Vapaatreeneissä salilla treenipuhti loppui tasan kello seitsemän. Niin, 12 tunnin lääkehän se on! :D En edes yhdistänyt ensin kellonaikaa siihen, että vain istuin penkillä ja potkin itseäni takamukseen kun olisi pitänyt treenata, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli tismalleen sitä, että luomuolo palasi. Nyt väsyttää, nälättää ja pää tuntuu sillä tutulla tavalla pumpuliselta, josta huonon päivän aina tunnistaa.
Fyysisiä sivuoireita lääke ei tuntunut juuri aiheuttavan. Nälkä tuli, mutta syömällä paranivat sekä nälkä että sen sivuoireet väsymys, päänsärky ja huimaus. Sellainen omituinen vaikutus on, että kurkussa tuntuu oudolta. Päättelin sen johtuvan siitä, että aivojen metabolismin virkistyessä verenkierto lisääntyy ja kaulasuonten läpi kulkee yksinkertaisesti enemmän verta, mikä välittyy tuntoaistimuksena niiden viereisiin hermoihin. Mutta takahampaitakin särkee. Voisiko olla niin, että en ole purrut tänään hampaitani yhteen niin kuin tavallisesti? Salilla huomasin (luomuaikana vielä), että naamani rentoutui ihan muiden ihmisten läsnäollessa, mikä on varsin ennenkuulumatonta.
Jännin asia, mitä lääke sai aikaan, on se, että välillä oli kuin olisin antanut lääkken Siirille enkä itselleni. Siiri oli paljon keskimääräistä rauhallisempi, leikki pidempään keskittyneesti, totteli mieluummin, oli hellempi ja rakastavampi, ja ylipäätään meillä oli todella mukavaa. Tämä enemmän kuin mikään muu saa minut vakuuttuneeksi, että lääkityksen aloittaminen oli oikea valinta!
31.3.06
Ja taas päivitys
Eipä ihme, että ihmiset usein tuntevat Concertan vaikutuksen lakkaavan iltapäivällä valtaisaan päänsärkyyn ja sekoiluun. Se on se NÄLKÄ! Voi himputa. Vaikka olen yrittänyt päivän mittaan syödä vähintäänkin normaalisti, jopa enemmän, iski nälkä kimppuuni neljän aikaan oikein kybällä. Vähän vajaa neljä tajusin keskittymiskykyni heikentyneen ja huomio vaelteli vaikka missä, äänet kaikuivat tavalla jonka tunnistin luomutilaiseksi huonon päivän tunnusmerkiksi. Kun nousin ylös tuolista, tajusin, että minulla on nälkä. Lähestulkoon raahasin Siirin kotiin (olimme olleet vieraisilla) nälän kouriessa vatsaa. Kotiin päästyä alkoi olla huono olo ja kun näin jääkaapilla ruokaa, silmissä sumeni. Äkkiä muutama lihapulla ja muutama lusikallinen kastiketta suuhun, kylmänä, lapsen odottaessa ulkovaatteissaan ovella hämmentyneen oloisena. Sitten oli pakko lähteä ulos. Soitin Kallelle, että jos vaan voit tulla aikaisemmin töistä kotiin, niin erinomaista, koska näännyn tänne.
Nyt sitten laittelen ruokaa ( = lämmitän tähteitä) ja yritän tunkea suuhuni mitä valmista naposteltavaa vain löydän. Hmm, siellähän on juustoa, hyvä hyvä, se taitaakin olla seuraava uhrini. On todella kauhea olo, kropan energiavarat ovat aivan järjettömän pohjissa, mieliala uhkaa raahata samoissa mudissa ja pää on aika sekaisin. Kyllä se tästä, kun ruokaa saa, olen aivan varma. Tämä on tuttu fiilis.
Nyt sitten laittelen ruokaa ( = lämmitän tähteitä) ja yritän tunkea suuhuni mitä valmista naposteltavaa vain löydän. Hmm, siellähän on juustoa, hyvä hyvä, se taitaakin olla seuraava uhrini. On todella kauhea olo, kropan energiavarat ovat aivan järjettömän pohjissa, mieliala uhkaa raahata samoissa mudissa ja pää on aika sekaisin. Kyllä se tästä, kun ruokaa saa, olen aivan varma. Tämä on tuttu fiilis.
Päivitys
Sain itseni ja Siirin aamulla ulos ovesta kymmenessä minuutissa ilman järkyttävää sähellystä vaatteiden kanssa. Koko matkan perhekerhoon oli sellainen olo, että lapselta puuttuu varmaan vaatteita, kun en muista yksitellen kunkin vaatekappaleen päällelaittamista. En kuitenkaan huomannut mitään puutteita, eikä Siirikään tänään päässyt huomauttamaan, että äiti hei, kengät puuttuu, tai otetaanko pipokin.
Perhekerhossa oli sosiaalinen vaihde päällä ja juttelin ja juttelin, siinä puheripulissa mikä minulle yleensä tulee tällä vaihteella. Noh, mitäs siitä. En olisi mennyt koko kerhoon, ellei Siiri olisi sitä ehdottanut, joten eipä minulla erityistä intressiä ole ylläpitää siellä mitään imagoa.
Paluumatkalla aurinko paistoi, ja Siiri halusi hyppiä ja leikkiä jokaisessa lätäkössä. Olin huomattavan pitkämielinen viivästysten suhteen. Emme pitäneet kiirettä, ja matkassa menikin melkein tunti - ja hauskaa oli! Ja lapsi oli märkä... :)
Toistaiseksi tuntuu lähinnä samalta kuin tavallisena hyvänä päivänä. Eli homma pysyy hanskassa, on kivaa, asiat hoituvat. Auringonpaiste tahtoo vaikuttaa minuun yleensäkin niin, että hyvä päivä pukkaa päälle. Sähellän kyllä yhä ja puhelen itsekseni. Toisaalta, se kymmenen minuutin ovesta-ulos-aika (verrattuna normaaliin 15-20 minuuttiin) sanoo jo jotain. Luulen, että Concertan vaikutusten toteaminen minun elämässäni tulee olemaan keskiarvojen mittaamista. Vaikutus ei siis ole dramaattinen, vaan ainakin tällä annoksella ilmeisesti parantaa keskiarvoja... JOS siis tämä ei ole ihan tavallinen auringonpaisteesta johtuva hyvä päivä! Toisaalta vasta eilen oli aivan järkyttävän härö päivä, joten jos se näin vain kääntää jutun ympäri...
Perhekerhossa oli sosiaalinen vaihde päällä ja juttelin ja juttelin, siinä puheripulissa mikä minulle yleensä tulee tällä vaihteella. Noh, mitäs siitä. En olisi mennyt koko kerhoon, ellei Siiri olisi sitä ehdottanut, joten eipä minulla erityistä intressiä ole ylläpitää siellä mitään imagoa.
Paluumatkalla aurinko paistoi, ja Siiri halusi hyppiä ja leikkiä jokaisessa lätäkössä. Olin huomattavan pitkämielinen viivästysten suhteen. Emme pitäneet kiirettä, ja matkassa menikin melkein tunti - ja hauskaa oli! Ja lapsi oli märkä... :)
Toistaiseksi tuntuu lähinnä samalta kuin tavallisena hyvänä päivänä. Eli homma pysyy hanskassa, on kivaa, asiat hoituvat. Auringonpaiste tahtoo vaikuttaa minuun yleensäkin niin, että hyvä päivä pukkaa päälle. Sähellän kyllä yhä ja puhelen itsekseni. Toisaalta, se kymmenen minuutin ovesta-ulos-aika (verrattuna normaaliin 15-20 minuuttiin) sanoo jo jotain. Luulen, että Concertan vaikutusten toteaminen minun elämässäni tulee olemaan keskiarvojen mittaamista. Vaikutus ei siis ole dramaattinen, vaan ainakin tällä annoksella ilmeisesti parantaa keskiarvoja... JOS siis tämä ei ole ihan tavallinen auringonpaisteesta johtuva hyvä päivä! Toisaalta vasta eilen oli aivan järkyttävän härö päivä, joten jos se näin vain kääntää jutun ympäri...
Tilanteen päivitys
No nyt alkaa tuntumaan, että olen johdonmukaisempi äiti ja muistan paremmin, mitä piti muistaa. Hmm, plaseboefekti vai lääkkeen vaikutusta? Tätä saakin sitten arvuutella loppuelämän.
Kippis ja kulaus
Ensimmäinen 18 mg tabletti Concertaa otettu klo 7.
