Sain diagnoosin eilen. Yllätyin siitä, miten voimakkaasti tunnereaktioni muistutti isäni kuoleman aiheuttamaa shokkia. Neurologin vastaanotolla olin rauhallinen, fokusoitunut, kuuntelin lääkkeeseen liittyvät ohjeet ja puhelin järkeviä siitä, millaista hoitoa halusin kokeilla. Kaikki oli OK, olinhan saanut virallisesti juuri sen diagnoosin, josta itse olin ollut tahollani täysin varma. Ulos kävellessäni aloin täristä. Moottoritiellä vierivät ensimmäiset kyyneleet. Kävin salilla, totesin, että minulla oli omituista ja pelottavaa päänsärkyä ja päätin olla rasittamatta itseäni; lähdin siis kotia kohti, vain todetakseni, että en halunnut mennä kotiin rauhoittumatta ensin. Käänsin auton keulan kohti Helsingin keskustaa ja itkin yhä enemmän.
Minua pelotti, ja pelottaa yhä. Pelottaa se, että kun alan syömään lääkkeitä, elämästäni tulee jotain ihan muuta. Kun se elämä on tähän asti ollut tätä: selviämistä. Mitä siinä sitten on, jos enää ei tarvitse tähdätä osuakseen oviaukkoon, tsempata pystyäkseen keskustelemaan, merkitä menojaan kolmeen kalenteriin ja tekemisiään kolmeen lukujärjestykseen? Mihin olen pääni pistämässä? Jos tautini otetaan pois, olenko enää edes minä - onko taudin alla enää mitään ihmistä edes jäljellä? Onko siellä ketään ikinä ollutkaan? Enkä minä itseäni (enää) vihaakaan, vaan haluaisin pitää ainakin sen luovan ja omituisen osan itsestäni. Mitäpä, jos se osa onkin juuri se tauti eikä mitään muuta?
Keskustaa kohti ajaessani otin luurin kauniiseen kouraan ja soitin ainoalle tuntemalleni ihmiselle, joka voisi minua rauhoittaa. Kutsutaan häntä vaikka Stiinaksi. Stiina vakuutti, että hänen syömänsä masennuslääkkeet eivät olleet vieneet häneltä pois mitään, mitä hän olisi jäänyt kaipaamaan. Tähän toiveeseen minä nyt ripustaudun.
Diagnoosin jälkeen tuli päälle vaihde, jossa kaikki oireet tuntuvat moninkertaistuneen. Jos olen haropää yleensäkin, niin olen nämä puolitoista päivää ollut aivan täydellisen sekaisin. Mikään ei pysy päässä kahta sekuntia kauempaa, tavarat kimpoilevat käsistä ja minä seinistä, ja maksimaalinen sähellys on päällä. Stressillä, shokilla sun muulla on tähän varmasti osuutta, kuten myös sillä, että yritän alitajuistesti olla super-sairas ansaitakseni ne lääkkeet, ansaitakseni diagnoosini.
Tämän sekavuuden vuoksi (?) minusta tuli pelokas. Lähdin tyttären (kutsutaan häntä vaikka Siiriksi) kanssa kaupungille tänään, enkä meinannut uskaltaa astua ulos ovesta: minähän olen sairas ja vielä hoitamaton, mitä tahansa voi tapahtua. Aivan kuin olisin entistä enemmän tietoinen ongelmistani ja niiden mahdollisista seurauksista.
Diagnoosini oli lääkärin mielestä aivan päivänselvä. Hän teetätti minulla pari testiä, toinen liittyen lapsuuteen ja toinen nykyiseen elämänhallintaan. Testien, tai toisen niistä, en ole ihan varma, diagnoosirajana (tai lääkehoidon kokeilurajana? Emmää muista) oli n. 25 pistettä 70:stä. Minä sain 55 pistettä. (Testit olivat kyllä järkyttävän huonosti tehtyjä ja aivan läpinäkyviä, eikä niissä huijaaminen olisi ollut konsti eikä mikään. On vain oletettava, että diagnoosi perustui osittain haastatteluun ja muihin tekijöihin...) Neurologi totesi, että kyllä minulla selvästi on ADHD, mutta että olen harvinaisen lahjakas, minkä vuoksi olen pärjännyt elämässä ja kehittänyt omat arjestaselviytymiskeinoni. Ainakin tästä sietää olla tyytyväinen.
Huomenna alkaakin sitten lääkkeellinen elämä. Odotan siltä lyhyitä hyviä kausia, joiden välissä on paljon oikean lääkkeen ja annostuksen hakemista, toleranssin kasvua ja outoja yhteisvaikutuksia ruokavalion, unen määrän, alkoholin, muiden lääkkeiden, liikunnan määrän etc. kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti