Päivän addiopetus

Varmista ennen käyttöä, onko purnukassa hiusvahaa vai ryppyvoidetta.

Huonot vaihtoehdot

Addillehan aina sattuu ja tapahtuu enemmän kuin tavikselle. Milloin palaa auto, milloin häviää lompakko, milloin eksyy matkalla työhaastatteluun, milloin teloo jalkansa kuivalla kelillä ja tasaisella asfaltilla kaatuessaan... Ja kun sille tavisnaapurille ei näitä ihme seikkailuja satu, niin addi alkaa väkisinkin etsiä syytä koettelemuksilleen.

Hän voi valita jommankumman kahdesta varsin huonosta vaihtoehdosta:

1) Maailma murjoo juuri minua, vaikka en ansaitse sitä. Tämän vaihtoehdon valitsevat addit koettavat kestää pahan maailman kolhaisut kuoreensa käpertyen ja muuttuvat katkeriksi tai surullisiksi.

2) Se on minun syytäni, koska olen vajavainen. Tämän vaihtoehdon valitsevat addit tuntevat kroonista stressiä ja syyllisyyttä kaikesta, mikä menee pieleen, koska he tietävät aiheuttavansa sen itse.

Ehdottakaa nyt ihmeessä tälle addille parempia tulkintoja!

Sairas, sairaampi, kohta jo kuollut?

On ollut hieman stressiä. Ensin oli Kalle sairas. Sitten olin minä sairas. Sitten Kalle tuli sairaammaksi. Ja minä olen parin päivän aikana jättänyt jo kaksi kertaa keittolevyn tuntikausiksi päälle kun pää meinaa räjähtää. Onneksi ketään ei ole vielä kuollut!

Dexetön elämä jatkuu vain. Raportti:

• Väsymys: Jos muistan mennä ajoissa nukkumaan (eli valot pois ennen yhtätoista) enkä tee mitään töitä, niin kaikki sujuu ihan hyvin. Jos ilta venähtää yli puolenyön, on seuraava päivä tuskaa, riippumatta heräämisajankohdasta. Ja jos taas on töitä, niin mikään lepo ei riitä.
• Aikataulusekoilut: Pitkän epämääräisen ajanjakson jälkeen olen ryhdistäytynyt kännykän ja Outlookin kalentereiden hyödyntämisessä. Kuin taikaiskusta olen alkanut muistaa taas tapaamisia ja tilaisuuksia.
• Kömpelyys: Aargh. Mikään ei auta.
  
• Haahuilu: Double Aargh. Siiri kysyi minulta tänään ruokapöydässä: "Äiti, miks sä tuijotat aina tonne ulos?"
• Kiukuttelu: Temperamentti pelaa kuin vanhanajan lucifer-tulitikku. On myönnettävä, että olo on jotenkin aidompi näin, ja tuntuu paremmalta silloin kun pystyn haasteista huolimatta pitämään leimahduksen kurissa.
  

Ajattelin jatkaa vielä niin kauan kuin kestän. Kun alan taas tehdä töitä kokopäiväisesti, on ehkä pakko palata lääkityksen piiriin. Stressaan siitä jo valmiiksi.

Linkkilistaa

Aiottuani vuoden ja meinattuani kuukauden olen nyt vihdoin lisännyt linkkilistaan joitain blogeja. Tosin enimmäkseen en niitä, joita alunperin aioin ja meinasin, sillä ne olen jo unohtanut, enkä onnistu nyt kaivamaan niitä tuolta kommenttien syvyyksistä. "Jouduin" siis "tyytymään" pariin uuteen löydökseen, joiden pitäjät ovat äskettäin kommentoineet omaa blogiani - kiitos siitä ja uusista tuttavuuksista :-)

Täytyy lukea

Tämä ärrin referoima artikkeli täytyy löytää luettavaksi. Tutulta kuulostaa...

Aidat nurin

Eevan kommentti edelliseen tekstiin muistutti minua eräästä aivojen romuvarastossa majailevasta blogausaiheesta: ADHD:n historiasta ja tieteellisen selityksen vajavaisuudesta.

