Elämänkumppanina ADHD on ärsyttävästi otsikoitu (hei, olemme muutakin kuin diagnoosimme!) mutta ainakin hyvää tarkoittava nopea katselmus addin elämänkumppanina asuvalle.
Itse voin allekirjoittaa ainakin tämän: "ADHD voi kuitenkin tuoda parisuhteeseen myös positiivista vaihtelua ja
yllätyksellisyyttä. ADHD-aikuinen löytää ongelmiisi ratkaisun ennen kuin
toinen on edes ajatellut asiaa. Kokeilunhalua seksuaalisuuden saralla
löytyy, samoin asioihin paneutumista ja innostuneisuutta." Mahtaako Kalleni ajatella minusta samoin? :)
14.7.11
Lähes lääkkeetön
Luin juuri vanhan postauksen, jossa ilmoitin pudottaneeni Dexen päiväannoksen neljään pilleriin. Huhhuh.
Nykyään en juurikaan lääkkeitä syö, sillä ne tekevät minut tyhmäksi: sanat katoavat, maailma hajoaa... eikä tule enää kasaan. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi. Joka tapauksessa selviän arjesta pääsääntöisesti kofeiinilla ja liikunnalla. Aina välillä, ehkä kerran puolessa vuodessa, otan neljänneksen (kyllä, 1/4!) yhdestä dexestä esim parina peräkkäisenä päivänä. Tämä määrä nostaa minut kooman alhosta juuri sen verran että pääsen taas elämänsyrjään kiinni, ja sitten voi taas lopettaa että saa nukuttua öisin.
Olen tullut siihen tulokseen, että olen kuitenkin rehellisemmin oma itseni ollessani se vähän poissaoleva, joskus räjähtelevä sekoboltsi. Ainakaan se dexehuuruissa elävä tasainen, vastuullinen, raivostuttavan pitkäpinnainen tavismamma ei ollut ollenkaan sellainen henkilö, jollaiseksi haluan tulla!
Nykyään en juurikaan lääkkeitä syö, sillä ne tekevät minut tyhmäksi: sanat katoavat, maailma hajoaa... eikä tule enää kasaan. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi. Joka tapauksessa selviän arjesta pääsääntöisesti kofeiinilla ja liikunnalla. Aina välillä, ehkä kerran puolessa vuodessa, otan neljänneksen (kyllä, 1/4!) yhdestä dexestä esim parina peräkkäisenä päivänä. Tämä määrä nostaa minut kooman alhosta juuri sen verran että pääsen taas elämänsyrjään kiinni, ja sitten voi taas lopettaa että saa nukuttua öisin.
Olen tullut siihen tulokseen, että olen kuitenkin rehellisemmin oma itseni ollessani se vähän poissaoleva, joskus räjähtelevä sekoboltsi. Ainakaan se dexehuuruissa elävä tasainen, vastuullinen, raivostuttavan pitkäpinnainen tavismamma ei ollut ollenkaan sellainen henkilö, jollaiseksi haluan tulla!
1.5.11
Addinaisen parvekkeella
Piti ottaa oikein kuva parvekkeesta talven jäljiltä, mutta en saanut aikaiseksi / unohdin.
Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskaltauduimme parvekkeelle juuri ennen pääsiäistä, sieltä löytyi mm. seuraavaa:
Nyt parveke on siivottu ja ällöimmät tavarat heitetty pois, lattia on pesty ja imuroitu ja matto levitetty. Katsotaan, saisimmeko tänä vuonna jopa parvekelasit ja ikkunat pestyä ennen syksyä.
Kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskaltauduimme parvekkeelle juuri ennen pääsiäistä, sieltä löytyi mm. seuraavaa:
- Kaksi hyvin kuollutta kasvia.
- Suihkukaapin irronnut ovi.
- Ylimääräisiä Lundia-hyllyjä.
- Jääkaapin ylimääräinen laatikko.
- Nestemäisiä ex-porkkanoita.
- Joulukuusenjalka ja kuivuneita havuja, sekä n. kaksi kiloa neulasia.
- Männynoksa.
- Säkillinen multaa.
- Hämähäkinseittejä ja hometta.
Nyt parveke on siivottu ja ällöimmät tavarat heitetty pois, lattia on pesty ja imuroitu ja matto levitetty. Katsotaan, saisimmeko tänä vuonna jopa parvekelasit ja ikkunat pestyä ennen syksyä.
5.10.10
Wau, palkinto!
Celia kunnioitti minua palkinnolla! Kiitos kaunis ja niiaus.
Palkintoon kuuluu kertoa seitsemän asiaa itsestään. Huhhuh, kiva tässä yrittää sitten säilyttää anonymiteettinsa! Hmm.
enkä kyllä varmaan saa seitsemää kasaan.
