Kolmetoista pistettä

Tein empatiatestin. Ja sain 13 pistettä. Näin sanotaan pistemäärästäni:

0-32: You have a lower than average ability for understanding how other people feel and responding appropriately. Most people with Asperger Syndrome or high-functioning autism score about 20. On average, most women score about 47 and most men about 42.

No niin no. Kyllähän minä tiesin, että en ole mikään maailman empaattisin ihminen, mutta enkö olekaan Addinainen vaan Autistinainen?

En kyllä ihan tajua, miten jotkut pitkän testin kysymyksistä liittyivät empatiaan (esimerkiksi, että tykkääkö jutella politiikasta, tai spontaanisuuteen liittyvät asiat, tai nopea kyllästyminen harrastuksiin). Ehkä sekin sitten kertoo karua tarinaansa.

Note to self

Luulisi tähän ikään mennessä jo tajunneen, että jos elämässä on kauheasti erikoista toimintaa, niin sen jälkeen väsyttää. Mökkijuhannuksen jälkeen olen ollut ihan laattana lattialla, vaikka päivä sinänsä oli oikein (yllättävän...) mukava eikä mitenkään rankka. Silti se ilmeisesti katkaisi arjen niin tehokkaasti, että meikäläisen rutiineja inhoavat mutta niitä tarvitsevat aivot sanoivat poing. Tähän kun vielä lisätään se valtaisa työmäärä, jota yritän tehdä iltaisin - yrittäjän täytyy tehdä töitä silloin, kun niitä on - ja Siirin nuhjuisuus ilmeisesti silmäkulmaan osuneen itikanpiston takia, ja kuuma sää, ja ahkera salillakäynti, ja harvinaisen aktiivinen sosiaalinen elämä, ja vähäinen uni, ja tällä hetkellä myös PMS... Jep, stressaa. Onneksi on lääkkeet.

Tämän päivän kuva esittää Siiriä, ja se on neidin omien ohjeiden mukaan piirretty.

Miten addi oppii

Louhi tuossa edellisen postauksen kommenteissa pohdiskeli addien ja nenttien oppimisen ja hahmottamisen eroja. Koska minulla on tästä sanottavana sana jos toinenkin, teen sen näin uuden postauksen kautta.

Kaikilla nenteillä (tavallisilla, terveillä, ei-addeilla) ei tietenkään ole keskenään samanlaista oppimistyyliä, eikä niin tietenkään ole addeillakaan. Siksi kuvailen alla, miten olen havainnut oman oppimiseni ja hahmottamiseni toimivan, sillä minulle tuntuvat olevan vaikeita ainakin jotkut asiat, jotka ovat muille helppoja. Jos joku tästä tunnistaa itsensä tai läheisensä, sen parempi :)

Oppimisessani, hahmottamisessani ja ymmärtämisessäni tuntuu olevan kaksi varsin kaukaisina naapureina elävää tasoa: pinnallinen tajuaminen, jossa asiaa käsitellään lyhytkestoisessa muistissa, ja varsinainen oppiminen, jossa asiat vajoavat pitkäkestoiseen muistiin josta ne voi sitten myöhemmin kaivaa tarvittaessa esiin ja soveltaa.

Tajuaminen on minulle helppoa. Olen verrattain älykäs (kuulemma, joissain asioissa...), joten monimutkaisten teoreettisten asiakokonaisuuksien ja asioiden yhteyksien hahmottaminen on yleensä iisibiisi juttu. Osaan myös sujuvasti tajuta asioita aiemmin opitun perusteella, eli addien tapaan huomaan pieniä yksityiskohtia sekä tajuttavasta asiasta että myös omasta pitkäkestoisesta muististani - yleensä niillä on jokin yhtymäkohta, mihin uuden asian voi "ripustaa" tajuamista varten. Ja sitten kun olen tajunnut jutun, totean että aha, hei, taas opin uutta... ja siihen se sitten jääkin, tajuttava asia ei säily muistissani tilanteen jälkeen vaan katoaa taivaan tuuliin. Joskus harvoin se spontaanisti vajoaa pitkäkestoiseen muistiin, varsinkin, jos asiaan tai tilanteeseen liittyy suuri tunnelataus, tai jos otan aivan asiakseni tallettaa sen muistiin ja oppia sen.

