Syitä ja seurauksia

Sain vihdoin aikaiseksi katsoa boksilta Liv-kanavan dokumentin ADHD-lapset. Nimestään huolimatta yksi dokumentin päähenkilöistä oli addiaikuinen, muut kolme olivat eri ikäisiä lapsia. Suosittelen katsomaan, jos vain mahdollista. Oli tutunnäköistä tarinaa, varsinkin addiaikuinen Chrissyn yritys saada järjestystä uuteen kotiinsa. ("Minulla oli jossain laatikko. Missähän... Hm." Vaeltelee. Pysähtyy. "Hmm. Ai niin, olin etsimässä laatikkoa. Missähän..." Ja jatkuu :)

Jäin miettimään dokkarissa impulsiivisuutta ja syy-seuraussuhteiden heikkoa tajuamista, koska olin tavallaan puhunut aiheesta äitini kanssa pari viikkoa sitten. Tavallaan, koska puhe ei ollut minusta vaan kuopuksestamme Veerasta, nyt 5v, ja hänen itsesuojeluvaistonsa täydellisestä puuttumisesta. Sanoin siinä äidille asiaa ajattelematta, jostain sydämen syövereistä: "Minä ja Veera ollaan siinä samanlaisia, että mitään ei opi, ellei se vähän satu." Tänä iltana katsomani dokkari toi asian taas mieleeni. Voisiko ollakin niin, että addi kyllä tajuaa syy-seuraussuhteet, jos joku suhte ylipäätään on?

Dokumentissa oli puhe 9-vuotiaan pojan ja olikosenyt 11-vuotiaan tytön taipumuksesta tehdä vaarallisia asioita, "koska he eivät pysähdy ajattelemaan tekojensa seurauksia". Useampikin lasten vanhemmista sekä vielä selostaja korostivat, että nämä lapset eivät vaan ymmärrä, että teoilla on seurauksia. Huomattavaa kuitenkin on, että heidän teoillaan ei ollut mitään erityisen vakavia seurauksia. Pyöräilystä parkkipaikalla seurasi äidin saarna tai säikähtäminen, kun autot tööttäsivät torvea; siitä ei todellakaan seurannut auton alle jäämistä. Karkaamisesta seurasi samaten saarna, korkeintaan kotiarestia tms., tai nälkä jos ei löydä itse ajoissa kotiin; eikä itsensä satuttamista, namusedän kohtaamista, eksymistä tai mitään muutakaan ikävää asiaa, mitä aikuinen ymmärtää mahdollisesti seuraavan lapsen hortoilusta yksin ympäri maaseutua.

Me addit olemme hyvin konkreettista porukkaa. Monien muiden hermostollisten ongelmien tavoin myös ADHD häiritsee korkeampia aivotoimintoja, joihin lasketaan oikeastaan kaikki aivotoiminnot syö-nai-tappele -kolmion ulkopuolelta - ongelmanratkaisusta kielenymmärtämiseen, laskutehtävistä loogiseen päättelyyn. (Luovuudesta en ole varma.) Asiat menevät perille parhaiten konkreettisesti eli käsinkosketeltavasti. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, mutta erityisesti addeihin. Jos kerrot nelivuotiaalle, että kynttilä polttaa, ei lapsi sitä varsinaisesti ymmärrä, mutta saattaa kyllä totella käskyä pysyä loitolla, koska haluaa miellyttää. Jos sama nelivuotias ehtii lykätä pikku kätensä kynttilän liekkiin ja toteaa ihan konkreettisesti sen polttavan, hän pysyttelee loitolla kynttilästä ihan itse, oli hänellä sitten ADHD tai ei.

Elin ensimmäiset 30 vuottani tavallaan kuplassa, jossa tuntui kuin mikään ei olisi minua koskettanut. Kaipasin fyysistä stimulaatiota, jota sain lähinnä alakouluikäisenä höpsyillessäni isäni kanssa (kun molemmat kutititimme toisiamme ja minä nauroin ihan sekopäisenä) ja kesäisin Linnanmäellä. Kun kolmikymppisenä aloitin taistelulajiharrastuksen, aloin vihdoin tuntea kuplan puhkeavan saadessani harjoituksissa kovaakin stimulaatiota kaatumisten, lyöntien ja treenaamisen myötä. Stimulaatiolla ja kurinalaisella harjoittelulla oli erittäin positiivinen vaikutus, ja aloin ensimmäistä kertaa itse muodostaa ystävyyssuhteita, joissa oikeasti pidin toisista ihmisistä (enkä vain yrittänyt kiipiä ylemmäs kuvittelemassani sosiaalisen statuksen skaalassa). Aloin myös uskoa, että jos kaadun väärin, se sattuu; jos suoritan liikkeen väärin, se ei vaan toimi; ja että jos soitan suutani opettajalle, punnerran ja ketuttaa. Tätä aiemmin millään ei ollut ollut oikeastaan mitään välitöntä, näkyvää saati tuntuvaa seurausta. Tein niin tai näin, ei sillä ollut elämässäni suuremmalti väliä. Tätä terve lapsi ja nuori saattaisi pitää turvallisena asiainlaitana, mutta stimulaatiota kaipaavalle addille se oli vain todiste omasta voimattomuudesta ja asioiden muuttumattomuudesta. Teoilla ei minun näkökulmastani ollut mitään seuraamuksia, koska en pystynyt niitä havaitsemaan. Sillä addithan eivät juuri sosiaalista todellisuutta pysty havainnoimaan.

Treenattuani muutaman vuoden osaan jo ennakoida, että kannattaa totella opettajaa, sillä muuten sattuu. Daaa, sillä korrelaatio väärin tekemisen ja sattumisen välillä on jossain 90% tienoilla!

Eli mielestäni on niin, että toiminnan syy-seuraussuhteen havaitsemiseen addi tarvitsee konkreettisen feedbackin, joka seuraa toiminnan luonteesta. Sosiaalinen feedback ei riitä, koska addille se ei ole relevanttia tai edes olemassa.

Huom: en todellakaan tarkoita, että jos lapsi juoksee kadulle, pitää palautetta antaa tukkapöllyn muodossa (läksy kun ei ole "jos menet tielle, äiti satuttaa sinua"). En myöskään tarkoita, että lapsen pitää antaa jäädä auton alle (läksy kun ei ole "jos menet tielle, kuolet"). Tarkoitan sitä, että jos lapselle kerran käy oikeasti jotain, kompastuu vaikka tai törmää polkupyörään, hän kyllä osaa olla varovaisempi tulevaisuudessa.

Pitäisiköhän addien vanhempien hieman relata ja antaa lapsilleen mahdollisuus kokea fyysistä feedbackiä? Lapsi on kovasti vikkelä ja vaaraksi itselleen, kyllä. Mutta jos hänen antaa jo pienenä saada pieniä annoksia hieman kivuliastakin palautetta (itseaiheutettua siis) eikä ylihuolehtia sitä pois hänen iholtaan, olisiko siitä hyötyä?

Miksi nörtit eivät ole suosittuja

Tänä tahmeana maanantaiaamuna inspiroiduin kirjoittamaan Googlen hakuun "why?" ja painoin enteriä. Yllättäen Google toi eteeni tällaisenkin linkin: Why Nerds are Unpopular. Se sisältää syviä totuuksia. Amerikkalaisen yläaste-elämän erikoisuuksia on fiksujen lasten raju syrjintä; sitä tapahtuu paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa, jossa myös suositummuuden tavoittelu on vähemmän totaalista (joskin yläasteikäiset olisivat ehkä eri mieltä). Artikkeli pohtii syitä, miksi fiksut lapset eivät ole suosittuja yläasteella, vaikka älykkyys ei ole haittatekijä ala-asteella tai koulun jälkeisessä elämässä.
Kirjoittajan mukaan fiksuja lapsia vain kiinnostavat aivan muut asiat kuin ne, joita tarvitaan suosion aktiiviseen ylläpitämiseen. Vaatteiden, uusien slangisanontojen ja sosiaalisten verkostojen luomisen sijaan he ovat kiinnostuneita ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, tai jostain muusta, joka vie sen ajan ja huomion, minkä suositut lapset käyttävät suosionsa ylläpitoon.
Meillä addeilla on vähän sama tilanne, mutta toisinpäin. Arkielämästä selviytymisessä on jo niin paljon tekemistä, että huomiota ja energiaa ei riitä suositummuuden ylläpitämiseen, tai välttämättä edes tavallisiin kaverisuhteisiin.