Palkintoon kuuluu kertoa seitsemän asiaa itsestään. Huhhuh, kiva tässä yrittää sitten säilyttää anonymiteettinsa! Hmm.
- Kirjoitan työkseni.
- Pelaan ihan liikaa Bejeweled Blitziä.
- Tykkään kulkea paljain jaloin.
- Ruoka on minulle vain ravintoa, mutta joistain ruoista nautin. Suurimpaan osaan niistä liittyy juusto.
- Olen iso ja pitkä ja liian leveä :P (juustolla saattaa olla osuutta asiaan)
- Olen kahden lapsen äiti ja kahden kissan ihmispalvelija.
- Haluaisin kovasti olla rohkeampi ja tehdä epäsovinnaisia asioita, mutta en koskaan keksi mitään epäsovinnaista mitä tehdä.
enkä kyllä varmaan saa seitsemää kasaan.
- Janka's log
- Myytinmurtaja
- SusuPetal (heh, montakohan kertaa hän on tämän jo saanut?)
- Vammaisen vartalon kuvat
- Elämänlankaa (ja hei mä en edes kudo!)
Onko addi sairas?
Viime postauksen kommenteissa Celia esitti jälleen näkemyksensä, että ADHD, ADD, tai miksi me nyt sitten haluammekaan tätä kutsua, ei ole sairaus vaan ominaisuus. Omat ajatukseni tästä eivät mahtuneet oikein kommenttiin :)
Minun mielestäni henkilö, jolla on ADHD, ei toimi optimaalisella tavalla. Kuin moottori, joka sakkaa helposti, ei addikaan käy ihan täysillä. Tietyissä olosuhteissa addin suoritus saattaa vetää vertoja normon suoritukselle, joissain harvinaisissa tapauksissa jopa ylittää (hetkellisesti) normon suorituksen, mutta ylivoimaisesti useimmiten käy niin, että normon tehokkaampi moottori vetää addista ohi niin että vilahti vaan.
Kyllähän ADHD on toki ominaisuus, siinä kun vaikkapa jalan puuttuminen tai tumma tukka. Se vain sattuu olemaan jokapäiväistä elämää haittaava ominaisuus, kuten myös jalan puuttuminen ja ikävä kyllä myös tumma tukka, jos se yhdistyy tummaan hipiään. Myös parantumattomat sairaudet kuten MS-tauti, psoriasis tai AIDS ovat tavallaan ominaisuuksia. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ihmisten ominaisuudet ovat keskenään yhdenvertaisia vaikka erilaisia, kuten eri sukupuolet keskenään. Silti on helpompaa olla valkoinen mies kuin vaikkapa tummaihoinen nainen, ja on helpompaa olla normo kuin addi.
No okei, ihan aikuisten oikeesti olen sitä mieltä, että ADHD ei ole mikään yksittäinen ominaisuus tai sairaus, vaan joukko hermostollisista poikkeamista seuraavia oireita. Jos hermosto ei toimi kunnolla mistä tahansa syystä, siitä seuraa joitain osia siitä oirejoukosta, jotka nyt puoliarbitraarisesti niputetaan yhteen ja nimitetään ADHD:ksi. Hermoston madaltunutta toimintakykyä voivat aiheuttaa esim. välittäjäaineiden tuotannon, lähettämisen tai vastaanottamisen ongelmat, hermosäikeiden rakenneviat, synapsien rakenneviat, aivojen tai selkäytimen rakenneviat, kemiallisen koostumuksen poikkeamat, metabolismin ongelmat jne. Nämä taas saattavat olla seurausta melkein mistä vaan, kuten sikiöaikaisesta alkoholi-, nikotiini- tai huumealtistuksesta, virikkeettömästä elämästä, hermoston synnynnäisistä epämuodostumista, ympäristömyrkyistä etc. etc. Eli minusta ADHD:ta ei edes ole olemassa!
Minun mielestäni henkilö, jolla on ADHD, ei toimi optimaalisella tavalla. Kuin moottori, joka sakkaa helposti, ei addikaan käy ihan täysillä. Tietyissä olosuhteissa addin suoritus saattaa vetää vertoja normon suoritukselle, joissain harvinaisissa tapauksissa jopa ylittää (hetkellisesti) normon suorituksen, mutta ylivoimaisesti useimmiten käy niin, että normon tehokkaampi moottori vetää addista ohi niin että vilahti vaan.