Ja tästä päästäänkin oppimiseen. Jotta pystyisin oppimaan jotain tajuamistani teoreettisista asioista, minun täytyy tehdä niillä jotakin. Tekeminen voi olla lähestulkoon mitä vain. Jos yritän opiskella uutta kieltä, alan melkein heti lukea tekstejä sillä kielellä sanakirjan kanssa tai kirjoitan yksinkertaisia runoja tai tarinoita. Jos opiskelen jotain teoreettista asiaa joka vaatii asioiden muistamista, teen muistisääntöjä (kerran redusoin erään sosiologian tenttikirjan yhdeksi lauseeksi, jossa puhuttiin jotain kotiin ruusujen kanssa palaavasta ritarista tms., ja joka sisälsi monitasoisena alkukirjainmuistikuviona avainsanat ko. kirjan esittämän teorian keskeisiin pointteihin ja vasta-argumentteihin - se oli kaunis, ja sen avulla pääsin tentistä läpikin, vaikka enää en muista edes mikä kirja oli kyseessä :) tai kirjoitan lyhennelmiä. Historiaa (jota rakastan syvästi) opin käymällä paikan päällä kirjassa mainituissa paikoissa tai soveltaen lukemaani esim. pukuhistoriana. Matematiikkaa opin vain silloin, jos jokin mieleeni juolahtanut arvoitus ratkesi vain laskemalla itse ja etsimällä laskutavat kirjasta. Jos haluan muistaa jonkin keskustelun tuoman älynväläyksen, muokkaan siitä kuvaavan "avainlauseen" jota sitten toistelen itselleni kunnes pystyn kirjoittamaan sen muistiin. Joka tapauksessa nimenomaan aktiivisesti tajutun kokonaisuuden muokkaaminen omalla toiminnalla johtaa oppimiseen.

Jos oppimisen pitäisi kohdistua asioihin, joissa ei sinällään ole mitään tajuamista, ollaan jo aika epävarmalla alueella elämässäni. Fyysisiin toimiin kohdistuvat ohjeet ovat tällaisia. Ei siinä ole mitään aktiivista tajuamista, että liikuta kättäsi näin. Edes se, että käsketään liikuttamaan kättä näin ettei toisen käsi takaisin iskiessään osu naamaan ei vaadi mitään ruudinkeksijän aivoja. Näin ollen ei olekaan yllättäen mitään valmista kokonaisuutta, mitä soveltaa; ei ole kokonaisuutta, jota omalla toiminnalla voisi muokata. Fyysiset, käytännön asiat minun on opittava toisinpäin: tekemällä, tekemällä, tekemällä, ja nimenomaan tekemällä niitä yksinkertaisia asioita ja kokoamalla itselleni elementtejä, joista voisin luoda itse kaipaamani kokonaisuuden. (Toki taistelulajissamme on takana vankka teoria, jonka pohjalta opiskelemme, mutta ensinnäkään en häpeäkseni osaa edes "perusteoksia" ulkoa, toisekseen opettajamme alan johtavana asiantuntijana joskus luo uutta teoriaa lennosta, ja kolmenneksi teoria ei ole juurikaan läsnä ohjeessa heiluttaa kättä "näin".) Tai paremminkin: juu-u, teoria-aivoni tajuavat että tuo on hyvä tapa ja ehkä osaa jopa suhteuttaa tekemisen logiikan teorian kokonaisuuteen, mutta se ei johda siihen, että ruumiini ymmärtäisi, miten heilautetaan kättä "näin", saati oppisi tekemään niin. Ja koska se teoria on kuitenkin jonkun muun valmiiksi hioma, siitä ei ole minulle paljoa hyötyä, vaan vain kotitekoinen tajuaminen kelpaa. Siksi minulle on hepreaa se, että opettaja käskee suorittamaan käytännössä jonkin teorian osan, jos toiminta vain selitetään sanoin ja varsinkin vain teoriaan viitaten.

Nämä kaksi oppimista kohtaavat siis keskellä kokonaisuuden luomisena, ja sattumoisin tuo taitaa olla sellainen juttu, mitä aito oppiminen kaikilla ihmisillä edellyttää: sellainen oppiminen siis, joka johtaa toimintamahdollisuuksien lisääntymiseen ja opitun luovan soveltamisen mahdollisuuteen.

