Aina vaan

Nyt aikuisiällä, herättyäni jollain tasolla sosiaalisen todellisuuden olemassaoloon, opettelen jatkuvasti tietoisesti sosiaalisia taitoja. Painan mieleeni ystävällisyyden ja mielenkiinnon osoitusten aakkosia: Jos saat sähköpostia, on hyvä vastata X päivän kuluessa... Hyviä keskustelunaloituksia... Aiheita, joista ihmiset mielellään puhuvat ja mistä heiltä "kuuluu" kysyä... Aiheita, joita pitää välttää... Sanankäänteet, jotka tuottavat mielihyvää... Sanankäänteet, jotka tarkoittavat, että toinen pahoitti mielensä... Näitä oppimiskokemuksia tulee paitsi muita tarkkaillessa, myös omista kokemuksista, kun muista kysyä, miltä itsestä tuntui, mikä oli lopputulema tietyllä tapaa toimimisesta jne. Aina välillä minusta tuntuu, että minulla on niitä jo aika iso kokoelma ja että osaan soveltaa niitä ihan hienosti.

Ja sitten aina välillä putoan naamalleni että läsähtää - tai paremminkin tajuan kaksi päivää jälkikäteen, mistä olen saanut kuraa naamaani. Tätä tapahtuu ihan tasaiseen tahtiin ainakin kerran kuussa.

Vaarallisin vaihe on silloin, kun alkaa rentoutua uuden tuttavuuden seurassa eikä jaksa ylläpitää sosiaalista maskia, vaan alkaa reagoida aidosti ja lähes jopa spontaanisti. Sitä ei pitäisi koskaan tehdä. Jaksavatko normot pitää maskia yllään 24/7 tai ainakin 8/5, vai eivätkö he tarvitse sellaista lainkaan? Jos eivät tarvitse, niin olen kade! Kunpa minunkaan ei tarvitsisi skarpata joka siunaaman sosiaalista sekuntia.

EN VOI

Mut pitäisi piestä ja tappaa siitä hyvästä, millainen äiti olen. Ihan vaan että tiedätte. Kukaan pieni lapsi ei ansaitse tällaista pelottelija-huutajakirkujaa, mielenvikaista ja itsekeskeistä idioottia äidikseen. Ei kukaan.

Olen hyvä

Tämä nyt ei liity addiuteen kuin huonon itsetunnon aasinsillan kautta (meillä addeillahan on kuulemma kaikilla huono itsetunto, kun emme pärjää - pitäneekö muiden kohdalla paikkansa?), mutta menköön.

Pelailin tässä iltana muutamana jälleen viimeisintä addiktiotani, aivan höpsöä nettipeliä, jossa on minuutti aikaa räjäyttää mahdollisimman paljon jalokiviä. Olen pärjännyt siinä verraten huonosti, vaikka yleensä kuviontunnistus on vahvoja puoliani. Eilen sitten huomasin, että pistemääräni korreloi varsin tarkkaan sen kanssa, mitä itsestäni ajattelen pelatessani. Jos hoen itselleni jotain negatiivista ("Tää ei toimi, mä oon vaan tyhmä, miksei tää ikinä, mä oon sit huono..."), jää pistesaalis laihaksi. Jos sen sijaan hoen jotain positiivista ("Mä olen addi eli olen pakostakin nopea, olen tässä hyvä vaikken aina suoriudu kykyjeni mukaisesti..."), pelaan ilmeisesti paremmin sillä pisteitä kertyy enemmän.

Pelkällä sattumalla tulos ei mielestäni selity, eikä edes klassisella valikoivalla muistilla.

Tarkoittaako tämä, että minun täytyy nyt yrittää puhua itsestäni positiiviseen sävyyn? Voihan kettu... En edes keksi itsestäni montaa positiivista seikkaa. Ne vähätkin voi oikeastaan vääntää negatiivisiksi ja/tai ovat erittäin tilannesidonnaisia.