Kyllähän ADHD on toki ominaisuus, siinä kun vaikkapa jalan puuttuminen tai tumma tukka. Se vain sattuu olemaan jokapäiväistä elämää haittaava ominaisuus, kuten myös jalan puuttuminen ja ikävä kyllä myös tumma tukka, jos se yhdistyy tummaan hipiään. Myös parantumattomat sairaudet kuten MS-tauti, psoriasis tai AIDS ovat tavallaan ominaisuuksia. Itse olen sitä mieltä, että kaikki ihmisten ominaisuudet ovat keskenään yhdenvertaisia vaikka erilaisia, kuten eri sukupuolet keskenään. Silti on helpompaa olla valkoinen mies kuin vaikkapa tummaihoinen nainen, ja on helpompaa olla normo kuin addi.
No okei, ihan aikuisten oikeesti olen sitä mieltä, että ADHD ei ole mikään yksittäinen ominaisuus tai sairaus, vaan joukko hermostollisista poikkeamista seuraavia oireita. Jos hermosto ei toimi kunnolla mistä tahansa syystä, siitä seuraa joitain osia siitä oirejoukosta, jotka nyt puoliarbitraarisesti niputetaan yhteen ja nimitetään ADHD:ksi. Hermoston madaltunutta toimintakykyä voivat aiheuttaa esim. välittäjäaineiden tuotannon, lähettämisen tai vastaanottamisen ongelmat, hermosäikeiden rakenneviat, synapsien rakenneviat, aivojen tai selkäytimen rakenneviat, kemiallisen koostumuksen poikkeamat, metabolismin ongelmat jne. Nämä taas saattavat olla seurausta melkein mistä vaan, kuten sikiöaikaisesta alkoholi-, nikotiini- tai huumealtistuksesta, virikkeettömästä elämästä, hermoston synnynnäisistä epämuodostumista, ympäristömyrkyistä etc. etc. Eli minusta ADHD:ta ei edes ole olemassa!
30.9.10
19.9.10
Tyttöjen ADHD havaitaan myöhään
Näin raportoi Hesari ruotsalaistutkimuksen tuloksista. On masentavaa, miten sukupuolisidonnaisia nämäkin tutkimukset ovat olleet. Juu-u, miehet ovat yksinkertaisempia aika monella mittarilla mitattuna, ja tutkimuksia vaikeuttavat naisilla kuukautiskierto, raskaus, imetys ja menopaussi. Olisin kuitenkin sitä mieltä, että naisille pitäisi antaa yhtäläinen painoarvo lääketieteellisissä tutkimuksissa, sillä verojahan mekin maksamme.
13.8.10
Addin pieniä voittoja
Kun ensin on prokrastinoinut vakuutuksen hankkimisen kanssa vuoden... potenut huonoa omaatuntoa... riidellyt miehen kanssa aiheesta... hävinnyt riitoja miehen kanssa muista aiheista miehen käytettyä vakuutusfarssia lyömäkapulana...
... on IHANA tunne, kun vakuutuksen saa vihdoin tilattua vakuutusyhtiön nettisivuilta poltettuaan aikaa ruhtinaalliset viisi minuuttia!
... on IHANA tunne, kun vakuutuksen saa vihdoin tilattua vakuutusyhtiön nettisivuilta poltettuaan aikaa ruhtinaalliset viisi minuuttia!
12.8.10
Addin elämän pieniä vastoinkäymisiä
Kun dexet (tai concertat tai ritskut) ovat hukassa, arvatkaapa, meneekö niiden etsimiseen kauan, kun joka 3. minuutti unohtaa, mitä oli tekemässä, ja siirtyy seuraavaan asiaan?!?
28.7.10
Kehonkielen peruskurssi
The Beginner's Guide To Body Language. Hyvää luettavaa addeille.
En tosin tiedä miten tarkkaa tuo on. "If you caught a woman naked, depending where she was from…a Middle Eastern would cover her face, an American/Australian/British would cover her boobs with one hand and her genitals with the other, a Swedish would cover her genitals only, a Sumatran her knees and a Samoan her belly button." Hm, näin suomalaisena saattaisin kyllä keskittyä siihen alakertaan mutta yrittäisin kyllä hieman verhota tuota räkkiäkin :D
En tosin tiedä miten tarkkaa tuo on. "If you caught a woman naked, depending where she was from…a Middle Eastern would cover her face, an American/Australian/British would cover her boobs with one hand and her genitals with the other, a Swedish would cover her genitals only, a Sumatran her knees and a Samoan her belly button." Hm, näin suomalaisena saattaisin kyllä keskittyä siihen alakertaan mutta yrittäisin kyllä hieman verhota tuota räkkiäkin :D
Addi käy lääkärissä
Sain eilen huimauskohtauksen ja menin sen tiimoilta lääkäriin.
Lääkäri: "Verenpaine ja syke ovat ihan normaalit, eikä tämä aivoverenvuotoon tunnu viittaavan... Eihän sulla mitään neurologisia ongelmia ole?"
Addinainen: "No - ADHD on, mutta ei se nyt tällaista aiheuta."