Otetaan lopuksi valaiseva esimerkki: miten Addinainen oppi D-ranskan lukiossa. D-kielen kielioppi oli ainakin silloin lähinnä verbien taivutuslistoja ja esimerkkejä aikamuotojen ilmaisuista, ja johdin niistä omat kielioppisääntöni, jotka eivät juuri poikenneet virallisista. Näinpä tein tehtäväkirjat loppuun parin ensimmäisen koulukuukauden aikana enkä oppinutkaan kirjoista sen jälkeen mitään uutta, varsinkaan kevätpuolella. Lukion ekaluokan kevätlukukauteen mennessä luin Pikku Nikke -kirjoja alkukielellä, ymmärtäen vähän ja osan siitäkin suomeksi lukemieni kirjojen perusteella muistista. Näiden asioiden kautta opin ymmärtämään ranskaa, kun taas puhumisen oppiminen eteni aivan eri kautta. Onnekseni opettajamme oli, paitsi briljantti työssään, myös vanhanaikainen, ja koulun ainoana opena teetti meillä drilliharjoituksia. Esim. pää- ja apuverbien taivutus ja prepositioiden käyttö olivat drillauslistalla. Kerran viikossa istuimme puoli tuntia kielistudiossa ja jankkasimme ääneen:, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent, je chante, tu chantes, il-elle chante, nous chantons, vous chantez, ils-elles chantent... Se notkeutti kielen niin, että pian oli mahdotonta ajatellakaan laittavansa nous-sanan kanssa mitään muuta päätettä kuin -ons paitsi niissä verbeissä, jotka olivat epäsäännöllisiä ja drillattiin erikseen.

(Kaipaan taistelulajissani juuri enemmän aivan yksinkertaisia drillejä. Ikävä kyllä alan hallita ne jo, ja vähitellen täytyy edistyä sille tasolle, jossa minun on opeteltava jonkun muun teoria päästäkseni luomaan omaani...)

Kuinka Addinainen ei Jaksanut Enää, eli harrastekriisi

Siinä harrastamassani taistelulajissa opetus rakentuu oppilaiden osalta kolmen osaamistason ympärille: on aloittelijoita, perustasolaisia ja keskitasolaisia. Puhumme 0-, 1- ja 2-tasoista. Sitten on erikseen muutaman ihmisen 3-miinus-tason porukka, joilla on lupa johtaa harjoituksia varsinaisen opettajan sijasta. Ennen Siiriä minä kuuluin niihin kolme-miinuksiin, ensimmäisenä ja toistaiseksi ainoana naisena muuten. No sitten tuli Siiri, minä jäin "äitiyslomalle" ja pitkään kävin treeneissä kerran viikossa tai kuukaudessa. En mitenkään kuvitellutkaan pystyväni ylläpitämään entistä tasoani äitiysloman aikana, mutta ajattelin, että sitten kun Siiri on vanhempi, kuron taas eron kiinni ja pääsen vetämään tunteja.

Nyt vaan on niin, että minä olen tyhmä. En kaikissa asioissa, mutta tässä kyllä.

Otin tänään osaa 2-tason oppituntiin ensimmäistä kertaa tooooooosi pitkään aikaan. Ja ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan itkin autossa salilta lähdettyäni. Tunsin itseni piestyksi henkisesti ja fyysisesti.

Ongelma ei ole siinä, etten osaisi tekniikoita. Kyllä minä ne jo hallitsen, jälleen, suunnilleen tai paremminkin kuin jotkut Kakkoset. Kyse on siitä, että minä en tajua mitä siellä puhutaan. Opettaja tai muu tunnin vetäjä selittää, mitä pitää tehdä, ja koko selitys on minulle täyttä hepreaa. Esimerkiksi tänään: helpoin selitys oli, että puolustaja ottaa tietyn asennon, hyökkääjä hyökkää jollain tavalla jonka kuvittelee toimivan, puolustaja saa puolustautua yhdellä liikkeellä. Tästä sitten varioitiin, lisäiltiin ja sekoitettiin. Ensimmäisen, helpoimman harjoituksen pointin tajusin ehkä 10 minuuttia harjoituksen jälkeen, kun olimme siirtyneet jo vaikeampiin, ja siihen se sitten taisi tyssätäkin. Kun seisoin tyhmänä ihmettelemässä ja mokailin, tuli tunnin vetäjä luokseni ja yritti oikaista mokiani selittäen sanoja, joista kaikki olivat aivan loogisia ja hyviä, nyökkäilin vain ja totesin että joo näin on; tunnin vetäjä katsoi minua kuin vierasta sikaa tyyliin "no mikset sä sitten tee sitä jos tajuat" ja minä ihmettelin, mitä tällä kaikella selityksellä oli tekemistä sen harjoituksen kanssa. Kun sitten yritin uudestaan, vetäjä kehui minua kun tein mielestäni tismalleen saman asian kuin mikä äsken oli moka.