Lisää kivoja syndroomia

En ole mitenkään varma, olenko näistä blogannut tänne, mutta laitetaan nyt uudestaan :)

• Semantic pragmatic disorder: autismiin ja Aspergeriin liittyvä tai niiden kaltainen syndrooma, jota voisi kuvailla kielen ymmärtämisen ongelmana - kielen avulla välittyvien merkityksien puutteellinen ymmärtäminen ja sokeus sanattomalle viestinnälle. Oireina mm. jatkuva puheripuli, erikoiset sanavalinnat, huonot keskustelutaidot, sanojen ja kielen rakenteiden ymmärtämisen vaikeus, katseen suuntaamiseen, ruumiinkieleen, eleisiin ja sosiaaliseen kontekstiin liittyvien merkitysten ymmärtämisen vaikeus. Kuulostaako, addit, tutulta?
• Hyperleksia: lisää autismikirjoon liittyvää tauhkaa, samantyylinen kuin yllä kuvailtu SPD mutta niin, että soppaan liittyy epätyypillisen hyvä lukutaito. Saattaa olla dysleksian neurologinen "vastakohta". Oireina mm. harvinaisen aikaisin opittu lukutaito (heh, kaikki oireet eivät ole huonoja asioita), puheen oppimisen vaikeus, puheen oppiminen ulkoa opettelemalla, echolalia (kuullun toistaminen), käytännön kielitaidon puutteellisuus suuresta sanavarastosta huolimatta, spontaanin kielen ilmenemisen viivästyminen, huonot sosiaaliset taidot. 4. ja 5. ikävuoden välillä tapahtuu suuri harppaus kehityksessä.
  

Minä Addinainen opin lukemaan 3-vuotiaana - ei ennenkuulumatonta, mutta ei nyt ihan kamalan yleistäkään. Monia hyperleksiaan viittaavia oireita löytyy, paitsi echolalia (enkä siitäkään nyt ole ihan varma; pitäisi kysyä äidiltä); ja kyllä minä kielioppisääntöjäkin kehittelin jo nuoressa iässä. Tosin sekin saattaa selittyä samalla prosessilla kuin nykyinen ylenmäärin tarkka ajantajuni: ylikompensaatiota ongelman ylitsepääsemiseksi. SPD nyt vaan on minä, kieleen liittyviä seikkoja lukuunottamatta.

Onko minulla siis ADHD? Vai SPD ja hyperleksia? Vai onko mikään näistä autismikirjon ongelmista ihan niin selkeärajainen kuin populääritiede haluaa olettaa? Olenko ainoa, jonka mielestä tämä kuulostaa ennemminkin siltä, että kyseessä on ehkä max. puolen tusinaa muuttujaa, joita manipuloimalla saadaan aikaan emergenttinä ilmiönä kaikki autismikirjon oireet?

Toimistotyön Survival Kit

Näin selviät hengissä toimistotöissä, vaikka olisitkin addi:

• Hommaa vaihteleva työ, jossa ei ole aikaa ns. keskittyä. Et osaa sitä kuitenkaan, turha siis edes yrittää. Kehitä itsellesi palavereita. Suosi sähköpostin sijaan henkilökohtaista kontaktia työkaverien työpisteissä.
  
• Muista verrytellä kerran tunnissa tai joka kerta kun keskittyminen herpaantuu ja alat surffata toisarvoisia sivuja netistä työnteon sijaan. Käy vessassa, hae kahvia tai teetä (mutta älä kaakaota, ks. alla).
• Taukojen aikana jumppaa ihan kunnolla lihaksia jos vain on mahdollisuus. Vessa on hyvä paikka tehdä kyykkyjä, ja niskoja, olkapäitä, ranteita ja nilkkoja voi pyöritellä ja vatvoa ihan omassa työpisteessä. Avaa ja sulje käsiä, niin niiden verenkierto elpyy. Tee liikkeitä sen verran, että se oikeasti tuntuu jo poltteena lihaksissa (eli siis jatka vaan, vaikka kyllästyt välillä).
• Älä syö makeaa työpäivän aikana, älä juo kaakaota, jätä kahvista sokeri pois. Makea väsyttää.
  
• Älä syö lounaalla paljoa hiilareita. Jätä ainakin puolet perunoista, pastasta, riisistä jne. pois ja korvaa kasviksilla. Älä ylipäätään syö kamalan paljoa, mutta syö kunnolla - voileipä ei ole lounas.
• Juo just niin paljon kahvia (tai muuta piristettä) kuin on tarpeen, ettei kello kahden jysäri iske.
• Pidä säännölliset työajat.
• Älä ajattele liikaa. Töissä nyt vaan käydään. Aikuinen ihminen ei lintsaa, vaikka kuinka ei hotsittaisi. Älä marise, älä pohdi mitä kaikkea tekisit mieluummin. Tee vaan sitä duunia. Siitä on mahdollista selvitä hengissä.
  