Lääkäri naurahtaa. Hyvä vitsi.
...
Lääkäri katsoo uudemman kerran potilaan ilmetta ja vakavoituu.
Lääkäri: "Siis oikeasti on ADHD?"
Addinainen: "Juu, ihan oikeasti on."
Lääkäri: "Verenpaine ja syke ovat ihan normaalit, eikä tämä aivoverenvuotoon tunnu viittaavan... Eihän sulla mitään neurologisia ongelmia ole?"
Addinainen: "No - ADHD on, mutta ei se nyt tällaista aiheuta."
Lääkäri naurahtaa. Hyvä vitsi.
...
Lääkäri katsoo uudemman kerran potilaan ilmetta ja vakavoituu.
Lääkäri: "Siis oikeasti on ADHD?"
Addinainen: "Juu, ihan oikeasti on."
Macarena
Ostin kaupasta maca-jauhetta ja olen nyt ottanut sitä neljänä aamuna n. 1/4 tl. Jauhe maistuu ihanalta, samalla tavalla kuin B-vitamiini tuoksuu taivaalliselta ja punahattu-uute on flunssaiselle kuin mannaa taivaasta. Ensimmäiset päivät join sen vesitilkassa, tänään sekoitin jugurttiin.
Pääasiallinen toiveeni on tasoittaa PMS-oireita, mutta olen tyytyväinen, jos väsymys helpottaa, muisti paranee ja jumittaminen vähenee. Jos olisin kysynyt itse luontaistuotekaupasta, siellä varmaan ei olisi tultu suositelleeksi poukkoilevalle addille energiatasoa yleisesti nostavaa ainetta; maalaisjärjen raja olisi tullut siinä kohtaa vastaan. Sen sijaan tämä addi, joka tiedostaa poukkoilun johtuvan elimistön vaikeudesta ylläpitää vireystilaa, tunnistaa aineen kuvauksesta paljon elämää helpottavia lupauksia.
Yritän olla kovasti odottamatta ihmeitä, mutta eilisen pohjalta makuuhuoneen puolella ainakin vaikuttaa lupaavalta...
Pääasiallinen toiveeni on tasoittaa PMS-oireita, mutta olen tyytyväinen, jos väsymys helpottaa, muisti paranee ja jumittaminen vähenee. Jos olisin kysynyt itse luontaistuotekaupasta, siellä varmaan ei olisi tultu suositelleeksi poukkoilevalle addille energiatasoa yleisesti nostavaa ainetta; maalaisjärjen raja olisi tullut siinä kohtaa vastaan. Sen sijaan tämä addi, joka tiedostaa poukkoilun johtuvan elimistön vaikeudesta ylläpitää vireystilaa, tunnistaa aineen kuvauksesta paljon elämää helpottavia lupauksia.
Yritän olla kovasti odottamatta ihmeitä, mutta eilisen pohjalta makuuhuoneen puolella ainakin vaikuttaa lupaavalta...
25.6.10
Syitä ja seurauksia
Sain vihdoin aikaiseksi katsoa boksilta Liv-kanavan dokumentin ADHD-lapset. Nimestään huolimatta yksi dokumentin päähenkilöistä oli addiaikuinen, muut kolme olivat eri ikäisiä lapsia. Suosittelen katsomaan, jos vain mahdollista. Oli tutunnäköistä tarinaa, varsinkin addiaikuinen Chrissyn yritys saada järjestystä uuteen kotiinsa. ("Minulla oli jossain laatikko. Missähän... Hm." Vaeltelee. Pysähtyy. "Hmm. Ai niin, olin etsimässä laatikkoa. Missähän..." Ja jatkuu :)
Jäin miettimään dokkarissa impulsiivisuutta ja syy-seuraussuhteiden heikkoa tajuamista, koska olin tavallaan puhunut aiheesta äitini kanssa pari viikkoa sitten. Tavallaan, koska puhe ei ollut minusta vaan kuopuksestamme Veerasta, nyt 5v, ja hänen itsesuojeluvaistonsa täydellisestä puuttumisesta. Sanoin siinä äidille asiaa ajattelematta, jostain sydämen syövereistä: "Minä ja Veera ollaan siinä samanlaisia, että mitään ei opi, ellei se vähän satu." Tänä iltana katsomani dokkari toi asian taas mieleeni. Voisiko ollakin niin, että addi kyllä tajuaa syy-seuraussuhteet, jos joku suhte ylipäätään on?
Dokumentissa oli puhe 9-vuotiaan pojan ja olikosenyt 11-vuotiaan tytön taipumuksesta tehdä vaarallisia asioita, "koska he eivät pysähdy ajattelemaan tekojensa seurauksia". Useampikin lasten vanhemmista sekä vielä selostaja korostivat, että nämä lapset eivät vaan ymmärrä, että teoilla on seurauksia. Huomattavaa kuitenkin on, että heidän teoillaan ei ollut mitään erityisen vakavia seurauksia. Pyöräilystä parkkipaikalla seurasi äidin saarna tai säikähtäminen, kun autot tööttäsivät torvea; siitä ei todellakaan seurannut auton alle jäämistä. Karkaamisesta seurasi samaten saarna, korkeintaan kotiarestia tms., tai nälkä jos ei löydä itse ajoissa kotiin; eikä itsensä satuttamista, namusedän kohtaamista, eksymistä tai mitään muutakaan ikävää asiaa, mitä aikuinen ymmärtää mahdollisesti seuraavan lapsen hortoilusta yksin ympäri maaseutua.
Me addit olemme hyvin konkreettista porukkaa. Monien muiden hermostollisten ongelmien tavoin myös ADHD häiritsee korkeampia aivotoimintoja, joihin lasketaan oikeastaan kaikki aivotoiminnot syö-nai-tappele -kolmion ulkopuolelta - ongelmanratkaisusta kielenymmärtämiseen, laskutehtävistä loogiseen päättelyyn. (Luovuudesta en ole varma.) Asiat menevät perille parhaiten konkreettisesti eli käsinkosketeltavasti. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, mutta erityisesti addeihin. Jos kerrot nelivuotiaalle, että kynttilä polttaa, ei lapsi sitä varsinaisesti ymmärrä, mutta saattaa kyllä totella käskyä pysyä loitolla, koska haluaa miellyttää. Jos sama nelivuotias ehtii lykätä pikku kätensä kynttilän liekkiin ja toteaa ihan konkreettisesti sen polttavan, hän pysyttelee loitolla kynttilästä ihan itse, oli hänellä sitten ADHD tai ei.
Elin ensimmäiset 30 vuottani tavallaan kuplassa, jossa tuntui kuin mikään ei olisi minua koskettanut. Kaipasin fyysistä stimulaatiota, jota sain lähinnä alakouluikäisenä höpsyillessäni isäni kanssa (kun molemmat kutititimme toisiamme ja minä nauroin ihan sekopäisenä) ja kesäisin Linnanmäellä. Kun kolmikymppisenä aloitin taistelulajiharrastuksen, aloin vihdoin tuntea kuplan puhkeavan saadessani harjoituksissa kovaakin stimulaatiota kaatumisten, lyöntien ja treenaamisen myötä. Stimulaatiolla ja kurinalaisella harjoittelulla oli erittäin positiivinen vaikutus, ja aloin ensimmäistä kertaa itse muodostaa ystävyyssuhteita, joissa oikeasti pidin toisista ihmisistä (enkä vain yrittänyt kiipiä ylemmäs kuvittelemassani sosiaalisen statuksen skaalassa). Aloin myös uskoa, että jos kaadun väärin, se sattuu; jos suoritan liikkeen väärin, se ei vaan toimi; ja että jos soitan suutani opettajalle, punnerran ja ketuttaa. Tätä aiemmin millään ei ollut ollut oikeastaan mitään välitöntä, näkyvää saati tuntuvaa seurausta. Tein niin tai näin, ei sillä ollut elämässäni suuremmalti väliä. Tätä terve lapsi ja nuori saattaisi pitää turvallisena asiainlaitana, mutta stimulaatiota kaipaavalle addille se oli vain todiste omasta voimattomuudesta ja asioiden muuttumattomuudesta. Teoilla ei minun näkökulmastani ollut mitään seuraamuksia, koska en pystynyt niitä havaitsemaan. Sillä addithan eivät juuri sosiaalista todellisuutta pysty havainnoimaan.
Treenattuani muutaman vuoden osaan jo ennakoida, että kannattaa totella opettajaa, sillä muuten sattuu. Daaa, sillä korrelaatio väärin tekemisen ja sattumisen välillä on jossain 90% tienoilla!
Eli mielestäni on niin, että toiminnan syy-seuraussuhteen havaitsemiseen addi tarvitsee konkreettisen feedbackin, joka seuraa toiminnan luonteesta. Sosiaalinen feedback ei riitä, koska addille se ei ole relevanttia tai edes olemassa.
Huom: en todellakaan tarkoita, että jos lapsi juoksee kadulle, pitää palautetta antaa tukkapöllyn muodossa (läksy kun ei ole "jos menet tielle, äiti satuttaa sinua"). En myöskään tarkoita, että lapsen pitää antaa jäädä auton alle (läksy kun ei ole "jos menet tielle, kuolet"). Tarkoitan sitä, että jos lapselle kerran käy oikeasti jotain, kompastuu vaikka tai törmää polkupyörään, hän kyllä osaa olla varovaisempi tulevaisuudessa.
