Laiska, tyhmä ja kuriton

Tämä ei nyt suoranaisesti liity tähän Kiltin Tytön Blogin postiin eikä tähän Chi'n kirjoitukseen (kiitos kuitenkin, Hahmo, että vinkkasit, luin kirjoitukset ja kommentit mielenkiinnolla ja totesin, että eipä ole minulla enää mitään sanottavaa asiaan etenkään tämän Sahramin kirjoituksen jälkeen). Haluan sen sijaan ottaa esille tätä sivuavan jutun, joka on jäänyt minua vaivaamaan, nimittäin Iiriksen kommentti Saagaan taudistani. Se vaivaava kohta kuuluu näin: Mie uskon että monet noista mainitsemista oireistasi, ovat myös ihan "terveille" ihmisille tuttuja. Ei läheskään kaikki hallitse ajankäyttöä eivätkä pysty keskittymään tenttikirjoihin yms.

Tämä on tuttu kommentti varmasti kaikille addeille. Usein (ei niinkään Iiriksen tapauksessa, mutta muuten) se tarkoittaa: ADHD ei ole sairaus, vaan ne ovat laiskoja, tyhmiä ja kurittomia. Yleensä puhe on lapsista, aikuisista puhuttaessa voitaisiin laittaa itsekurittomia.

No niinhän se vähän tuppaa olemaan, että meikäläinenkin on juuri tätä. Laiska, sillä (when the going gets tough) menen just siitä missä aita on matalin. Tyhmä, kun en tajua miten ihmiset toimivat, miten elämä toimii, miten muistetaan pukea lapselle vaatteet päälle, miten arkielämästä ja arkiduunista selviytyy jne. Ja itsekuriton, kun en pysty pitämään itseäni minkään projektin parissa loppuun asti vaan kyllästyessäni lähden haihattelemaan ja haahuilemaan kesken kaiken, ja kyllästyn tosi nopeasti. Ja kun yksittäisiä oireita nimeää, niitä asioita, jotka tuntuvat vaikeimmilta, pääsee iso kuoro ihmisiä viittaamaan ja sanomaan "mä kans, enkä mä oo sairas". Tai "ei se kenellekään ole helppoa".

Ajatellaanpa nyt vaikka päivittäistä 8-17 työtä. Se on se, mistä useimmiten mainitaan kun todetaan ettei kenelläkään ole helppoa, sillä moni olisi sitä tekemättä, jos olisi vaihtoehto. Silti suurin osa ihmiskunnasta selviää ko. työpäivän suorittamisesta vuosikaudet ilman, että viettää koko sen ajan kliinisen masennuksen tilassa tai ryhtyy itsetuhoiseksi. Ero ei ole siinä, tuntuuko joku pahalta, vaan kyseessä ovat aste-erot. ADHD-ihminen ei useinkaan pysty selviytymään päivittäisestä, tasaisesta työpäivästä (varsinkaan istumatyössä) tulematta hulluksi, ei sillä "vähäks tää duuni on vajaamielistä" -tavalla vaan ihan aikuistenoikeesti hulluksi niin, että alkaa esim. miettiä tosissaan ja joka päivä, miten voisi helpoiten heittäytyä auton alle, ettei huomenna tarvitsisi mennä töihin.

ADHD:sta puhuttaessa unohtuvat helposti ne omituisemmat, obskuurimmat oireet. Minäkin unohdin, kun kerroin saagassani vain niistä selkeimmistä, häiritsevimmistä asioista, koska ne asiat eivät oikeastaan näyttäydy ongelmina tai eivät ainakaan jokapäiväistä elämää häiritsevinä. Tai no... varmaan haavemaailmaan vaipuminen vähintään kerran päivässä (mitä kutsun "fiktiokohtausten suunnittelemiseksi" ollakseni hovikelpoinen) ja mielikuvitusystävien omaaminen (hei, ne auttavat minua keskittymään... kun saa pälättää jollekulle... ) ovat jollain tavalla miinusta, ellei muuten niin sosiaalisesti :D

