakannut repun iltaisin, muistanut lukea kokeisiin... ja jos onnistumistarkkuus ei olekaan ihan 100%, on hänen 70%:aan silti parempi kuin minun satunnainen 1%:ni.

Ero kuopukseen on huima. Kuopus on samanlainen kuin minä - kauniisti sanottuna "elää hetkessä", ja kaikki on aina tekemättä ja kesken. Esikoinen on helpompi, kuopusta on helpompi ymmärtää, mutta lohduttaako tuo kun kuopuksen elämän ensimmäistä ympäristöopin koetta ei muistanut huushollissa kukaan ennen koeaamua?



25.3.14

Addinainen räjähtelee

Sain jokin aika sitten pomolta palautetta liian räjähtävästä temperamentistani. Asiakkaille en ole ikinä sanonut pahasti, sillä asiakassuhde on täysin erilainen - valittava asiakas herättää minussa ennemminkin sympatiaa, varsinkin kasvotusten. Myöskään tiimiläisille en ole kuuna päivänä kivahtanut, koska Niin Ei Vaan Tehdä, niillä on jo tarpeeksi vaikeaa kun projektipäällikkönä on minä. Sen sijaan tussahtelen pomolleni, IT-hemmoille, respan tyttöraasulle, HR-ihmiselle... mikä ei sekään tietty ole optimaalista.
Jouduin toteamaan pomolle, että jatkuvasti yritän lisätä itsehillintää, mutta koska olen tällainen addi ollut jo neljäkymmentä vuotta niin ennuste paranemiselle ei ole kovin hyvä. Se vain kuuluu taudinkuvaan. Toisaalta en ole pitkävihainen, vaan kaikki on jo unohdettu ja anteeksipyydetty tunnin sisään; ja minähän pyydän anteeksi, joka kerta ja julkisesti.
Hän syytti minua ADHD:n takana piileskelystä, mutta oli väärässä. Kyllä minä ymmärrän, että on ongelma, jos ihminen ei työpaikalla pysy asiallisena, ja että työntekijällä on velvollisuus muuttaa tilanne jollain tavalla, vaihtamalla joko suhtautumistapaa tai työnkuvaa. Minä teen kuitenkin parhaani jo nyt, enkä piiloudu minkään taakse vaan selitän, miksi parhaani ei riitä.
Ja tiedättekö mitä: ihan sama, mitä pomo on asiasta mieltä. Kun ei pysty niin ei pysty. Työnantajani saa jo luovan hulluuteni hedelmät käyttöönsä--kyllä heidän on pakko ottaa vastaan myös se kääntöpuoli, rusinoita ei voi tästä pullasta poimia. Nyt vihdoin alan olla sinut tämän näkökannan kanssa. (Kunpa pomokin olisi...)

Kohta kuusi vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun sain ADHD-diagnoosin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut.

  • Kaksi ADHD-lääkettä (Concerta ja Dexedrine)
  • Yksi lapsi lisää
  • Kaksi masennuslääkettä (Escitalopram ja Voxra)
  • Lisääntynyttä hajamielisyyttä, kömpelyyttä, sanojen häviämistä ja sekavuutta
  • Lisääntynyttä itseluottamusta henkkoht elämässä
  • Ammatti-itsetunnon rapautumista
  • Sen tosiasian vähittäistä hyväksymistä, että tässä sitä nyt ollaan eikä parannuta.

Onneksi kävin silloin neurologilla, vaikka lääkitys ei nyt minulle sopinutkaan ja aika pitkän sopeutumisen tämä on vaatinut. Kyllä diagnoosi antaa hyvän viitekehyksen omille toilailuille!

20.3.14

Meissä kaikissa ei asu pieni addi

Lääkärilehdessä kirjoitetaan, että "Kaikki mikä kiitää ei ole ADHD:ta". Niin. Olen muuten yhä sitä mieltä, että ADHD ei ole diagnoosi vaan kokoelma oireita hermoston suboptimaalisesta toiminnasta, jonka syy voi olla mikä vaan.

Alan kuulostaa hermouskovaiselta. Jos tätä blogia lukee joku lääketieteellisesti orientoitunut, niin voisiko hän vääntää minulle rautalangasta syitä, miksi olen väärässä? Kun itse ei ole neurologi, niin mutuilulle on aika vaikea saada asiallista kritiikkiä, vaikka kuinka sitä kaipaisi.

26.2.14

Addi autoilee

Tiesittekö, että jos Länsiväylältä tullessa ottaa Ruoholahdessa väärän kaistan ja joutuu siihen sillalle, niin seuraava mahdollisuus päästä Kampin/Stockan parkkiin eli kääntyä vasemmalle on Kaisaniemessä? Minä tiedän. Sain siitä omakohtaisen muistutuksen juuri viikonloppuna.

11.11.13

Kuu kulkee

Aina alkukuusta on tosi pätevä olo. Suunnittelen, organisoin, tapaan ihmisiä, mietin ja ylipäätään teen työtäni. Tässä olen hyvä - tajuan isoja asiakokonaisuuksia, tehostan prosesseja, välitän tietoa.
Sitten alan pudotella palikoita. Yksi asia unohtuu; toinen asia unohtuu. Niin ja se kolmaskin. Excelini meni sekaisin enkä tajua miksi. Voi helevetin kuustoista, en soittanut sinne asiakkaalle jolle piti. Mitähän mä nyt laitan päälleni sinne tapaamiseen kun en pessyt pyykkiä enkä ostanut sitä uutta paitaa? Paniikki kasautuu.
Ja sitten - kuun loppu ja laskutus. Täyskaaos. Mitä mun pitikään tehdä? Mistä toi luku oikein tulee? Onko kaikki tilausdokumentaatio ihan oikeasti kaikissa paikoissa missä sen lain mukaan pitää olla? Kuka tän suunnitteli näin tyhmästi, ai minä, no ei sit mitään. Joko mä laitoin rastin siihen yhteen paikkaan? Hitto, tää liikevaihto on euroissa eikä dollareissa, ei muuta kun tehdään uusiksi. Ja voi ei, asiakas ei ole vastannut meiliini, piti ottaa yhteyttä mutta - tadaa! - unohdin.
Onko tämä paikka nyt oikeasti minua varten?

(P.S. Tätäkin kirjoitan töissä...)