celia oli odottanut minun pohtivan joskus otsikon mukaista kysymystä. Täytyyhän sitä lukijoiden tahtoa kunnoittaa :) Vaikka kyseessä oli ado-odotus, niin täytyy sanoa, että hormonaalisesti se muistutti vähintäänkin etäisesti bio-odotusta.
Siiriä odotettiin yhteensä semmoinen kolmisen vuotta, ja se aika oli yhtä vuoristorataa jopa minun mielialojeni normaaliin, volatiiliin vaihteluun verrattuna. Mentiin minuutissa kiukusta ja epätoivosta vaaleanpunaiseen odotusonneen ja taas takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Oli pakokauhua, kärsimättömyyttä, pelkoa, välillä rauhaa ja onnea, ja sitten taas sätkyttelyä. En todellakaan tajua, miten Kalle jaksoi elää kanssani, varsinkin viimeisinä kuukausina kun nimeämistä odotettiin. Keskittymiskyvyn rippeetkin olivat tipotiessään, sohin ja sekoilin kuin heikkopäinen.
Veeran prosessi oli seesteisempi, olihan meillä jo Siiri kotona ylläpitämässä lapsiperheen arkea (kuulemma bioraskaana olevatkin välillä unohtavat "uusintakierroksilla" edes olevansa raskaana), mutta kun loppuvaiheessa odotimme päivästä toiseen hakumatkaa tapahtuvaksi tyyliin ensi viikolla, aloin kypsyä tosi totaalisesti elämään yleensä. Sen huomaa tämänkin blogin päivitystahdin taantumisesta! Hormonit taisivat lähteä liikenteeseen tässä hieman jälkijunassa.
En nyt tiedä, liittyykö tämä mitenkään celian ajatuksiin, mutta tämmöisiä tuli mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti