Addin siivouspäivä

Addin puoliso tulee töistä kotiin ja löytää keskeltä olohuoneen lattiaa mopin, tyhjän ämpärin ja imurin. Ikkunaverhot on kasattu keittiön pöydälle ja ovat nyt täynnä paahtoleivänmurusia. Sohvan selkämykselle on kerätty pitkä rivi tummia sukkia. Eteisessä on kaksi mattoa rullalla ja niiden päällä mattopiiska; matot tuoksuvat raikkaalta. Hella on puhdas, mutta muilta osin keittiö on saman lian peitossa kuin aamullakin. Makuuhuoneessa lattian sisältö (pyykit, matot, päiväpeitto etc.) on kasattu juuri vaihdettujen lakanoiden päälle vuoteeseen. Yhden lipaston laatikot on vedetty ulos ja kasattu lattialle pinoon. Työhuoneessa on kaksi isoa mustaa jätesäkkiä. Addia itseään ei näy missään.

Mitä on tapahtunut?

Moppi, ämpäri ja imuri sekä tyhjennetty lattia viittaavat siihen, että addi aikoi ensin imuroida ja sitten mopata; tyhjä ämpäri kertoo, ettei moppaukseen asti päästy. Addi aikoi myös pestä ikkunat, mutta ei tehnyt niin, koska jäi kiillottamaan hellaa. Makuuhuoneessa addi halusi vaihtaa lipaston paikkaa, tyhjensi sen, löysi paljon parittomia sukkia jotka hän laittoi sohvalle riviin parittaakseen ne, mutta työ jäi kesken, koska hän päätti heittää pois reikäiset yksilöt. Saman tien hän kävi läpi muidenkin kaappien sisältöjä ja heitti ylimääräistä tavaraa mustiin säkkeihin. Jossain vaiheessa addi muisti moppauksen, totesi, että kämpässä ei ole parketin pesuun tarvittavaa tököttiä, ja lähti sitä ostamaan.

Jatkan pk-seudulla :)

PMS on taas hellittänyt ja järki palannut. Celia puhui todella viisaasti siinä kommentissaan vuodatukseeni liittyen. Silloin kun harmittaa jokin asia, niin se on minulle heti maailman tärkein asia jonka pielessä oloa ei voi sietää sekuntiakaan, ja auta armias jos jokin estää minua korjaamasta sitä niin j...lauta mähän tapan itteni s...na! Ja sitten se menee taas ohi. Ennen tunsin itseni tosi typeräksi tässä jälkipyykkivaiheessa. Nykyään ajattelen vain, että a) en ole vastuussa hormoneistani ja b) se, että PMS-vaiheessa kiukuttelen jostain, ei tarkoita, ettenkö olisi oikeassa niin tehdessäni.

Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että Kalle on hyvä, kunnollinen mies, ja kunnioitettava sikäli että jaksaa minun kanssani elää ja olla. Minä en jaksaisi. Jos olisin naimisissa itseni kanssa, olisin ottanut eron jo heti seksihuuman haihduttua. Tosin en menisikään naimisiin itseni kanssa, vaan kiertäisin näin hullun tyypin kaukaa.

Lausuntoja

Tämä blogi ei tule koskaan spekuloimaan aiheesta "miten Addinaisen koskaan annettiin adoptoida". Tämä blogi ei tule ottamaan minkäänlaista yleisen tason kantaa adoptioon. Tämä blogi ei ylipäätään käsittele lastensaantia. Tämä blogi käsittelee Addinaisen elämää vain ja ainoastaan ADHD:iin liittyvien asioiden osalta. Jos haluatte lukea adoptioaiheisia blogeja, sopii mennä Blogilistan Adoptio-kategoriaa selaamaan.

Vastineeksi K:lle (täydentäen Celian loistavaa puolustuspuhetta) totean, että Addinainenkin kiukuttelee - siitä huolimatta, että on adoptiovanhempi, mutta vain osin siksi, että on addi. Sen todellisuuden kanssa sopii opetella elämään tai lopettaa blogin lukeminen.

Sinäkö se ooooot...

Nyt se sitten tapahtui - minut on tunnistettu tästä blogista. Ehkä joku on tunnistanut aikaisemminkin, mutta ensimmäistä kertaa tieto siitä tavoitti minut. Tunnistaja on ihminen, jonka tunnen ensisijaisesti netitse ja aivan toisista piireistä, mutta löysi minut koska on itsekin addi. Hupaisaa - jos olisi pitänyt nimetä henkilö, joka mielestäni vähiten todennäköisesti osoittautuisi addiksi, niin se olisi juuri tämä tyyppi.

Koska tämä henkilö, kutsutaan häntä vaikka Hertaksi, on sähköpostipimennossa, vastailen hänen tekstarikysymykseensä ja -kommenttiinsa tässä julkisesti - saattavathan nämä jutut kiinnostaa muitakin.

