28.3.08

Ystävyydestä ja jutustelusta


(Tämä sopisi ehkä paremmin ystävänpäivään, mutta kaksi ja puoli kuukautta myöhässä on ihan normaalia Addinaiselle. Ja vähennyslaskujen laskeminen väärin.)

Haluaisin kovasti kertoa ystävilleni, miksi olen niin surkea ystävä, kun kerran olen kuitenkin varsin hyvä tuttava. Olen varmaan kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin "kyllääntymisen" vinkkelistä, mutta yritän hieman syventää toista näkökulmaa, nimittäin kertoa, että hyvienkin ystävien kanssa juttelu on stressaavaa.

Ensin disclaimer. Nyt kypsään ikään päästyäni olen tajunnut, ettei minun ole pakko kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joista en pidä. Daaaah, aivan, mutta en ole väittänytkään olevani fiksu sosiaalisissa jutuissa, päinvastoin. Tästä seurauksena kutsun nykyään kavereiksi ja ystäviksi vain henkilöitä, joiden kanssa jutustelusta ja/tai puuhailusta saan mielihyvää ja iloa. ELIKKÄ tästä on kenenkään ystäväni aivan turha masentua ja ajatella olevansa meikäläiselle turha stressitekijä tms., koska näin ei ole. Nih, Stiina. ;) ;)

Siltikin on fakta, että vaikka kuinka haluaisin pitää ystävyyssuhteeni elossa ja pitää ihmisiin yhteyttä, se on julmetun vaikeaa. Yksi syy tähän on, että sosiaalinen kanssakäyminen jo sinänsä on vaikeaa ja hankalaa ja energiaa kuluttavaa. Koska en pysty lukemaan kasvonilmeitä tai äänensävyjä, en yhtään tiedä, millä mielellä mikäkin kommentti heitetään. Satunnaisten tuttavien kanssa jutellessa sillä ei ole väliä; ikiaikaisten luottoystävien kanssa keskustellessa osaan jo arvata, eikä sillä oikeastaan silloinkaan ole väliä; mutta näiden ääripäiden välille jää valtaisa joukko väliinputoajia joiden kanssa keskustellessani joudun jatkuvasti puolitietoisesti monitoroimaan keskustelun kulkua, peilaamaan sanottua yhteiseen historiaamme tai hatariin mielikuviini ko. henkilön persoonallisuudesta tai interaktiotyylistä, esikatselemaan omat repliikkini pääni sisällä selvittääksen olenko päästämässä suustani jotain joka ulos tullessaan osoittautuu jalaksi jne. jne. Minulla ei ole mitään vaistoa siitä, mitä missäkin tilanteessa kuuluu sanoa (olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen, että yleensä ihmisiltä kysytään, mitä niille kuuluu, ei koska heidän kuulumisensa eivät kiinnostaisi, vaan koska kysyminen ei vain tule spontaanisti mieleen, ja koska jos tulee, niin se tuntuu jenkkileffakliseeltä) tai edes siitä, miten kuuluu reagoida ja miltä kuuluu näyttää, joten valitsen jokaisen reaktioni, sanani ja ilmeeni tietoisesti käytettävissä olevasta repertuaarista. Mietin koko ajan, ovatko repliikkini sekä kohteliaita että järkeviä vai saako kaverini minusta ihan pöntön kuvan; eli pystynkö kannattelemaan omaa osuuttani tästä ko-operatiivisesta sosiaalisesta toiminnasta nimeltä keskustelu. Lisäksi minulla on vaikeuksia eritellä puheääniä ja ymmärtää sanojen merkityksiä, eli usein en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä minulle sanotaan, tai en ymmärrä kuin sanat jolloin implisiitti konteksti jää tajuamatta.

Kaikki tämä aivotoiminta vaatii tietenkin hirveästi energiaa. Lisäksi tilanne hermostuttaa epävarmuudellaan, ja hermostuneena liikehdin levottomasti, mikä kuluttaa vielä enemmän energiaa. Tämän vuoksi olenkin aina aivan läkähtynyt, kun ovi sulkeutuu minun ja kaverini väliin. Nykyään se on yleensä hyvää läkähtymistä, kuin olisin juossut pitkän lenkin tai treenannut kuusi tuntia yhteen putkeen, mutta väsynyt olen silti enkä todellakaan pystyisi ottamaan uutta sessiota siihen perään, yhtään sen enempää kuin pystyisin toiseen kuusituntiseen treeniputkeen.

Siksi saatan jättää vastaamatta, jos kännykkä soi läkähdyksen hetkellä. Siksi en ota yhteyttä, jos en ole satavarma jaksamisestani keskustella (= inspiroitunut). Ja siksi olen joskus yllättävän nuiva tapaamista ehdotettaessa, joskin se on helpompi vaihtoehto kuin puhelu puolitutun kanssa.

Huomautettakoon, että vain vanhempani, Kalle ja vanhimmat ystäväni ovat saaneet tuta sen tilanteen, kun Addinainen puhuu esim puhelimeen läkähdystilassa.
"Moi, Addinainen! Onko paha paikka, pystytkö puhumaan?"
"Mmh, noo." (inventaario) "Öö, ei. ...tai siis, joo pystyn."
"Mitä sulle kuuluu?"
"No mitäs. Ei mittään."
"Kuule, kun mä oon miettiny tätä meidän tapaamista perjantaina, niin voitaisko me siirtää sitä tunnilla?"
"Mmh." (Addinainen on omissa maailmoissaan tuijottaen aseman kelloa lumoutuneena)
"Kun mulla on ne treenit, niin voisin haluta käydä eka suihkussa."
"Se vois olla hyvä idea." (Addinainen tuijottelee katukiviä ja eteneviä jalkojaan)
"Niin että voidaanko?"
"Ai öh että mitä?"
"Siirtää sitä tunnilla."
"Joo, toki." (Addinainen ei keksi lisää sanottavaa)
"No hyvä juttu, niin on paremmin aikaa siinä jutella kun ei tarvi juosta kotiin heti."
"Eiku hei! Siis onko nyt tämä keskiviikko? Onks se meidän tapaaminen niinku nyt perjantaina?"
"Joo, ylihuomenna."
"Just." (Addinaisen aivot resetoituvat.) "No mut joo."
"...okei. ... eli, me nähdään sit sillon..."
"Joo."
"Okei, moi."
"Joo. Moi."

22.3.08

Se motorinen kömpelyys se

Aaargh. Arvatkaa kuinka monta kertaa olen jo levittänyt ne Cofi-Tabsit pitkin lattioita. Pitäisi yrittää muistaa, etteivät ne kädet nyt vaan toimi yhtä hyvin kuin Dexeillä, mutta heh. "Muistaa". Minäkö?

19.3.08

Pirteys

Ilmeisesti se Cofi-Tabs sitten on pätevä vaihtoehto Dexedrinelle, sillä oloni on parempi kuin aikoihin. Aamuisin nousen virkeämpänä, vireystila pysyy tasaisempana läpi päivän (ja jos väsyttää, otan Cofi-Tabsin; niitä menee 0-2 päivässä) ja illalla saan helpommin unta. En jämähdä niin pahasti esimerkiksi tietokoneen ääreen.

Erona lääkkeelliseen elämään mainittakoon lähinnä räjähtävät kiukunpuuskat sekä onnikohtausten vähäisempi määrä. En ole sinänsä huonolla tuulella tai masentunut, kuten lääkkeellisenä olen PMS:n eli lääkeimmuniteetin aikaan, mutta ihan hyvä tuuli saattaa vaihtua silmänräpäyksessä kiukuksi ja siitä raivoksi. Lääkkeiden avulla raivonpurkaukset on helpompi hallita; tai sitten ne vaikuttivat plasebomaisesti, ja nyt lääkkeettömyys antaa minulle tekosyyn olla yrittämättäkään kontrolloida niitä.

Toinen ero on lisääntynyt kömpelyys, nimenomaan hienomotorinen sellainen. Lääkkeet vähän vähentävät sitä.

16.3.08

Pääsiäisen lista

  • Rairuoho: kasvamassa
  • Pääsiäisruoat: suunnittelematta
  • Suklaamunat: ostettu
  • Mämmi: osittain syöty
  • Pääsiäiskortit: jaa mitkä?
  • Pääsiäiskoristelut: odottamassa
  • Siivous: kohta alkaa

9.3.08

Pirteydestä ja siitä, no, niistä mitänenytoli

Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa kuukausiin levänneen oloisena. Tosin olen mennyt nukkumaankin varsin kiltisti ennen puoltayötä jo parin viikon ajan, ja aamulla Kalle antoi minun nukkua menemällä itse pitämään seuraa klo 6.30 pirteinä ylös pompanneille lapsille.

Asiasta kolmanteen, en tiedä onko se lääkkeen vaikutusta vai vain alkavaa afasiaa tai dementiaa, mutta puhuminen on ollut viime aikoina jotenkin kamalan haastavaa. On kuin puhekieleni olisi häviämässä. Sanat eivät tule mieleen, sekoitan sanoja toisiinsa, kuulen muiden puhetta ihan kummallisesti ja ymmärrän helposti asiat aivan väärin. Olen aina ollut vähän semmoinen omasanaihminen ;) mutta viime aikoina tämä on mennyt ihan naurettavuuksiin. En sitä paitsi saa edes keksittyä niitä uusia sanojakaan vaan asioiden nimiksi tulee esimerkiksi Tuo, No-Sesese, Se-Siellä-Mikä-Se-Nyt-Oli, Toitoi-Se etc. Opeta siinä nyt sitten kuopusta puhumaan!