Pitäisiköhän addien vanhempien hieman relata ja antaa lapsilleen mahdollisuus kokea fyysistä feedbackiä? Lapsi on kovasti vikkelä ja vaaraksi itselleen, kyllä. Mutta jos hänen antaa jo pienenä saada pieniä annoksia hieman kivuliastakin palautetta (itseaiheutettua siis) eikä ylihuolehtia sitä pois hänen iholtaan, olisiko siitä hyötyä?
Jäin miettimään dokkarissa impulsiivisuutta ja syy-seuraussuhteiden heikkoa tajuamista, koska olin tavallaan puhunut aiheesta äitini kanssa pari viikkoa sitten. Tavallaan, koska puhe ei ollut minusta vaan kuopuksestamme Veerasta, nyt 5v, ja hänen itsesuojeluvaistonsa täydellisestä puuttumisesta. Sanoin siinä äidille asiaa ajattelematta, jostain sydämen syövereistä: "Minä ja Veera ollaan siinä samanlaisia, että mitään ei opi, ellei se vähän satu." Tänä iltana katsomani dokkari toi asian taas mieleeni. Voisiko ollakin niin, että addi kyllä tajuaa syy-seuraussuhteet, jos joku suhte ylipäätään on?
Dokumentissa oli puhe 9-vuotiaan pojan ja olikosenyt 11-vuotiaan tytön taipumuksesta tehdä vaarallisia asioita, "koska he eivät pysähdy ajattelemaan tekojensa seurauksia". Useampikin lasten vanhemmista sekä vielä selostaja korostivat, että nämä lapset eivät vaan ymmärrä, että teoilla on seurauksia. Huomattavaa kuitenkin on, että heidän teoillaan ei ollut mitään erityisen vakavia seurauksia. Pyöräilystä parkkipaikalla seurasi äidin saarna tai säikähtäminen, kun autot tööttäsivät torvea; siitä ei todellakaan seurannut auton alle jäämistä. Karkaamisesta seurasi samaten saarna, korkeintaan kotiarestia tms., tai nälkä jos ei löydä itse ajoissa kotiin; eikä itsensä satuttamista, namusedän kohtaamista, eksymistä tai mitään muutakaan ikävää asiaa, mitä aikuinen ymmärtää mahdollisesti seuraavan lapsen hortoilusta yksin ympäri maaseutua.
Me addit olemme hyvin konkreettista porukkaa. Monien muiden hermostollisten ongelmien tavoin myös ADHD häiritsee korkeampia aivotoimintoja, joihin lasketaan oikeastaan kaikki aivotoiminnot syö-nai-tappele -kolmion ulkopuolelta - ongelmanratkaisusta kielenymmärtämiseen, laskutehtävistä loogiseen päättelyyn. (Luovuudesta en ole varma.) Asiat menevät perille parhaiten konkreettisesti eli käsinkosketeltavasti. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, mutta erityisesti addeihin. Jos kerrot nelivuotiaalle, että kynttilä polttaa, ei lapsi sitä varsinaisesti ymmärrä, mutta saattaa kyllä totella käskyä pysyä loitolla, koska haluaa miellyttää. Jos sama nelivuotias ehtii lykätä pikku kätensä kynttilän liekkiin ja toteaa ihan konkreettisesti sen polttavan, hän pysyttelee loitolla kynttilästä ihan itse, oli hänellä sitten ADHD tai ei.
Elin ensimmäiset 30 vuottani tavallaan kuplassa, jossa tuntui kuin mikään ei olisi minua koskettanut. Kaipasin fyysistä stimulaatiota, jota sain lähinnä alakouluikäisenä höpsyillessäni isäni kanssa (kun molemmat kutititimme toisiamme ja minä nauroin ihan sekopäisenä) ja kesäisin Linnanmäellä. Kun kolmikymppisenä aloitin taistelulajiharrastuksen, aloin vihdoin tuntea kuplan puhkeavan saadessani harjoituksissa kovaakin stimulaatiota kaatumisten, lyöntien ja treenaamisen myötä. Stimulaatiolla ja kurinalaisella harjoittelulla oli erittäin positiivinen vaikutus, ja aloin ensimmäistä kertaa itse muodostaa ystävyyssuhteita, joissa oikeasti pidin toisista ihmisistä (enkä vain yrittänyt kiipiä ylemmäs kuvittelemassani sosiaalisen statuksen skaalassa). Aloin myös uskoa, että jos kaadun väärin, se sattuu; jos suoritan liikkeen väärin, se ei vaan toimi; ja että jos soitan suutani opettajalle, punnerran ja ketuttaa. Tätä aiemmin millään ei ollut ollut oikeastaan mitään välitöntä, näkyvää saati tuntuvaa seurausta. Tein niin tai näin, ei sillä ollut elämässäni suuremmalti väliä. Tätä terve lapsi ja nuori saattaisi pitää turvallisena asiainlaitana, mutta stimulaatiota kaipaavalle addille se oli vain todiste omasta voimattomuudesta ja asioiden muuttumattomuudesta. Teoilla ei minun näkökulmastani ollut mitään seuraamuksia, koska en pystynyt niitä havaitsemaan. Sillä addithan eivät juuri sosiaalista todellisuutta pysty havainnoimaan.
Treenattuani muutaman vuoden osaan jo ennakoida, että kannattaa totella opettajaa, sillä muuten sattuu. Daaa, sillä korrelaatio väärin tekemisen ja sattumisen välillä on jossain 90% tienoilla!
Eli mielestäni on niin, että toiminnan syy-seuraussuhteen havaitsemiseen addi tarvitsee konkreettisen feedbackin, joka seuraa toiminnan luonteesta. Sosiaalinen feedback ei riitä, koska addille se ei ole relevanttia tai edes olemassa.
Huom: en todellakaan tarkoita, että jos lapsi juoksee kadulle, pitää palautetta antaa tukkapöllyn muodossa (läksy kun ei ole "jos menet tielle, äiti satuttaa sinua"). En myöskään tarkoita, että lapsen pitää antaa jäädä auton alle (läksy kun ei ole "jos menet tielle, kuolet"). Tarkoitan sitä, että jos lapselle kerran käy oikeasti jotain, kompastuu vaikka tai törmää polkupyörään, hän kyllä osaa olla varovaisempi tulevaisuudessa.
Pitäisiköhän addien vanhempien hieman relata ja antaa lapsilleen mahdollisuus kokea fyysistä feedbackiä? Lapsi on kovasti vikkelä ja vaaraksi itselleen, kyllä. Mutta jos hänen antaa jo pienenä saada pieniä annoksia hieman kivuliastakin palautetta (itseaiheutettua siis) eikä ylihuolehtia sitä pois hänen iholtaan, olisiko siitä hyötyä?
7.6.10
Miksi nörtit eivät ole suosittuja
Tänä tahmeana maanantaiaamuna inspiroiduin kirjoittamaan Googlen hakuun "why?" ja painoin enteriä. Yllättäen Google toi eteeni tällaisenkin linkin: Why Nerds are Unpopular. Se sisältää syviä totuuksia. Amerikkalaisen yläaste-elämän erikoisuuksia on fiksujen lasten raju syrjintä; sitä tapahtuu paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa, jossa myös suositummuuden tavoittelu on vähemmän totaalista (joskin yläasteikäiset olisivat ehkä eri mieltä). Artikkeli pohtii syitä, miksi fiksut lapset eivät ole suosittuja yläasteella, vaikka älykkyys ei ole haittatekijä ala-asteella tai koulun jälkeisessä elämässä.
Kirjoittajan mukaan fiksuja lapsia vain kiinnostavat aivan muut asiat kuin ne, joita tarvitaan suosion aktiiviseen ylläpitämiseen. Vaatteiden, uusien slangisanontojen ja sosiaalisten verkostojen luomisen sijaan he ovat kiinnostuneita ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, tai jostain muusta, joka vie sen ajan ja huomion, minkä suositut lapset käyttävät suosionsa ylläpitoon.
Meillä addeilla on vähän sama tilanne, mutta toisinpäin. Arkielämästä selviytymisessä on jo niin paljon tekemistä, että huomiota ja energiaa ei riitä suositummuuden ylläpitämiseen, tai välttämättä edes tavallisiin kaverisuhteisiin.
Kirjoittajan mukaan fiksuja lapsia vain kiinnostavat aivan muut asiat kuin ne, joita tarvitaan suosion aktiiviseen ylläpitämiseen. Vaatteiden, uusien slangisanontojen ja sosiaalisten verkostojen luomisen sijaan he ovat kiinnostuneita ympäröivästä fyysisestä todellisuudesta, tai jostain muusta, joka vie sen ajan ja huomion, minkä suositut lapset käyttävät suosionsa ylläpitoon.
Meillä addeilla on vähän sama tilanne, mutta toisinpäin. Arkielämästä selviytymisessä on jo niin paljon tekemistä, että huomiota ja energiaa ei riitä suositummuuden ylläpitämiseen, tai välttämättä edes tavallisiin kaverisuhteisiin.