Aivan selvästi jokin osa todellisuudesta ja jokin osa aivoistani eivät kohtaa. Jostain puuttuu pala. Olen vältellyt 2-tason tunteja siksi, että ne olivat aina vaikeita, ja ajattelin käyväni 1-tason tunneilla kunnes ne auttaisivat 2-tason tunteja avautumaan tällekin ääliölle. Ei toimi. Osaan perustason tekniikat nyt jo tosi hyvin, vaikka itse sanonkin, mutta kakkostaso Ei. Vaan. Avaudu.

Olen tyhmä.

Mitäkö ajattelin tälle asialle tehdä? No vaihtoehdot ovat julmetun rajalliset. Joko lopetan lajin harrastamisen, tyydyn loppuiäkseni perustason taitoihin, tai sitten lyön päätäni kakkostason seinään kunnes sattuu tai seinä antaa periksi. Kolmas vaihtoehto on ainoa, mitä suostun harkitsemaan, koska tämä on sellainen asia, mitä haluan tehdä - tai mitä on pakko tehdä, että pää ei hajoa. Mutta mistä ihmeestä minä kaivan sen energian, mikä siihen tarvitaan? Kuinka kestän sen, että päivästä toiseen olen vain liian tyhmä?

Haaste, voi äh.

Voi Hahmo minkä teit. :) :)

Ikävä kyllä juttu on sellainen, että näytän niin oudolta, etten ole koskaan törmännyt itseni näköiseen ihmiseen. Ja tämä on fakta. Audrey Hepburniin minua on kerran verrannut eräs (imarteleva?) kampaaja, mutta nenäni ei ole noin hieno, eivätkä silmäni sielukkaat, enkä ole noin ihanan pieni ja siro. Ja hiuksia on puolet Audrey'a vähemmän. Kerran eräs salitoveri erehtyi luulemaan minua varsin hyvin tuntemakseen ei-kuuluisaksi ihmiseksi. Minä nyt vain olen aika merkillisen näköinen!

(Ja Sarin on nyt hiljaa eikä ehdottele yh-tään mitään eikä ketään...)

Enkä lähde edes haastamaan ketään muuta leikkiin. Olen siis tylsäkin :)

Paranna huono päivä lääkkeillä

Tämä oli taas niitä päiviä, kun aivot olivat totaalisen seis ja tyhjät. Onneksi on lääkkeet. Pysyin käynnissä hienosti keskipäiväpillereiden vaikutusajan loppumiseen asti, eli johonkin 16-17 asti, mutta sitten iski stoppi. Kun kävimme koko perhe Biltemassa, kuljin siellä kuin unessa enkä pystynyt yhtään pitämään mielessäni, missä Kalle ja Siiri olivat. Oli kuin olemassaolo olisi kutistunut sellaiseksi tunneliksi eteeni: kun käänsin pääni pois jostain, se lakkasi olemasta relevantti osa elämää. En kirjaimellisesti osannut ajatella mitään muuta kuin nenäni edessä olevia asioita. Se oli pelottavaa. Ja sitä tapahtui ennen lääkkeitä aika usein, ehkä kerran pari viikossa näin pahana.

Nyt olen ollut reipas. En pääse varsinaisiin treeneihin tällä viikolla kuin korkeintaan kerran, mutta sain suoritettua iltajumpan vaatimat selkä- ja vatsalihasharjoitukset sekä punnerrukset. Nyt kun saisin itseni kiskottua ylös myös aamujumppaamaan.

Kesäpäivän taikaa

Olipas ihana päivä tänään. Tai no, olen minä seitsemästä Dexestä huolimatta epämääräisen väsynyt ja kurkkukin on hiukka kipeän oloinen, mutta en anna sen menoa haitata. Tein tänään reippaasti töitä, vietin tuntikausia pihalla Siirin seurana (tosin kirja mukanani), siivosimme lisää, pyykkäsin, kirjoitin tarinaa, ja tein kaikkea muuta normaalia ja ylpeyttä ja tyydytystä aiheuttavaa. Mutta miten kello on taas näin paljon ja minä vaan bloggaan?! Etten vain olisi ihan vähän juuttunut tuon tarinani pariin. Jännä taistelu nääs kirjoitettavana.