Näihin apukeinot auttavat

  • Perusvire
  • "Alkava afasia" (puhe kulkee jouhevammin ja ymmärrän itsekin, mitä juttelen)
  • Outo kuuloilmiö, jossa äänet tulevat kuin veden alta (tämä on ollut riesanani lapsesta asti aina väsyneenä, en tiedä onko yleistäkin)
  • Aloitekyky

7.3.08

Näihin eivät apukeinot auta

  • Pakkoajatukset
  • Itsetunto
  • Valo- ja tuntoherkkyys
  • Räjähtävä temperamentti (esim. liikunta vaikuttaa vain perusvireeseen, eli vastoinkäymisen tullessa räjähdän aivan samoin kuin jos en olisi liikkunut)

5.3.08

On jo parempi olo

Laitetaanpa tähän listaa asioista, jotka auttavat tuohon edellisessä viestissä päivänselväksi tulleeseen ketutukseen:
  • Liikkuminen, ihan mikä tahansa. (Tänään kävin Veeran kanssa ulkona kävelemässä, oikein kävelylenkillä.)
  • Kahvi.
  • Suklaa.
  • Laulaminen tai tanssiminen.
  • Ongelman ignoroiminen.
Nämä sen sijaan eivät auta:
  • Hiilihydraatit ja sokerit. (Tai auttavat tunnin, pari - sen jälkeen tulee krapula ja kahta kamalampi ketutus.)
  • Lepo. (Sitä on mahdotonta saada "tarpeeksi", sillä tarve kasvaa nukkuessa.)
  • Burana. (Vaikka päätä särkee, niin lääke ei auta.)
  • Kiukuttelu.

Vielä kuukausi

Ei jumalauta, en kestä tätä. Minä huudan lapsille, lapset huutavat minulle, lopuksi kiljumme kaikki pää punaisina toisillemme, sitten itkemme yhdessä ja vuorotellen. Mitään vastoinkäymisiä en jaksa vaan alan heti kiukutella kuin kolmevuotias. (Huusin juuri äsken Veerallekin oikein hampaiden välistä raivohuutoa kun lapsi yrittää kiinnittää huomioni ja pyrkii syliin - mutta tekee sen kesken Tärkeän Kirjoitustyön jumalauta...) Lapset roikkuvat helmassa kiinni koko sen ajan kun olen näkyvissä, koska heitä pelottaa äidin ollessa tällainen ja hakevat raukat turvaa ainoasta saatavilla olevasta ihmisestä eli siitä samasta pelottavasta äidistä.

Kaikki jää tekemättä, mitään en jaksa edes ajatella, makaan vain ja ahdistun ajatellessani mitä kaikkea nytkin PITÄISI tehdä. VITUTTAA JA VÄSYTTÄÄ JA MÄ TAPAN ITTENI JUMALAUTA, sitten saavat lapsetkin sellaisen äidin jollainen heillä pitäisi olla, jonka henkinen ikä on suurempi kuin heidän.

3.3.08

Hyvä englanninkielinen podcast

Asensin jälleen pitkästä aikaa Winampin, ja siinä prosessissa löysin aivan hulvattoman hyvän podcastin nimeltään "ADD adhd help for parents". Sitä lähettää Spirit of Hope Publishing.

Sinestrine

Saammeko esitellä Suomen apteekkien ja lääketukkujen uuden vastauksen maan addien lääketarpeisiin: Cofi-tabs. Sen hyvinä puolina mainittakoon hinta, saatavuus ja yleinen sopivuus potilaille, kuten myös helppo korvattavuus kuumalla, nestemäisellä lääkevariantilla. Huonoja puolia ovatkin sitten kaikki ylenmääräisen kofeiinin nauttimisen tuomat ongelmat.

Cofi-tabsien olisi kuitenkin hyvä toimia, sillä Dexedrinet ovat jälleen Suomesta loppu. Tällä kertaa ne ovat aivan oikeasti loppu, sillä jopa aiemmin luotettavana Dexe-lähteenä tunnettu YA lopetti viime kesänä oman maahantuontinsa ja alkoi ostaa lääkkeen Tamrolta. Tämän muutoksen jälkeen YA on jo kokenut kaksi useamman kuukauden toimituskatkosta, ostettuaan sitä ennen lääkettä suoraan valmistajalta (tai ulkomaisesta tukusta) hyvällä menestyksellä vuosikaudet ilman mitään ongelmia.

Tällä hetkellä Dexedrinejä luvataan saapuvaksi viikolla 15 eli 7.4. alkavalla viikolla eli vasta yli kuukauden päästä. Viime viikolla tosin tukusta oli niitä luvattu viikolla 12, joten luonnollisesti edes tämänhetkiseen arvioon ei voi luottaa.

Kuka laskee sen kärsimyksen määrän, jonka ehkä satojen addien lääkkeettä jääminen aiheuttaa? Minä nyt vielä jotenkuten pärjään; perheeni tosin huonommin, sillä heille minä huudan ja heidän elämänsä pilaan kun lääkkeet jäävät ottamatta. Mutta entä lääkkeettömyyden muille aiheuttamat elämänmuutokset, kuten viivästykset opinnoissa tai irtisanomiset työpaikoilla? Entäpä ne addit, jotka ilman lääkettä alkavat heilua kirveen kanssa tai nukahtaa/koomata tarkkuutta vaativissa töissä? Toivokaamme kaikki, että paikallisessa lennonjohdossa, vesilaitoksessa, ydinvoimalassa, tai sairaalassa tai koko maan puolustusvoimien kriittisissä tehtävissä ei toimi Dexedrinejä napsivaa addia...