ADHD on syndrooma eikä yksittäinen, selkeärajainen tauti tai tila. Käsitteenä syndrooma tarkoittaa, että siitä kärsivillä on joukko oireita, ei aina selkeästi toisiinsa liittyviä, minkä avulla heidät diagnosoidaan. Tai toisinpäin: ADHD-diagnoosi tehdään, jos henkilöllä on tietty määrä tietyn vakavuusasteen oireita määritellystä "valikoimasta". Eli jos vaikka ADHD:iin määritellään kuuluvaksi 28 oiretta, vakavuusasteilla 1-6; niin kaikilla ihmisillä on 5-6 oiretta asteeseen 2 asti, monilla on 6-12 oiretta asteeseen 1 asti jne, mutta jos henkilöllä on 18 oiretta vakavuusasteilla 1-6, niin hänet luokitellaan addiksi. Jälleen: tämä ei ole binäärinen juttu vaan jatkumo.

Ikävä puoli siinä on sitten se, että moni, moni ihminen löytää addin elämästä yhtymäkohtia omaansa ja vetää siitä virheellisen johtopäätöksen, että koska hänkään ei ole sairas, niin ei voi olla addikaan.

Ja lastenkasvatuskeskustelua tämä sivuaa siten, että on todellakin ero siinä, puhutaanko lapsesta, joka ei pysty, lapsesta, joka ei viitsi, vai lapsesta, joka ei osaa. Jos ei osaa, voi oppia. Jos ei viitsi, voi motivoida. Mutta jos ei kykene, ei omaa fyysisiä valmiuksia, niin... no, mitäs siinä sitten voi tehdä muuta kuin muuttaa fyysisiä olosuhteita ja hoitaa lasta lääkityksellä. Ei kukaan varmaan moittisi jalatonta ihmistä siitä, ettei hän "suostu" pelaamaan koulun liikuntatunnilla futista. Toki ADHD:n tapauksessa rajat ovat liukuvampia, ja toki pyörätuolissa istuva ihminen voi osallistua pelin kulkuun jos ryhmästä löytyy halua ja luovuutta, mutta tajunnette pointtini.

Hiljaista blogissa, hektistä elämässä

Blogin päivittely on jäänyt vähemmälle, pahoittelen. Syynä ovat työkiireet ja, myönnetään, hupikiireet. Lyhyesti kerrottakoon, että viikon aikana olen, paitsi hoitanut kodin ja muksun, tehnyt noin 12 tuntia töitä, käynyt Turussa, kirjoittanut fiktiota n. 4 tuntia, ja käynyt treeneissä neljä kertaa, yhteensä 10 tuntia. Hyvä minä!

Lääketasapaino pysyy hyvänä; treeneissä käyminen auttaa selvästi. Tosin nyt väsymys painaa päälle, kun öisin ei ehdi nukkua. Otan aamuisin kolme pilleriä, päivällä kaksi, ja joskus iltapäivällä vielä yhden, ja näin pysyn pirteänä iltaan asti.

She bangs!

Voisi olla hyvä idea tulevaisuudessa olla ottamatta lääkettä kuulostelematta ensin, tarvitseeko sitä... Otin aamusella kahdeksan aikaan kaksi Dexeä ja aamutreenien jälkeen salilla otin kaksi lisää vähän yli yksitoista. Ja sitten mentiin! Selitin itselleni (ilmiselviä) asioita ainakin 200 sanan minuuttivauhtia dramaattisin elein höystettynä, liikuin kuin rasvattu luoti, ajoin kotiin kuin viirupää ja hihittelin ja sekoilin kyyditessäni äitiäni junalle. Olin kiireessä unohtanut, että minun piti eilisen tapaan viivyttää lääkkeen ottamista kunnes sen tarve oikeasti tuntuisi. Tulos oli, että elimistössä oli aivan liikaa lääkettä. Loppupäivän selvisinkin sitten täysin ilman.

Hyvä päivä

Tänään ei tarvinnut ottaa kuin yhteensä 5 Dexeä, kolme aamulla ja kaksi iltapäivällä. Vähäisestä lääkemäärästä huolimatta olen ollut ihan pirteä, mitä nyt tällä hetkellä hieman huimaa... ja se saattaa johtua väsymyksestä. Pitäisi mennä nukkumaan, huomisaamuna on taas töitä tehtävänä.