10.5.10
Addin sosiaalinen elämä
Tiedättehän, kanssa-addit, sen tunteen, kun tajuaa jonkin menneen pieleen sosiaalisissa suhteissa, mutta ei yhtään osaa arvata, mikä se olisi? Yhtäkkiä sitä herää siihen, että kukaan ystävä ei ole ottanut yhteyttä viikkokausiin, kukaan ei Tykkää Facebook-statuksista, reagoi kommentteihin, kommentoi blogikirjoituksiin eikä vastaa sähköposteihin. Kukaan ei soita eikä tekstaa.
Ensin epäilet olevasi paranoidi ja seurailet tilannetta. Kun olet seuraillut tilannetta viikon verran ilman siinä tapahtuvaa mainittavaa muutosta, alat epäillä olevasi oikeassa. Mietit, milloin tämä oikeastaan on alkanut ja mitä silloin oikeastaan edes tapahtui. Päivyrin tutkiminen ei auta: kyläilitte tuona lauantaina Jussin ja Annin luona, tiistaina kävit kaljalla Veeran kanssa, mutta et yhtään muista että mikään olisi mennyt pieleen. Etsit missattuja sähköposteja roskapostikansiosta, mutta sielläkään ei ole mitään, mihin olisi pitänyt jo vastata. Tilanne jatkuu ja nettieristyksesi ei kevene. Olet yhä vakuuttuneempi siitä, että kyseessä ei ole väärinkäsitys eikä sattuma, mutta samalla yhä ahdistuneempi yrittäessäsi miettiä, mitä olet tehnyt väärin. Tutkit Facebook-päivityksiäsi viikkojen ajalta yrittäen bongata sieltä jotain, minkä olisi voinut käsittää loukkaukseksi. Tätä vaikeuttaa se, ettet yhtään tiedä, minkä ylipäätään voisi käsittää loukkaukseksi.
Annat lopulta periksi ja tyydyt yksinäisyyteesi. Päivität statusta harvemmin ja harvemmin, blogaat vähemmän ja vähemmän, ja lakkaat pitämästä meteliä itsestäsi.
Sitten jossain vaiheessa, ehkä kuukauden kuluttua, joku taas Tykkää statuksestasi tai kommentoi blogiasi. Pidättelet intoasi, etkä vannokaan tälle rohkealle kuolematonta rakkautta, vaan kirjoitat ihan tavallisen vastakommentin - tai ehkä et vastaa, ettei se toinen pelästyisi. Sitten tulee toinen kommentti, sitten kolmas. Jossain vaiheessa puhelimesikin soi ja sähköposti alkaa taas kulkea.
Kun toinenkin kuukausi on kulunut, tulet ajatelleeksi, että olisithan oikeastaan voinut itsekin soittaa jollekulle sen kuivan kauden aikana.
Ensin epäilet olevasi paranoidi ja seurailet tilannetta. Kun olet seuraillut tilannetta viikon verran ilman siinä tapahtuvaa mainittavaa muutosta, alat epäillä olevasi oikeassa. Mietit, milloin tämä oikeastaan on alkanut ja mitä silloin oikeastaan edes tapahtui. Päivyrin tutkiminen ei auta: kyläilitte tuona lauantaina Jussin ja Annin luona, tiistaina kävit kaljalla Veeran kanssa, mutta et yhtään muista että mikään olisi mennyt pieleen. Etsit missattuja sähköposteja roskapostikansiosta, mutta sielläkään ei ole mitään, mihin olisi pitänyt jo vastata. Tilanne jatkuu ja nettieristyksesi ei kevene. Olet yhä vakuuttuneempi siitä, että kyseessä ei ole väärinkäsitys eikä sattuma, mutta samalla yhä ahdistuneempi yrittäessäsi miettiä, mitä olet tehnyt väärin. Tutkit Facebook-päivityksiäsi viikkojen ajalta yrittäen bongata sieltä jotain, minkä olisi voinut käsittää loukkaukseksi. Tätä vaikeuttaa se, ettet yhtään tiedä, minkä ylipäätään voisi käsittää loukkaukseksi.
Annat lopulta periksi ja tyydyt yksinäisyyteesi. Päivität statusta harvemmin ja harvemmin, blogaat vähemmän ja vähemmän, ja lakkaat pitämästä meteliä itsestäsi.
Sitten jossain vaiheessa, ehkä kuukauden kuluttua, joku taas Tykkää statuksestasi tai kommentoi blogiasi. Pidättelet intoasi, etkä vannokaan tälle rohkealle kuolematonta rakkautta, vaan kirjoitat ihan tavallisen vastakommentin - tai ehkä et vastaa, ettei se toinen pelästyisi. Sitten tulee toinen kommentti, sitten kolmas. Jossain vaiheessa puhelimesikin soi ja sähköposti alkaa taas kulkea.
Kun toinenkin kuukausi on kulunut, tulet ajatelleeksi, että olisithan oikeastaan voinut itsekin soittaa jollekulle sen kuivan kauden aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)