Erilaisiin maailmaa selittäviin perinteisiin tutustumisella on sekin puoli, että saa havaita kaiken olevan auringon alla kuitenkin aika vanhaa kauraa, ja että samaa ilmiötä puetaan moniin eri vaatteisiin ja jaotellaan osa-alueisiin ja ryhmitellään yhteen enemmän tai vähemmän ronskein ottein. Otetaan nyt tämä meikäläisen "oirekompleksi". Tämä suunnilleen samansisältöinen oirejoukko on länsimaisen (psyko)lääketieteen eri suuntausten toimesta saanut mm. seuraavia nimiä: MBD, ADD, ADHD, laaja-alainen kehityshäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, lievä autismi, sensomotorisen integraation häiriö... Jokainen näistä nimityksistä viittaa osaan meikäläisen oireita, paitsi ADHD, joka on niin laaja-alainen että se voi käsittää (mielestäni) jopa täysin vastakkaisia persoonallisuuspiirteitä, ja MBD, joka voi tarkoittaa ihan mitä tahansa kuvitteellisesta normista poikkeavaa (minimal brain dysfunction = vähäinen aivojen toimintahäiriö). Nämä nimitykset, tai diagnoosit, elävät kaikki enemmän tai vähemmän sopuisasti lääketieteen oppikirjoissa, ja niitä käyttävät oppineetkin myöntävät taudinkuvissa olevan paljonkin päällekkäisyyttä.

Lisäksi psykologisemman suuntauksen piirissä melkein samasta asiasta voi puhua kiintymyssuhdehäiriönä tai haastavana persoonallisuutena.

Jos korostetaan toimintahäiriön alkuperää, voidaan myös todeta FAS- ja FAE-ihmisten kärsivän pitkälti samoista oireista. FAS-lasten kanssa työskenteleville laaditut ohjeet pätevät loistavasti myös itseään addeiksi kutsuville.

Mutta ei se tähän lopu. Kuten Eeva huomautti, indigolapsen käsite kattaa juuri tämän meikäläisen oirejoukon. Olenko siis tällainen, koska olen indigolapsi? Vaihtoehtoja olisi muitakin; samantyyppisiä persoonallisuuspiirteitä on skorpioni-ihmisillä ja rottaihmisillä.

Olisi aika heittää nämä idioottimaiset raja-aidat romukoppaan ja alkaa tutkia ilmiötä yksittäisinä oireina. Voin jopa arvata, millaisia olisivat löydökset... Jos otetaan kuvitteellisen normi-ihmisen keskushermoston kehitys nollatasoksi, voidaan löytää joukko tekijöitä, jotka heikentävät tätä kehitystä joko hidastaen tai vääristäen: geneettisesti perimä tai geneettinen herkkyys tietyille olosuhteille; raskausaikana äidin alkoholin käyttö, ympäristömyrkyt, auringonpaisteen määrä eri vaiheissa raskautta (vaikuttaa melatoniinin tuotantoon), sikiön ravitsemustila (napanuoran kautta sikiöön siirtyvien ravintoaineiden laatu, tyyppi ja määrä), stressi- ja muiden hormonien määrä äidin veressä, äidin yleinen terveydentila; ensimmäisten elinvuosien ravinnon laatu, tyyppi ja määrä, kokemusten (virikkeiden) laatu, tyyppi ja määrä, fyysinen epämukavuus, lapsen perusterveydentila, ympäristöstä saatavat bakteerit ja virukset, sekä suoliston bakteerikanta; ensimmäisten elinvuosien jälkeen samat kuin aiemmin, mutta vaikutus on vähäisempi (vauvavaiheen kokemukset vaikuttavat dominomaisesti laajemmin). Syynä voi myös olla lapsen sensorinen tai motorinen vamma tai pitkäaikainen sairaus, joka aina vaikuttaa myös hermoston kehittymiseen. Perusdiagnoosi on siis, että keskushermoston toiminta on tehotonta. Syy on tavallaan yhdentekevä diagnoosin kannalta, vaikka tietenkin sillä on vaikutusta jos halutaan estää addilapsia syntymästä. Perusseuraus on korkeimpien aivotoimintojen estyminen ainakin ajoittain (abstrakti ajattelu, sosiaalinen ajattelu, kokonaisvaltainen hahmottaminen) ja hermoston toimintakyvyn varmistamiseen tähtäävien perustoimintojen lisääntyminen (esim. ticit).