Tämän päivän kuva onkin valokuva Siiristä, koska en jaksanut piirtää mitään :)

Saaga taudistani

Tuosta Oravan kysymyksestä huomasinkin, että enpä ole tosiaan kertonut, miten tämä ADHD minulla ilmenee ja mistä oikeastaan keksin lähteä tutkimuksiin. Joten tässä :)

Olin toki kuullut ADHD:sta ja sen "diagnoosi-edeltäjistä" MBD:stä ja ADD:stä, mutta mieleenikään ei ollut tullut, että ne voisivat liittyä minuun. Sen sijaan Siiristä olin jossain vaiheessa huolissani. Olin niin huolissani, että kävin kuuntelemassa luentoa lasten ADHD:sta. Ja sepä vasta olikin kokemus. Ensimmäiset kymmenen-viisitoista minuuttia istuin suu auki tietämättä itkeäkö vai nauraa kun tuo luennoitsija tuolla puhuu minusta. Sitten alkoi nyökyttely, ja nyökyttelin melkein pääni irti kun kuvattiin, millainen on (inattentiivinen) addi: vaipuu haaveiluun, on ihan pihalla koulussa sekä tunnilla että kaverisuhteissa, on omituiset intohimoisen mielenkiinnon kohteet mutta ei pysty keskittymään mihinkään muuhun, on joillain osa-alueilla ikätovereitaan jäljessä jopa kolmanneksen kronologista ikäänsä, hermostuu helposti, ei kykene samaistumaan muihin ihmisiin, addiktoituu (haha) helposti... Ainoa isompi asia, jossa poikkesin "vakavan tapauksen" kuvauksesta, oli ajantaju ja ajankäytön suunnittelu, ja se on sellainen asia, jonka olen joutunut erikseen opettelemaan, eli ei ole tullut luonnostaan - enkä osaa sitä arkielämässä vieläkään soveltaa vaan lähinnä vain työssä ja nimenomaan teoriassa. Havaitsin myös, että minulla on käynyt aivan uskomaton mäihä tai jotain kun en ole yhteiskuntakelvoton, kouluttamaton, työtön jne. vaan pystynyt suoriutumaan suunnilleen normaalisti, vaikka vaikeaa se on ollut.

Poistuin luennolta todeten ystävälleni, että ei, Siirillä ei ole ADHD, mutta minulla kyllä taitaa olla.

Seuraavana päivänä surffasin ADHD-Aikuisten sivuille, tein siellä olevan aikuiselle naiselle suunnatun nettitestin ja kas vaan: melkein kaikki indikaattorit näyttivät maksimia. Konsultoin Kallea, joka oli ensin taipuvainen väittämään tätä uusimmaksi manifestaatioksi hypokondriastani. No miehellä oli kyllä pointti, mutta oireistossa oli niin paljon asioita, joita olin diagnosoinut itsessäni vuosien mittaan muutenkin mutta joiden en tiennyt liittyvän tähän ennen luentoa. Päätin hakea apua.

Ja sitten meni kuukausia, ennen kuin sain vertauskuvannollisen perseeni ylös tuolista. Kun lopulta sain varattua ajan paikalliselle terkkarille, kävi ilmi, että kotikaupunkini ei edes maksa aikuisten ADHD-tutkimuksia, saati hoitoa. Onneksi olemme sen verran toimeentulevia, että tämä ei nostanut seinää pystyyn vaan varasin ajan yksityiseltä Herra Neurolta.

Kerronpa tässä anekdootin, joka aika hyvin kuvaa pääni sisältöä vaikeassa tilanteessa. Olipa kerran opiskeluaikoina päivä, jolloin olin taas jättänyt tenttiin lukemisen viime tippaan eli tenttiä edeltävään iltaan. Onneksi kirja on mielenkiintoinen, ajattelin, ja lyhyt, eikä luku-urakka siten vaikuttanut ylivoimaiselta. Viiden aikaan iltapäivällä asetuin paikoilleni mukavaan asentoon kirjoituspöydän ääreen ja avasin kirjan.

Puoli tuntia myöhemmin totesin, että en muistanut tai tajunnut ensimmäisestä sivusta mitään. Ilmeisesti olin zen-tilassa pohtinut kirjoituspöydällä sijaitsevan kynätelineen sisältöä samalla kun olin touhukkaasti liuskonut kynsiäni. Tyhjensin kirjoituspöydän, otin esiin keltaisen alleviivaustussin ja päätin keskittyä nyt.