Ai niin, luumut pitää laittaa likoamaan luumukiisseliä varten.

Kaikki nukkuu...

Onpahan luomuaamuolo. Heräsin jo tunti sitten, enkä ole ottanut mitään piristettä, en edes kahvia, sillä odotan koko ajan muun perheen heräävän minä hetkenä hyvänsä. Ilmeisesti ei. Hö, olisin voinut saada aikaan jo vaikka mitä tämänkin tunnin aikana.

Päätä ja silmiä särkee. Juutuin tekemään matkasuunnitelmia (jos rahavarat antavat myöden, suuntaamme taas Lontooseen syksyllä), mutta mitään en oikein saa tehtyä. Yritin pelata sanapeliä, mutta harhauduin tarkastamaan mailia puolen minuutin välein. En edes odota mitään mailia juuri nyt, se on vain sitä kompulsiivisen optimistista tarkistamista. Nyt on turha aloittaa mitään hyödyllistä, sillä ne heräävät ihan justiinsa. Eiks niin.

(Ja tämän postin pointti oli...?)

Huomenta

Oli hyvää punaviiniä eilen illalla. Tämän aamun päänsärky sen sijaan on aika ikävä.

Katselen tässä itseäni kuin ulkopuolelta näin väsähtäneenä aamuna ja virnistelen. Tämä hetki on kuin addi-itseni pienoiskoossa. Teen vuorotellen kaikkia näitä hommia:

• teen ensi viikon ruokalistaa ja päivän kauppalistaa
  
• juttelen Siirille
• bloggaan
  
• koordinoin siivousta (lapseni tuossa rullaa mattoja)
• piirrän kuvaa tätä postia varten
  
• kirjoitan sähköpostia vanhoille ystäville
• pelaan hassua sanapeliä
  

Jokaista teen ehkä minuutin kerrallaan, kunnes kyllästyn ja vaihdan. No, monta hommaa tulee tehtyä tässä...

Laiska, tyhmä ja kuriton

Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän Kiltin Tytön Blogin postiin eikä tähän Chi'n kirjoitukseen (kiitos kuitenkin, Hahmo, että vinkkasit, luin kirjoitukset ja kommentit mielenkiinnolla ja totesin, että eipä ole minulla enää mitään sanottavaa asiaan etenkään tämän Sahramin kirjoituksen jälkeen). Haluan sen sijaan ottaa esille tätä sivuavan jutun, joka on jäänyt minua vaivaamaan, nimittäin Iiriksen kommentti Saagaan taudistani. Se vaivaava kohta kuuluu näin: Mie uskon että monet noista mainitsemista oireistasi, ovat myös ihan "terveille" ihmisille tuttuja. Ei läheskään kaikki hallitse ajankäyttöä eivätkä pysty keskittymään tenttikirjoihin yms.

Tämä on tuttu kommentti varmasti kaikille addeille. Usein (ei niinkään Iiriksen tapauksessa, mutta muuten) se tarkoittaa: ADHD ei ole sairaus, vaan ne ovat laiskoja, tyhmiä ja kurittomia. Yleensä puhe on lapsista, aikuisista puhuttaessa voitaisiin laittaa itsekurittomia.

No niinhän se vähän tuppaa olemaan, että meikäläinenkin on juuri tätä. Laiska, sillä (when the going gets tough) menen just siitä missä aita on matalin. Tyhmä, kun en tajua miten ihmiset toimivat, miten elämä toimii, miten muistetaan pukea lapselle vaatteet päälle, miten arkielämästä ja arkiduunista selviytyy jne. Ja itsekuriton, kun en pysty pitämään itseäni minkään projektin parissa loppuun asti vaan kyllästyessäni lähden haihattelemaan ja haahuilemaan kesken kaiken, ja kyllästyn tosi nopeasti. Ja kun yksittäisiä oireita nimeää, niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta, pääsee iso kuoro ihmisiä viittaamaan ja sanomaan "mä kans, enkä mä oo sairas". Tai "ei se kenellekään ole helppoa".