Taas uusi syndrooma

Löysinpä taas uuden jutun, mistä kärsin: macropsia, tai Alice in Wonderland syndrome. Tällaisia oireita minulla on ollut väsyneenä/kuumeisena/krapulaisena aina, mutta ei niitä mikään päänsärky ole seurannut. Itse asiassa osaan laukaista ko. tilan itsekin vajoamalla tietynlaiseen tajunnan tilaan ja antamalla tietyn tunteen vallata itseni, mutta en sitä mielelläni tee, sillä tila on varsin epämiellyttävä, tai paremminkin ehkä pelottava.

Addinaisen syndroomat, osa n. Kerää koko sarja.

Kunpa muistaisin...

Jos saan pidettyä kaiken tasapainossa, on olo siedettävä, käytös suunnilleen kohdallaan ja elämä ookoo. Ongelma onkin se tasapainoilu. On niin monta tekijää, joiden yhteisvaikutuksesta hyvä olo syntyy:

• Riittävä uni: 7,5 h yössä, josta vähintään 1 h ennen keskiyötä. Aivan minimissään siis.
• Oikeanlainen ravinto: vain vähän hiilareita, tarpeeksi lihaa ja kasviksia, ei yhtään karkkia. Ravintolisäksi kalaöljyä ja B12-vitamiinia.
• Liikunta: tunnin välein peppu ylös penkistä ja lihaskuntoharjoituksia kehiin. Perusteellinen venyttely 3-5 kertaa päivässä. Kunnon treenit 2-3 x viikossa. (Tämä viimeinen on tällä hetkellä täysin mahdotonta.)
• Tasaista eloa: ei liikaa erityisohjelmaa, retkiä tai vastaavia.
• Piristettä: ei liikaa tasaista eloa! Mukavaa tekemistä ja vaihtelua.
  
• Ulkoilu: kunnon lenkki 2-3 kertaa viikossa.
  
• Sosiaalinen elämä: ei liikaa, muttei myös liian vähän.
  

Näitä kun yrittää jonglöörata jonkinlaiseen järjestykseen, ei enää jääkään aivoaikaa yhtään millekään muulle kuin omasta olosta huolehtimiselle. Oikeastiko normoilla nämä menevät ihan itsestään putkeen eikä tarvitse joka hetki olla miettimässä, onko elämä tasapainossa?

Jos tasapaino lipsahtaa, on seurauksena kauhea aivopöhnä, rikkoutuneet ystävyyssuhteet, nolo käytös, masennus tai maanisuus.

Ole ikäisesi

Edellisen postauksen jälkeen Addinainen meni ja teki tismalleen sen, mitä addilta voi odottaakin. Perusteltuaan ensin perinpohjaisesti epäsopivuutensa toimistotyöhön Addinainen hakeutui töihin - toimistoon. Tekemään tismalleen sitä työtä, mitä on vannonut, ettei enää ikinä tee. Firmassa, johon vannoi, ettei enää ikinä mee.

Pari kuukautta sitten nimittäin valaistuin. Olen 37-vuotias kahden lapsen äiti, joka vinkuu ja valittaa, kun ihan joka päivä pitäisi mennä töihin. HALOO?!? No totta kai pitää! Elanto täytyy ansaita. Roolimalli täytyy antaa. Ja jotain muutakin tekemistä täytyy ihmisellä olla kuin venyä ja vanua pitkin kämppää päivät pitkät. Jos yksi työllistymismalli ei toimi, niin tehdään sitten herttileijaa jotain muuta, joka toimii! Ja miten niin ei ole aikaa? No se on voi voi; jopa hörhöimmät kaverini ovat onnistuneet ylläpitämään hörhöyttä samalla, kun ovat nousseet uraportaita yhä vaikeampiin, aikaavievempiin ja mielenkiintoisempiin tehtäviin ja asemiin, ja joka tapauksessa perheen ja lasten on oltava ensimmäisellä sijalla.