Luin lauseen. Luin toisen lauseen. Mietin syntyjä syviä. Luin ensimmäisen ja toisen lauseen uudestaan ajatuksella. Alleviivasin ne. Luin lisää lauseita ja alleviivasin, pysähtyen välillä miettimään. Puolen tusinan lauseen jälkeen aloin tuijottaa kirjoituspöydän pintaa. Pakotin katseen palaamaan kirjaan. Puoli minuuttia, ja katselin puita ulkona. Sitten katselin kirjaimia ja leikin alleviivaustussilla.

Tunnin kuluttua havaitsin kääntäneeni yhteensä kaksi sivua ja ymmärtäneeni ei yhtään mitään.

Loppuillasta minulla on varsin hajanaiset muistikuvat. Niihin kuuluu raivoamista, itkua, epätoivoa siitä että olen niin tyhmä ja huono ja laiska etten saa edes mielenkiintoista kirjaa luettua kun on pakko. Kirjasta muistan yhä ne kaksi, kolme kohtaa, jotka silloin sain luettua. Tentistä pääsin läpi, koska olin osunut tärppeihin ja muistin joitain piirtelyn ja haaveilun välillä kuulemiani asioita luennoilta. Plus että sävelsin, patenttiratkaisuni hankalissa tenteissä.

Lääkkeen paluu

Iltapäivällä oli pakko ottaa lääkettä, kun mistään ei tullut mitään. Heti helpotti :/ En oikein tiedä, mitä ajatella. En halua tarvita lääkettä. En halua ottaa lääkettä. Mutta jos en ota, huomaan heti, että tarvitsen. Nelisen päivää kestin sitä väsymystä. Kun annoin periksi ja otin lääkkeen, selvisi pää niin että huh.

Lyödäänkö vetoa, että ensi yönä ei nukuta?

Ja kolmantena päivänä hänellä oli vaikeinta

Kolme päivää ilman lääkkeitä. Kolme koomaista päivää ilman lääkkeitä. On nukuttanut aivan valtaisasti koko ajan, paitsi perjantaina silloin kun meillä oli virastoasioita elikkä hieman actionia. Tämä päivä on ollut pahin. Perjantai-iltana olin istumassa iltaa baarissa ystävän kanssa ja vaikka kykenin rajoittamaan alkoholin juomisen yhteen (isoooooon) olueeseen, jäivät yöunet kuitenkin lyhyiksi. Aamulla en meinannut päästä ylös; tosin Siirin "äiiiitiiii, tuu olohoooneseeeeen!" auttoi kummasti. Koko päivä kauppareissua ja sukulaisvierailua myöten meni aivan unen partaalla. Otin kahdet torkut päivän mittaan: ei vaikutusta.

Tämä päänselvitys juontaa juurensa keskiviikon treeneihin. Olin hyvin (liian) pitkästä aikaa taas ihan oikealla tunnilla salilla, ja sain opettajalta jatkuvia kuitteja siitä, kuinka olen vaarallinen ja kömpelö sun muuta. (Huomautettakoon, että ko. opettaja on hyvä ystäväni ja kuitit sekä ansaittuja että ystävällismielisiä, joten en pahastunut.) Tajusin, että niin kauan kuin nautin lääkkeitä, joudun opettelemaan lajini uudestaan joka hitsin kerta kun lääkitys vaihtuu. Ei ole oikein kestävä ratkaisu. Pohdin tätä valaistusta salilla tunnin verran ja tulin siihen tulokseen, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää lääkkeet pois ja opetella selviämään. Opetella keskittymään, opetella vähemmän kömpelöksi.