"Miten olet saanut vastauksia ja apua?" kysyy Hertta. Etsimällä, vastaa Addinainen. Olen selannut nettiä iltakaupalla ja lukenut kaikkea, mikä vähänkin sivuaa keskittymishäiriöitä, laitostumista (nii-in, nytpä tiedätte senkin, miksi laitoslapsuuden vaikutukset kiinnostavat minua tuplasti tai triplasti enemmän), ylivilkkautta, aivokemiaa, stressin vaikutuksia, ruokavalion vaikutuksia etc. etc. Varsinaista apua sain vain ADHD-aikusten sivuston kautta löytämältäni lääkäriltä lääkkeiden muodossa.

Hertta ei ole aikonut kertoa sairaudestaan yleisesti. En minäkään, lähipiirissä meinaan. Ystäville olen kertonut, ystävyydestähän voi irtisanoutua halutessaan, mutta suku ei tiedä. Jäin pohtimaan kovasti sitä, miksi näin oikeastaan on; kyseessähän on sairaus. Kertoihan minulle eräs tuttavakin aivan luontevasti keskellä kauppakeskusta, että oli sairastunut masennukseen. (Niitä masentuneitakin pulpahtelee nyt ovista ja ikkunoista!) Arastelen kuitenkin sitä suvun reaktiota: tiedettiinhän se että toi nainen on hullu, ja nyt se nappailee amfetamiineja. Tai että ei se mikään sairaus ole, otat ittees niskasta kiinni ny. ADHD:sta liikkuu niin kummallisia käsityksiä että oksat pois, ja lisäksi se nähdään lastentautina.

Kun Hertta saa postinsa toimimaan, kyselen häneltä, miten hän päätyi hakemaan diagnoosia ja lääkitystä (sillä eihän sitä taida nykyisissä oloissa saada, ellei tiedä, mistä hakea), ja/vai oliko diagnoosi shokki. Ja miten lähipiiri suhtautuu. Olen kovasti utelias!

Hyvä yö

Viime yönä itkin pari tuntia ja nukuin kolme. Päivällä en ehtinyt nukkua, kun piti tehdä töitä. Tänään menin puoleltaöin nukkumaan. Kahdelta Siiri ilmoitti, että pisut on tulleet housuun ja sänkyyn. Nyt neljältä olen yhä valveilla. Huomenna pitää palauttaa työ yhdeksään mennessä.

Alan olla siinä tilassa, että viiltelyfantasiat laukkaavat päässäni. Ei niin, että kuitenkaan oikeasti alkaisin viiltelemään itseäni, sehän sattuu perkele.

En ole Turussa

Aloin jo aamulla pakata hammasharjaa, mutta ikävä kyllä erään työn hankala deadline pakotti hyllyttämään suunnitelmat paosta. Todennäköisesti tämä on hyvä asia.

Kalle on kuin mitään riitaa ei olisi ollutkaan ja yrittää sillä tavalla sovitella. (Ainoa tapa, mitä hän osaa.) Ei kiinnosta. Miksi minua kiinnostaisi palata "normaalitilaan" miehen kanssa, joka ei luota minuun, ei ole minusta innostunut eikä pidä minua ihmisenä, jonka elämää haluaisi keventää pienilläkään teoilla?

Eniten tietenkin sääliksi käyvät lapset. Mitä ero tekisi Siirille, joka on kirkas ja kova ja hauras kuin lasi? Entä Veeralle, jota tuskin tunnemme, mutta joka muistuttaa pehmoista, lämpöistä, helposti karkaavaa palloa?

Ei näin

Otin juuri lääkkeen, en siksi, että "minulla on ADHD", vaan siksi, että väsyttää valvotun yön jälkeen.

Minulla ei mene oikein hyvin juuri nyt. Lapset ovat ihania etc etc., mutta avioliitto taitaa kyllä alkaa vedellä viimeisiään. Painukoon h.ttiin koko Kalle, joka ei luota minuun ja siihen, että kyllä minunkin tavallani ne asiat hoituvat. Ei minusta tarvitse aina anaaliretentiivisesti yrittää kontrolloida kodin kaaosta, vaan voi vähän heittää lonkaltakin. Täydentäisimme hienosti toisiamme, mutta olen väsynyt siihen, että parempi puoliskoni ei anna minun edes pitää kuria lapsille puuttumatta asiaan, tai pukea niille vaatteita tai antaa ruokaa ilman hänen valvovaa tuijotustaan. Olen väsynyt siihen, että kaiken pitäisi olla omalla paikallaan aina, kun sitä ei käytetä; kaikki pitäisi muistaa, ja muistaa tehdä juuri oikein ja optimaalisen kätevästi; ja jos unohdat, sinulle muistutetaan asiasta "hienovaraisesti" ("Laitanko tän maidon jääkaappiin tästä pöydältä?" No älä laita, anna sen vaan mennä pahaksi siinä.) tai vähemmän hienovaraisesti (kokoamalla parisänkyyn unohtuneet lastenkirjat kasaksi minun puolelleni sen sijaan että laittaisi ne yöpöydälle). Lisäksi kaikki on hirveää säätöä, ettei toinen vain laittaisi kodin ja perheen ylläpitoon jouleakaan enemmän energiaa kuin toinen.