Ajatellaanpa nyt vaikka päivittäistä 8-17 työtä. Se on se, mistä useimmiten mainitaan kun todetaan ettei kenelläkään ole helppoa, sillä moni olisi sitä tekemättä, jos olisi vaihtoehto. Silti suurin osa ihmiskunnasta selviää ko. työpäivän suorittamisesta vuosikaudet ilman, että viettää koko sen ajan kliinisen masennuksen tilassa tai ryhtyy itsetuhoiseksi. Ero ei ole siinä, tuntuuko joku pahalta, vaan kyseessä ovat aste-erot. ADHD-ihminen ei useinkaan pysty selviytymään päivittäisestä, tasaisesta työpäivästä (varsinkaan istumatyössä) tulematta hulluksi, ei sillä "vähäks tää duuni on vajaamielistä" -tavalla vaan ihan aikuistenoikeesti hulluksi niin, että alkaa esim. miettiä tosissaan ja joka päivä, miten voisi helpoiten heittäytyä auton alle, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin.

ADHD:sta puhuttaessa unohtuvat helposti ne omituisemmat, obskuurimmat oireet. Minäkin unohdin, kun kerroin saagassani vain niistä selkeimmistä, häiritsevimmistä asioista, koska ne asiat eivät oikeastaan näyttäydy ongelmina tai eivät ainakaan jokapäiväistä elämää häiritsevinä. Tai no... varmaan haavemaailmaan vaipuminen vähintään kerran päivässä (mitä kutsun "fiktiokohtausten suunnittelemiseksi" ollakseni hovikelpoinen) ja mielikuvitusystävien omaaminen (hei, ne auttavat minua keskittymään... kun saa pälättää jollekulle... ) ovat jollain tavalla miinusta, ellei muuten niin sosiaalisesti :D

ADHD on syndrooma eikä yksittäinen, selkeärajainen tauti tai tila. Käsitteenä syndrooma tarkoittaa, että siitä kärsivillä on joukko oireita, ei aina selkeästi toisiinsa liittyviä, minkä avulla heidät diagnosoidaan. Tai toisinpäin: ADHD-diagnoosi tehdään, jos henkilöllä on tietty määrä tietyn vakavuusasteen oireita määritellystä "valikoimasta". Eli jos vaikka ADHD:iin määritellään kuuluvaksi 28 oiretta, vakavuusasteilla 1-6; niin kaikilla ihmisillä on 5-6 oiretta asteeseen 2 asti, monilla on 6-12 oiretta asteeseen 1 asti jne, mutta jos henkilöllä on 18 oiretta vakavuusasteilla 1-6, niin hänet luokitellaan addiksi. Jälleen: tämä ei ole binäärinen juttu vaan jatkumo.

Ikävä puoli siinä on sitten se, että moni, moni ihminen löytää addin elämästä yhtymäkohtia omaansa ja vetää siitä virheellisen johtopäätöksen, että koska hänkään ei ole sairas, niin ei voi olla addikaan.

Ja lastenkasvatuskeskustelua tämä sivuaa siten, että on todellakin ero siinä, puhutaanko lapsesta, joka ei pysty, lapsesta, joka ei viitsi, vai lapsesta, joka ei osaa. Jos ei osaa, voi oppia. Jos ei viitsi, voi motivoida. Mutta jos ei kykene, ei omaa fyysisiä valmiuksia, niin... no, mitäs siinä sitten voi tehdä muuta kuin muuttaa fyysisiä olosuhteita ja hoitaa lasta lääkityksellä. Ei kukaan varmaan moittisi jalatonta ihmistä siitä, ettei hän "suostu" pelaamaan koulun liikuntatunnilla futista. Toki ADHD:n tapauksessa rajat ovat liukuvampia, ja toki pyörätuolissa istuva ihminen voi osallistua pelin kulkuun jos ryhmästä löytyy halua ja luovuutta, mutta tajunnette pointtini.

Hiljaista blogissa, hektistä elämässä

Blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, pahoittelen. Syynä ovat työkiireet ja, myönnetään, hupikiireet. Lyhyesti kerrottakoon, että viikon aikana olen, paitsi hoitanut kodin ja muksun, tehnyt noin 12 tuntia töitä, käynyt Turussa, kirjoittanut fiktiota n. 4 tuntia, ja käynyt treeneissä neljä kertaa, yhteensä 10 tuntia. Hyvä minä!

Lääketasapaino pysyy hyvänä; treeneissä käyminen auttaa selvästi. Tosin nyt väsymys painaa päälle, kun öisin ei ehdi nukkua. Otan aamuisin kolme pilleriä, päivällä kaksi, ja joskus iltapäivällä vielä yhden, ja näin pysyn pirteänä iltaan asti.