Mm. Tässä teoriassa on vain yksi paha vika. Keskittymiskyvyn puute ja kömpelyys eivät todellakaan ole ainoat oireeni. Väsymys todistaa sen. Joo, kyllä, tietenkin kärsin vieroitusoireista. Silti - olen aina ollut väsynyt. Aina. Kaksi kertaa päivässä olen ollut torkkuihin asti väsynyt. Kaikki koulupäivät, opiskelupäivät ja työpäivät ovat menneet saman kaavan mukaan:
klo 7: Herätyskello torkulle jos mahdollista; muussa tapauksessa ylös sängystä ja koomassa suihkuun ja aamiaiselle.
8-9: Virvoittava aamukahvi ("älä puhu mulle ennen kahvia"). Koulu- tai työmatka, jonka aikana otan torkut. Tämä on vaarallista jos olen ratissa.
9-11: Toinen kuppi kahvia, jonka jälkeen alkaa tunnin kestävä tehokas aika.
11-12: Keskittyminen mahdotonta, joten lounas. Pitkä lounas.
12-14: Lounaan jälkeinen kooma, kymmenen minuutin torkut jossain välissä. Kahvia. Kahvia. Keskittyminen paperihommiin mahdotonta, joten teen mahdollisuuksien mukaan jotain vaihtelevaa ja liikkumisen sallivaa.
14-16: Väsymys väistyy, levottomuus valtaa alaa. Paikallaan istuminen mahdotonta, keskittyminen mahdotonta. Tuijotan vain kelloa, koska pääsee kotiin.
16-17.30: Kotimatka. Olo onnellinen ja energinen. Kotiin tultua romahdan eteisen lattialle (aikanaan vanhempien luona asuessa) tai sohvalle (omassa kotona) puolen tunnin torkuille.
17.30-19: Hermostunutta ruoanlaittoa ja ruokailu.
19-23: Todella tehokasta peliaikaa, paperihommat helppoja, paikallaan istuminen onnistuu maanmainiosti.
23-04: Jos jotain on kesken, tehokas peliaika jatkuu. Uni tulee ehkä Hesarin myötä.

Eli niin. En taida olla oikeasti yhteiskunnan tuottava jäsen ilman lääkkeitä. Totuin jo liian helpolle Concertan ja Dexenkin kanssa - päivät eivät menneet väsymyksen ja levottomuuden sumussa. Vain levottomuuden. Tosin väsymys kyllä lurkki taustalla, kun öisin ei saa nukuttua.

Suo siellä, vetelä täällä. Mitä minä teen? Ilman lääkitystä uskallan tuskin ajaa autoa aamuisin ja iltapäivisin. Lääkityksen kanssa henkireikäni tukkeutuu kun harrastus tulee mahdottomaksi.

Hariappia

Sukulaisryntäyksen jaloista en ehtinyt soittamaan Herra Neurolle tänään, enkä ehdi huomennakaan, sillä Eräs Projekti tulee viemään koko päivän luppoajan. Nooh, mikäs siinä, kärsin sitten päänsärystä ja huimauksesta taas illalla treeneissä...

On a completely unrelated note, tämän blogin A-taide muuttuu vaikeammaksi ja monimutkaisemmaksi. Ensimmäisen julkaisemani kuvan luominen vei n. 2 minuuttia. Eilistä kuvaa tein ainakin puolitoista tuntia. Toissapäivänä tulin luoneeksi niin ison ja monimutkaisen kuvan nelisen pätkittyä tuntia kestäneen taidesession aikana, että en voinut sisällyttää sitä blogiin. Tänään yritin pitäytyä simppelissä aiheessa ja aikaa meni vain tunnin verran. Opin kyllä paljon Paint Shop Pron ominaisuuksista ja ilmeisesti kuvasilmänikin kehittyy jollain tasolla, sillä tänään onnistuin pitkästä aikaa ottamaan Siiristä lähestulkoon täydellisen onnistuneita valokuvia.

Lääkemäärä vain lisääntyy

Yhteensä viisi Dexeä tänään, eikä pää silti ole selvä. Sain kuitenkin pyykit pestyä ja ripustettua, keittiötä siivottua ja mikä parasta, parvekkeen raivattua ja imuroitua. Sitten olikin ihana istua siellä koko perheen voimin juomassa mehua. Koko perheen sekä pandanallen, siis, joka oli pikkusiskona Siirin sylissä :)

En taida ehtiä huomenna soittaa Herra Neurolle, sillä aamuharkkojeni jälkeen serkkuni saapuu kyläilemään kaukaa Keski-Suomesta. Voisin kyllä yrittää tehdä jostain sitä aikaa... Vai pitäisiköhän vaihtaa lääkäriä? Kun tuo nykyinen ei oikeasti kauhean paljoa vakuuttanut, sain diagnoosin niin pikavauhtia ja lääkkeet aivan sairaan helposti.