Kuuluuko sen kihelmöidä kurkussa?
Mitään ihan uutta ihanuutta en vielä ole kokenut. Olo on selväpäinen ja aikaansaava, mutta niin se on aina kun olen saanut valmiin työn lähtemään asiakkaalle; vietin ekan lääkkeellisen puolituntisen sopivasti työn touhussa, työ tuli valmiiksi, nyt on hyvä olla. Vähän tuntui kuin lihakset olisivat toimineet tarkoituksenmukaisemmin, ikään kuin pehmeämmin, mutta unohtelen yhä kahvikuppia sinne tänne ja höpötän itsekseni. Aloin kyllä aikaansaavasti siivota, ajatellen, että teen sen nyt samantien kun se tänään täytyy kuitenkin tehdä.
ADHD-aikuisten keskustelufoorumilta lukemieni kokemusten perusteella söin vähän heti lääkkeen otettuani. Tyttäreni nukkuu vielä ja varsinainen aamiainen saa odottaa hänen heräämistään, mutta jotain on pakko saada suuhun siltä varalta, että metabolismi pistää vitosta silmään. (No olipas siinä metafora!)
Odotan jännityksellä, miten tämä tästä. Ilmeisesti en ole niitä, jotka välittömästi kokevat verhon nousevan ja maailman kirkastuvan. Olenko niitä, joille tämä efekti tulee parin tunnin kuluttua? Olenko niitä, jotka tuskin huomaavat lääkkeen vaikutuksia, kunnes yrittävät lopettaa? Vai olenko niitä, joille Concerta ei kerta kaikkiaan sovi?
Olen päättänyt, että jos Concerta ei sovi tai jos annostus menisi järjettömäksi (sanotaan nyt yli 54 mg), yritän mieluummin akupunktiota tai meditaatiota ennen Ritalinin tai isojen Concerta-määrien kokeilua. Mundaanin mielentilan ylläpito suurin lääkemäärin ei ole Minun Juttuni. Mieheni, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi, on samaa mieltä. Olen ylipäätäänkin vähän lääkevastainen ihminen enkä usko, että ihan minkä tahansa jutun takia ei kannata myrkyttää itseään kemikaaleilla.
Kuuluuko sen kihelmöidä kurkussa?
Mitään ihan uutta ihanuutta en vielä ole kokenut. Olo on selväpäinen ja aikaansaava, mutta niin se on aina kun olen saanut valmiin työn lähtemään asiakkaalle; vietin ekan lääkkeellisen puolituntisen sopivasti työn touhussa, työ tuli valmiiksi, nyt on hyvä olla. Vähän tuntui kuin lihakset olisivat toimineet tarkoituksenmukaisemmin, ikään kuin pehmeämmin, mutta unohtelen yhä kahvikuppia sinne tänne ja höpötän itsekseni. Aloin kyllä aikaansaavasti siivota, ajatellen, että teen sen nyt samantien kun se tänään täytyy kuitenkin tehdä.
ADHD-aikuisten keskustelufoorumilta lukemieni kokemusten perusteella söin vähän heti lääkkeen otettuani. Tyttäreni nukkuu vielä ja varsinainen aamiainen saa odottaa hänen heräämistään, mutta jotain on pakko saada suuhun siltä varalta, että metabolismi pistää vitosta silmään. (No olipas siinä metafora!)
Odotan jännityksellä, miten tämä tästä. Ilmeisesti en ole niitä, jotka välittömästi kokevat verhon nousevan ja maailman kirkastuvan. Olenko niitä, joille tämä efekti tulee parin tunnin kuluttua? Olenko niitä, jotka tuskin huomaavat lääkkeen vaikutuksia, kunnes yrittävät lopettaa? Vai olenko niitä, joille Concerta ei kerta kaikkiaan sovi?
Olen päättänyt, että jos Concerta ei sovi tai jos annostus menisi järjettömäksi (sanotaan nyt yli 54 mg), yritän mieluummin akupunktiota tai meditaatiota ennen Ritalinin tai isojen Concerta-määrien kokeilua. Mundaanin mielentilan ylläpito suurin lääkemäärin ei ole Minun Juttuni. Mieheni, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi, on samaa mieltä. Olen ylipäätäänkin vähän lääkevastainen ihminen enkä usko, että ihan minkä tahansa jutun takia ei kannata myrkyttää itseään kemikaaleilla.
30.3.06
"ADHD lahjakkaalla henkilöllä"
Sain diagnoosin eilen. Yllätyin siitä, miten voimakkaasti tunnereaktioni muistutti isäni kuoleman aiheuttamaa shokkia. Neurologin vastaanotolla olin rauhallinen, fokusoitunut, kuuntelin lääkkeeseen liittyvät ohjeet ja puhelin järkeviä siitä, millaista hoitoa halusin kokeilla. Kaikki oli OK, olinhan saanut virallisesti juuri sen diagnoosin, josta itse olin ollut tahollani täysin varma. Ulos kävellessäni aloin täristä. Moottoritiellä vierivät ensimmäiset kyyneleet. Kävin salilla, totesin, että minulla oli omituista ja pelottavaa päänsärkyä ja päätin olla rasittamatta itseäni; lähdin siis kotia kohti, vain todetakseni, että en halunnut mennä kotiin rauhoittumatta ensin. Käänsin auton keulan kohti Helsingin keskustaa ja itkin yhä enemmän.
Minua pelotti, ja pelottaa yhä. Pelottaa se, että kun alan syömään lääkkeitä, elämästäni tulee jotain ihan muuta. Kun se elämä on tähän asti ollut tätä: selviämistä. Mitä siinä sitten on, jos enää ei tarvitse tähdätä osuakseen oviaukkoon, tsempata pystyäkseen keskustelemaan, merkitä menojaan kolmeen kalenteriin ja tekemisiään kolmeen lukujärjestykseen? Mihin olen pääni pistämässä? Jos tautini otetaan pois, olenko enää edes minä - onko taudin alla enää mitään ihmistä edes jäljellä? Onko siellä ketään ikinä ollutkaan? Enkä minä itseäni (enää) vihaakaan, vaan haluaisin pitää ainakin sen luovan ja omituisen osan itsestäni. Mitäpä, jos se osa onkin juuri se tauti eikä mitään muuta?
Keskustaa kohti ajaessani otin luurin kauniiseen kouraan ja soitin ainoalle tuntemalleni ihmiselle, joka voisi minua rauhoittaa. Kutsutaan häntä vaikka Stiinaksi. Stiina vakuutti, että hänen syömänsä masennuslääkkeet eivät olleet vieneet häneltä pois mitään, mitä hän olisi jäänyt kaipaamaan. Tähän toiveeseen minä nyt ripustaudun.
Diagnoosin jälkeen tuli päälle vaihde, jossa kaikki oireet tuntuvat moninkertaistuneen. Jos olen haropää yleensäkin, niin olen nämä puolitoista päivää ollut aivan täydellisen sekaisin. Mikään ei pysy päässä kahta sekuntia kauempaa, tavarat kimpoilevat käsistä ja minä seinistä, ja maksimaalinen sähellys on päällä. Stressillä, shokilla sun muulla on tähän varmasti osuutta, kuten myös sillä, että yritän alitajuistesti olla super-sairas ansaitakseni ne lääkkeet, ansaitakseni diagnoosini.
Tämän sekavuuden vuoksi (?) minusta tuli pelokas. Lähdin tyttären (kutsutaan häntä vaikka Siiriksi) kanssa kaupungille tänään, enkä meinannut uskaltaa astua ulos ovesta: minähän olen sairas ja vielä hoitamaton, mitä tahansa voi tapahtua. Aivan kuin olisin entistä enemmän tietoinen ongelmistani ja niiden mahdollisista seurauksista.
Diagnoosini oli lääkärin mielestä aivan päivänselvä. Hän teetätti minulla pari testiä, toinen liittyen lapsuuteen ja toinen nykyiseen elämänhallintaan. Testien, tai toisen niistä, en ole ihan varma, diagnoosirajana (tai lääkehoidon kokeilurajana? Emmää muista) oli n. 25 pistettä 70:stä. Minä sain 55 pistettä. (Testit olivat kyllä järkyttävän huonosti tehtyjä ja aivan läpinäkyviä, eikä niissä huijaaminen olisi ollut konsti eikä mikään. On vain oletettava, että diagnoosi perustui osittain haastatteluun ja muihin tekijöihin...) Neurologi totesi, että kyllä minulla selvästi on ADHD, mutta että olen harvinaisen lahjakas, minkä vuoksi olen pärjännyt elämässä ja kehittänyt omat arjestaselviytymiskeinoni. Ainakin tästä sietää olla tyytyväinen.