Hain siis satavarmaksi katsomaani työpaikkaa ja sainkin sen. (Jos en olisi saanut, olisin varmaan tappanut itseni masennukseen, koska se olisi tarkoittanut koko oikean työurani olleen marginaalista ja/tai harhaa. Jos ei tätä työtä, niin en sitten olisi varmaan saanut mitään työtä.) Työ osoittautui jättipotiksi: asiakasprojekti, johon minut pykättiin, sijaitsee aivan kotimme lähellä, ja työympäristö on kuin suoraan addin toiveunista. (Ehkä kerron siitä enemmän tulevissa postauksissa.) Jos otan lounaan jälkeen puolikkaan Dexen, en nukahda edes kello 14 palavereissa ja energiaa riittää iltaan asti. Joka päivä en tarvitse edes sitä lääkettä. Saan oppia uutta jatkuvasti ja palkka tippuu silti tilille tasaisesti kuukausittain (kunhan muistaa hoitaa verokortin työnantajalle, köh).

Joskus sielunsa myyminen kannattaa. Joskus sen voi vaihtaa entistä ehompaan ja saada vaihdossa hyvitystä.

PS. Entäpä se viime postauksesta tuttu tie? Se on nyt kodin lähellä sijaitseva tie, jossa kuljen risteyksen läpi poispäin kodista esim. kävelylle tai ajelulle. On kesä, puut viheriöivät, kukat kukkivat ja linnut laulavat, ja alkuiltapäivän aurinko helottaa kultaisena. Tien mutkat ja notkot ja mäet kutsuvat.

Tyhjää tietä

Addinaista ketuttaa. Harmittaa. Masentaa. Luulin jo päässeeni lopullisesti eroon siitä masennuksesta, joka väritti koko elämääni ennen lapsenhankintaprosessia (ja jota en edes tajunnut masennukseksi ennen kuin se poistui--"mitä masennuksen oireita nää muka on, elämähän on tällaista!"), mutta kovasti se taitaa tehdä paluuta.

Asiaa ei auta se, että tunnen olevani totaalisen turha ihminen. En osaa mitään enkä ole missään hyvä. Ei ole edes mitään realistista tavoitetta, jota voisin tavoitella - siis voinhan minä todeta, että haluan olla hyvä vaikkapa hierojana tai kirjailijana, mutta ajan hukkaa ja turhautumista olisi sellaisen tavoitteleminen, joka ei koskaan voi toteutua.

Idiootti kun olen, hommasin aikanaan vain typerän, hyödyttömän humanistitutkinnon, ja sillä paperilla voi työmarkkinoilla pyyhkiä vaikka nenänsä itkettyään työhaastattelun jälkeen vessassa. Jos olisin ollut järkevämpi, pitkäjänteisempi ja ylipäätään enemmän messissä siinä, mitä eläminen oikeasti vaatii, olisin tietenkin hankkinut tutkinnon, josta olisi edes jotain hyötyä. Takaisin koulun penkille voisin ehkä mennä, mutta a) millä eläisimme sillä välin? ja b) mitä opiskelisin, kun mitään työtä en voi kuitenkaan tehdä? Sillä:

En kestä mitenkään toimistotöitä. En. Ei ikinä enää, please. Istumatyö kotona on tarpeeksi paha; istumatyö avokonttorissa tai työhuonekopperossa, työyhteisön ympäröimänä, olisi helvettiä. Mutta mitään käsillä tehtävää työtä en myöskään voi tehdä, koska olen kömpelö ja huolimaton. Ihmisten kanssa en tule toimeen, joten en sovellu asiakaspalveluun enkä esim. vartijaksi. Projektipäällikkönä olin loistava, koska siinä sai liikkuakin välillä, joskus jopa asiakaskäynneillä, ja suunnitella asioita joita muut sitten huolellisesti toteuttivat - mutta pääsepäs projektipäälliköksi tekemättä ensin sitä varsinaista työtä hyvin! Sitä paitsi en todennäköisesti enää olisi siinäkään hyvä, koska olen menettänyt kosketuksen siihen, mitä päälliköitsin aikoinaan.

Mistään, mitä olen, ei ole mitään hyötyä, enkä halua olla mitään, mitä olen. En ole menossa minnekään, ei edes ole mitään, minne mennä.