Luomuilenko?

Tosi pitkäkestoisia nämä minun "suunnitelmani" miten lääkkeitä ottaisin... Piti ottaa kunnolla lääkettä viikonlopun ajan selvittääkseni, eikö se oikeasti auta vai mikä on. No lauantaina otin aamulla 2, päivällä 2 ja iltapäivällä yhden, ja hyvin meni, vain illalla väsytteli. Tänään yritän luomuilla. Ans kattoo ny, sillä olen ihan lyijyisen väsynyt ja lyhytpinnainen. Osin se varmasti johtuu Euroviisujen katsomisesta ja kahteen kestäneistä jälkipuinneista Kallen kanssa.

Selvennän vielä sitä masennuspostaustani. Toki voisin olla masentunutkin, ei siitä ole kyse. Olen ollutkin masentunut aiemmin. Mutta tässä tapauksessa kaikki ne asiat, joista testeissä sai "masennuspisteitä", ovat selkeästi ADHD:n oireita: pitkäjänteisyyden puuttuminen, huonot kyvyt hoitaa asioitaan, tyytymättömyys omiin suorituksiin (kun tietää pystyvänsä parempaan) jne. Jopa laihtuminen, sillä tämä lääkitys laihduttaa :) Minusta ei vain tunnu kroonisesti pahalta, masentuneelta tai vihaiselta.

Huomautettakoon vielä, että vastoin olettamuksianne pidän itseäni oikeastaan varsin hyvänä äitinä Siirille. Ainakin jotain me teemme Kallen kanssa oikein, koska meillä on ihana, aurinkoinen, rohkea, fiksu, sosiaalinen tyttö. Toki paljon, suurin osa, on Siirin omaa ansiota, mutta tuskin hän olisi niin "sopeutuneen" oloinen jos jotain olisi pahasti vialla.

En ole kohtalaisesti masentunut

Tein masennustestin jos toisenkin ja sain tulokseksi "kohtalaisesti masentunut" (toiseksi mainitusta 17 pistettä). No en ole masentunut, vaan addi. Nyt sen huomasi selvästi testejä tehdessä; kun ajattelin viimeksi kulunutta kuukautta, vuottakin, tajuan, että maailma ei ole tuntunut synkeältä, toivottomalta paikalta ja edessä näkyvä elämä liian pitkältä kovinkaan montaa kertaa. Tai siis kai kaikilla on sellaisia hetkiä... onhan? Minulla oli niitä ennen kerran päivässä, nykyään ehkä kerran kahdessa viikossa. Siitäkin on tosi kauan kun olen (ennen eilistä whinetyspurkaustani) miettinyt itsemurhaa, varmaan ainakin kuukausia.

Taitaapi olla yksi niistä elämäni harvoista ajoista, jolloin en ole masentunut :)

"Niin paljon lääkettä, että ei väsytä enää"

Kahdentoista maissa otin kolme Dexeä. En meinannut enää kirjaimellisesti nukahtaa seisaalleni ja pystyin kuulemaan muutakin kuin huminan päässäni, mutta silti väsytti koko ajan. Kolmen aikaan otin kaksi tabua. Nyt silmissä viiraa ja väsyttää yhä.

Suunnitelmani on tämä. Edessä on viikonloppu. Kokeilen silloin neljällä Dexellä per kerta, eli 4x2 tai 4x3 Dexeä päivässä. Se on reseptin mukainen maksimi. Jos ja kun se ei toimi, lasken annostusta maanantaina (sillä isoilla lääkeannoksilla tuntuu alamäki aivan hirveältä) ja yritän kestää. Kun Herra Neuro on taas vastaanotollaan tiistaina, soitan hänelle ja/tai varaan ajan kysyäkseni, mitä seuraavaksi.

Kalle ja Siiri ovat nyt Kallen vanhempien luona käymässä. Nyt olisi loistotilaisuus siivota, tai saada ehkä vähän fiktiota kirjoitettua. Tai vaihtoehtoisesti pelata hassua sanapeliä.