Voisin muuttaa Turkuun lasten kanssa. Siellä on halvemmat asunnot. Kun ei tuosta taistelulajiharrastuksestakaan tule lasta eikä paskaa.

Raskaushormonit ja ADHD?

celia oli odottanut minun pohtivan joskus otsikon mukaista kysymystä. Täytyyhän sitä lukijoiden tahtoa kunnoittaa :) Vaikka kyseessä oli ado-odotus, niin täytyy sanoa, että hormonaalisesti se muistutti vähintäänkin etäisesti bio-odotusta.

Siiriä odotettiin yhteensä semmoinen kolmisen vuotta, ja se aika oli yhtä vuoristorataa jopa minun mielialojeni normaaliin, volatiiliin vaihteluun verrattuna. Mentiin minuutissa kiukusta ja epätoivosta vaaleanpunaiseen odotusonneen ja taas takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Oli pakokauhua, kärsimättömyyttä, pelkoa, välillä rauhaa ja onnea, ja sitten taas sätkyttelyä. En todellakaan tajua, miten Kalle jaksoi elää kanssani, varsinkin viimeisinä kuukausina kun nimeämistä odotettiin. Keskittymiskyvyn rippeetkin olivat tipotiessään, sohin ja sekoilin kuin heikkopäinen.

Veeran prosessi oli seesteisempi, olihan meillä jo Siiri kotona ylläpitämässä lapsiperheen arkea (kuulemma bioraskaana olevatkin välillä unohtavat "uusintakierroksilla" edes olevansa raskaana), mutta kun loppuvaiheessa odotimme päivästä toiseen hakumatkaa tapahtuvaksi tyyliin ensi viikolla, aloin kypsyä tosi totaalisesti elämään yleensä. Sen huomaa tämänkin blogin päivitystahdin taantumisesta! Hormonit taisivat lähteä liikenteeseen tässä hieman jälkijunassa.

En nyt tiedä, liittyykö tämä mitenkään celian ajatuksiin, mutta tämmöisiä tuli mieleen.

Terveisiä Kiinasta

Selvisimme kaikki hengissä kahden viikon Kiinan-reissusta ja perheemme jopa kasvoi. Niin, se on se suuri salaisuuteni: kävimme noutamassa kuopuksen kotiin :) En uskaltanut hiiskahtaa tästä mitään, ennen kuin saimme tytön virallisesti omaksemme - pelkäsin, että jos paljastun dexejä nappailevaksi sekoboltsiksi, menee koko adoptio pipariksi. Homma on nimittäin niin, että kotiselvitystä tehtäessä minulla ei vielä ollut lääkitystä; lääkärintarkastuksessa kun kysyttiin, onko minulla säännöllistä lääkitystä, vastasin "ei", koska sitä vasta kokeiltiin; ja sen jälkeen... no, Kiinassa ei mistään ADHD:sta mitään tiedetä, kotiselvitys oli kirjoitettu lääkkeettömästä itsestäni joka oli huomattavasti lääkittyä itseäni sekoboltsimpi ja silti kuulemma OK, joten päätimme olla hämmentämättä soppaa ja jätimme koko jutun mainitsematta. Paitsi että sitten oli tosiaan oltava hakumatka ilman, sillä rajalla "huumeista" kiinni jääminen olisi ollut varmaan fataalia adoptioprosessin kannalta.

Nyt meillä on sitten kaksi lasta. Esikoinen Siiri (3,5 v, myös Kiinasta) on aivan loistava isosisko, kärsivällinen ja huomaavainen ja mustasukkaisuudessaankin kohtuullinen - siskoa ei olla lyöty tai satutettu ei kerran kertaa, ei edes haukuttu, ja vain kaksi kertaa on käsketty viemään sisko takaisin Kiinaan ja silloinkin sellaisella "jos sanon näin pahasti, niin mitä nuo tekevät" -ilmeellä eli sitä ei lasketa. Kuopus, kutsutaan häntä vaikka Veeraksi, on 2-vuotisuhmassaankin aivan suunnattoman suloinen ja rakastettava ja ihana ja tämä koko elämä on kerta kaikkiaan unelmien täyttymys!

Niin, se lääkitys - en ole vieläkään aloittanut sitä uudelleen. Kysyttäessä Kalle sanoi, ettei ole huomannut minussa mitään hirveän suurta eroavaisuutta lääkkeen lopettamisen jälkeen. Itsellänikin on tunne, että jotain minussa on muuttunut lääkejakson ansiosta/aikana: olen yhä se verraten kärsivällinen, ymmärtäväinen äiti, jonka löysin sisältäni lääkityksen ansiosta. Päivätorkkujen ja kahvin avulla selviän iltaan asti mainiosti. Toisaalta tässä on koko ajan ollut poikkeustilanne päällä hakumatkan ja sopeutumisen aloittamisen takia, ja poikkeustilanteissahan minä aina tsemppaan tosi hyvin. En myöskään ole käynyt salilla lääkitystauon aikana. Epäilemättä aloitan lääkityksen taas jossain vaiheessa. Sitä odotellessa nautiskelen elämästä ilman unettomuutta ja neljän tunnin välein piippaavaa kännykkää.