Huomenna alkaakin sitten lääkkeellinen elämä. Odotan siltä lyhyitä hyviä kausia, joiden välissä on paljon oikean lääkkeen ja annostuksen hakemista, toleranssin kasvua ja outoja yhteisvaikutuksia ruokavalion, unen määrän, alkoholin, muiden lääkkeiden, liikunnan määrän etc. kanssa.
Minua pelotti, ja pelottaa yhä. Pelottaa se, että kun alan syömään lääkkeitä, elämästäni tulee jotain ihan muuta. Kun se elämä on tähän asti ollut tätä: selviämistä. Mitä siinä sitten on, jos enää ei tarvitse tähdätä osuakseen oviaukkoon, tsempata pystyäkseen keskustelemaan, merkitä menojaan kolmeen kalenteriin ja tekemisiään kolmeen lukujärjestykseen? Mihin olen pääni pistämässä? Jos tautini otetaan pois, olenko enää edes minä - onko taudin alla enää mitään ihmistä edes jäljellä? Onko siellä ketään ikinä ollutkaan? Enkä minä itseäni (enää) vihaakaan, vaan haluaisin pitää ainakin sen luovan ja omituisen osan itsestäni. Mitäpä, jos se osa onkin juuri se tauti eikä mitään muuta?
Keskustaa kohti ajaessani otin luurin kauniiseen kouraan ja soitin ainoalle tuntemalleni ihmiselle, joka voisi minua rauhoittaa. Kutsutaan häntä vaikka Stiinaksi. Stiina vakuutti, että hänen syömänsä masennuslääkkeet eivät olleet vieneet häneltä pois mitään, mitä hän olisi jäänyt kaipaamaan. Tähän toiveeseen minä nyt ripustaudun.
Diagnoosin jälkeen tuli päälle vaihde, jossa kaikki oireet tuntuvat moninkertaistuneen. Jos olen haropää yleensäkin, niin olen nämä puolitoista päivää ollut aivan täydellisen sekaisin. Mikään ei pysy päässä kahta sekuntia kauempaa, tavarat kimpoilevat käsistä ja minä seinistä, ja maksimaalinen sähellys on päällä. Stressillä, shokilla sun muulla on tähän varmasti osuutta, kuten myös sillä, että yritän alitajuistesti olla super-sairas ansaitakseni ne lääkkeet, ansaitakseni diagnoosini.
Tämän sekavuuden vuoksi (?) minusta tuli pelokas. Lähdin tyttären (kutsutaan häntä vaikka Siiriksi) kanssa kaupungille tänään, enkä meinannut uskaltaa astua ulos ovesta: minähän olen sairas ja vielä hoitamaton, mitä tahansa voi tapahtua. Aivan kuin olisin entistä enemmän tietoinen ongelmistani ja niiden mahdollisista seurauksista.
Diagnoosini oli lääkärin mielestä aivan päivänselvä. Hän teetätti minulla pari testiä, toinen liittyen lapsuuteen ja toinen nykyiseen elämänhallintaan. Testien, tai toisen niistä, en ole ihan varma, diagnoosirajana (tai lääkehoidon kokeilurajana? Emmää muista) oli n. 25 pistettä 70:stä. Minä sain 55 pistettä. (Testit olivat kyllä järkyttävän huonosti tehtyjä ja aivan läpinäkyviä, eikä niissä huijaaminen olisi ollut konsti eikä mikään. On vain oletettava, että diagnoosi perustui osittain haastatteluun ja muihin tekijöihin...) Neurologi totesi, että kyllä minulla selvästi on ADHD, mutta että olen harvinaisen lahjakas, minkä vuoksi olen pärjännyt elämässä ja kehittänyt omat arjestaselviytymiskeinoni. Ainakin tästä sietää olla tyytyväinen.
Huomenna alkaakin sitten lääkkeellinen elämä. Odotan siltä lyhyitä hyviä kausia, joiden välissä on paljon oikean lääkkeen ja annostuksen hakemista, toleranssin kasvua ja outoja yhteisvaikutuksia ruokavalion, unen määrän, alkoholin, muiden lääkkeiden, liikunnan määrän etc. kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)