Teimme joskus teinivuosina toisillemme sellaista psykologista testiä, joka kertoi sitten testin kohteesta kaikenlaisia asioita metaforisesti ajateltuna. Testin aluksi piti kuvitella itsensä kävelemässä tietä pitkin, ja tie kuvasi sitten suhtautumista elämään. Silloin tieni oli kotiin päin vievä leveä polku mäntymetsässä, jossa piti kyllä huolehtia, ettei kompastunut siellä täällä sojottaviin männynjuuriin, mutta joka oli kuitenkin aika laakea ja helppokulkuinen. Sääkin oli kaunis. Nyt se tie on leveä, tasaisen kokoisilla kivilaatoilla päällystetty maantie (roomalainen tie, kuin Asterixista), joka kulkee läpi pannukakunlättänän ruohikkoisen maan. Ympärillä ei näy mitään, horisontti on litteä ja tyhjä, aurinkoa ei näy, ja tie itsessään jatkuu ikuisuuteen aivan samanlaisena, jokainen metri siitä aivan identtinen muiden metrien kanssa. Sillä ei ole alkupistettä enkä voi kuvitella sillä olevan mitään loppupistettäkään. Yhtäkään elävää olentoa ei itseni lisäksi näy.

Jos vain en olisi addi, niin voisin olla hyvä jossakin. Jos vain en olisi addi, jaksaisin opetella jotakin ja jopa tehdä sitä ennen kyllästymistä. Jos vain en olisi addi, osaisin päättää. Jos vain en olisi addi, minullakin olisi elämä eikä pelkkää litteää tietä.

Ain laulain työtäs tee

Addinainen on palannut työelämään, joskin tekee töitä kotoa käsin. Sitä luulisi, että addin työteholle olisi haitallista, kun lapset ja heidän hoitajansa ovat kotona ja luonnollisestikin puhuvat, itkevät (lapset), huutavat (lapset), soittavat musaa etc. Näin ei minulla kuitenkaan ole; minun on hyvinkin helppo keskittyä, jos minun ei tarvitse reagoida ylimääräiseen meluun mitenkään. Melu jopa tuo sitä aivojeni vaatimaa vaihtelua. Jos kaipaan johdonmukaisempaa äänimaailmaa, laitan kuulokkeet korviin ja nettiradion soimaan.

Tuhoisampia työteholleni ovat Facebook ja Peggle...

Jouluruoat

Tänä vuonna jouluruoat saatiin pois parvekkeelta vasta maaliskuun puolella. Viime vuonna jo helmikuussa, mutta silloin olinkin lääkityksellä. Bonuksena mainittakoon, että pakkasten ansiosta homekasvusto oli nyt vähemmän kehittynyttä kuin silloin.

Häsä häsän tuntee

Kyllä se sähläys oikeasti näkyy päällekin päin jos toinen osapuoli osaa katsoa. Minullakin kesti ehkä kaksi minuuttia huomata addius eräästä salilla käyvästä kundista. Tämä kundi ei pysy paikallaan hetkeäkään, vaikka suuren kokonsa ansiosta helposti antaakin rauhallisen vaikutelman. Hänen katseensa joko harhailee ympäri huonetta tai nauliutuu kohteeseen häiritsevällä intensiteetillä, kuin hän yrittäisi porautua päähäsi. Keskusteleminen on hankalaa, sillä hän joko ei huomaa, kun häntä puhuttelee, ei jaksa keskittyä keskustelukumppaniin, alkaa puhua omista asioistaan tai ymmärtää sosiaalisen tilanteen väärin. Hän on motorisesti kömpelö ja hänen liikkeensä ovat jotenkin haparoivia. Treenatessaan hän ei jaksa tehdä kuin toiston tai pari ennen kuin alkaa löpistä joko harjoitteesta tai jostain ihan muusta. Hän ei kuuntele neuvoja ja jos kuunteleekin, ei osaa soveltaa niitä käytäntöön, tai sitten ei vain tottele suoria käskyjä vanhemmilta oppilailta (varsinkin naispuolisilta!) eikä aina edes opettajilta.

("Eihän nämä kaikki ole addiuden oireita!" huutaa kuoro näytön siltä puolen. Totta, paljon voi yrittää selittää sillä, että kyseessä on teini-ikäinen miespuolinen henkilö. Seuraavaksi voidaankin kyllä kysyä, ovatko kaikki teini-ikäiset sitten mielestänne jotenkin addeja :D )

Minä en tule tämän kundin kanssa yhtään juttuun. Hän on vielä perinteisen hierarkiatietoisempi kuin minä pohjimmiltani (nainen treenikaverina = mutaa), vielä minuakin kykenemättömämpi normaaliin inhimilliseen vuorovaikutukseen, ja lisäksi vielä täysin tiedoton siitä, että hän on millään lailla erityinen.