Nyt pää pois perseestä, nainen!

Nyt ryhdistäydytään. Otetaan kiltisti niin paljon lääkettä, ettei enää väsytä. Sitten aletaan siivota, jotta se tulisi tällä viikolla tehtyä. Sitten haetaan Siiri mummolta. Hop! Laiska nainen, eihän nyt kotitöissä ole kyse kykenemisestä, on kyse itsekurista ja sen puutteesta! Kaikkia väsyttää joskus, saa väsyttää, hommat hoidetaan siitä huolimatta.

Nyt loppui whinetys. Oikein ällöttää. "Kuemmää vaan jaksapystykykene... mutku... kuainavaan... mikseitääoo helppoo..." Herää pahvi! Vähemmän energiaa valittamiseen, enemmän energiaa tekemiseen, niin kummasti elämästä tulee yksinkertaisempaa.

Väsynyt tähän kertakaikkiaan

Olen mietiskellyt, milloin minusta elämä olisi tuntunut sujuvalta ja elämisen arvoiselta. No tietysti nyt kun on Siiri on elämässäkin pointti. Tarkoitan paremminkin sitä, että milloin minusta on tuntunut fyysisesti hyvältä edes useimpina päivinä, milloin jokin asia tai joku toinen asia ei ole mättänyt koko ajan. Ainoat ajanjaksot, milloin muistan olleeni pirteä, tyyni, tyytyväinen etc. ovat: ennen koulunkäynnin aloittamista 6-vuotiaana, ja se vuosi ennen Siiriä kun tein "kokopäiväisesti" (= n. 15 h/vko) freelance-töitä kotona. Ja yliopistoaikoina aina välillä. Ja koulujen kesälomilla, silloin kun ei ollut kesätöitä. Muuten olen aina ollut kroonisesti väsynyt, ainakin jos mittarina käytetään sitä, nukahtelenko työn ääreen ja joudunko ottamaan kahdet päivätorkut.

Viihdyin kahdessa erilaisessa työssä: päiväkotiapulaisena ja projektipäällikkönä päivät olivat vaihtelevia. PM:n hommissa oli kyllä jonkin verran tarkkuutta vaativaa rutiinia, ja kumuloituvat mokat osoittivat epäsopivuuteni siihen. Päiväkotiapulaisena ollessani taas olin muiden mielestä ilmeisesti aika huono siinä.

Minusta ei siis tule ns. aikuista ikinä, koska en pysty toimimaan yhteiskunnan tuottavana jäsenenä. En ilmeisesti edes pysty huolehtimaan omasta lapsestani täysipäiväisesti. (Tosin on sanottava, että mitään vakavampaa ei kotona ole sattunut VIELÄ.) Lääkitys ei tähän selkeästikään auta, nyt on kokeiltu kahta erilaista ja saatu vain elimistö sekaisin. Ei tule kalua tästä naisesta. Ja niin paljon kun on mennyt resursseja minunkin pelastamiselleni elämään. Ha, sanon minä. Good call. Niin se on, että joidenkin ei vaan kuulu selvitä hengissä ensimmäisestä elinvuodestaan. Jos joutuu taistelemaan silloin, joutuu taistelemaan aina, ja minä olen helvetin väsynyt vääntämään ja taistelemaan pelkästään pystyäkseni tekemään normaaleita ihmis-asioita.

Ennen Siiriä minua ei tarvittu mihinkään. Miksi en tajunnut lopettaa tätä ajoissa? Nyt on myöhäistä.

Onpas kello paljon.

Unohduin ihan tähän koneelle.

Pääsin tänään treenaamaan piiiiiitkästä aikaa, kun Siiri leikki mummon kanssa. Parempikin päivä olisi voinut olla tämä aloitus: uudet lääkkeet, kuumetauti, menkat alkamassa, 2 kk tauko treenauksessa... Oli mielenkiintoinen soolotreenisessio, mustat pisteet vain tanssivat silmissä ja pysähdyin haukkomaan henkeä minuutin välein. Siltin olen tyytyväinen, että menin ja sain jotain tehtyä. Ensi kerta on taas helpompi.

Nyt mää menen nukkumaan ASAP!