Johdannaisseuraamuksina (onko tuo edes sana?) mainittakoon:

• (Sosiaalisen) ympäristön ja yksilön huono yhteensopivuus. Tämä puolestaan aiheuttaa sopeutumista tavoittelevassa yksilössä mm. väsymystä, masennusta ja stressiä, ja vaikuttanee negatiivisesti myös motivaatioon (oma päätelmäni).
• Toiminnan tehottomuuden aikaansaama väsymys. Väsymys puolestaan aiheuttaa esim. masennusta, tunnekuohuja, puutteellista ja lyhytkestoista keskittymiskykyä ja vaikeuksia siirtymätilanteissa. (Kuten kaikki lasta päiväkodista hakevat vanhemmat tietävät.)

Huomatkaa, että sekä huono yhteensopivuus (poorness of fit) että tehoton aivotoiminta luovat väsymystä. Samoin huono yhteensopivuus on suora syy masennukselle, toiminnan tehottomuus taas välillinen väsymyksen kautta. Jos kaikki addit jostain valittavat, niin ne taitavat olla juurikin väsymys ja masennus :)

Nyt on kello niin paljon ja Addinainen niin väsynyt, että ränttään hermoston toimintakyvyn heikkenemisen syistä joskus toiste :)

Ystävyydestä ja jutustelusta

(Tämä sopisi ehkä paremmin ystävänpäivään, mutta kaksi ja puoli kuukautta myöhässä on ihan normaalia Addinaiselle. Ja vähennyslaskujen laskeminen väärin.)

Haluaisin kovasti kertoa ystävilleni, miksi olen niin surkea ystävä, kun kerran olen kuitenkin varsin hyvä tuttava. Olen varmaan kirjoittanut tästä aiheesta aikaisemminkin "kyllääntymisen" vinkkelistä, mutta yritän hieman syventää toista näkökulmaa, nimittäin kertoa, että hyvienkin ystävien kanssa juttelu on stressaavaa.

Ensin disclaimer. Nyt kypsään ikään päästyäni olen tajunnut, ettei minun ole pakko kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joista en pidä. Daaaah, aivan, mutta en ole väittänytkään olevani fiksu sosiaalisissa jutuissa, päinvastoin. Tästä seurauksena kutsun nykyään kavereiksi ja ystäviksi vain henkilöitä, joiden kanssa jutustelusta ja/tai puuhailusta saan mielihyvää ja iloa. ELIKKÄ tästä on kenenkään ystäväni aivan turha masentua ja ajatella olevansa meikäläiselle turha stressitekijä tms., koska näin ei ole. Nih, Stiina. ;) ;)

Siltikin on fakta, että vaikka kuinka haluaisin pitää ystävyyssuhteeni elossa ja pitää ihmisiin yhteyttä, se on julmetun vaikeaa. Yksi syy tähän on, että sosiaalinen kanssakäyminen jo sinänsä on vaikeaa ja hankalaa ja energiaa kuluttavaa. Koska en pysty lukemaan kasvonilmeitä tai äänensävyjä, en yhtään tiedä, millä mielellä mikäkin kommentti heitetään. Satunnaisten tuttavien kanssa jutellessa sillä ei ole väliä; ikiaikaisten luottoystävien kanssa keskustellessa osaan jo arvata, eikä sillä oikeastaan silloinkaan ole väliä; mutta näiden ääripäiden välille jää valtaisa joukko väliinputoajia joiden kanssa keskustellessani joudun jatkuvasti puolitietoisesti monitoroimaan keskustelun kulkua, peilaamaan sanottua yhteiseen historiaamme tai hatariin mielikuviini ko. henkilön persoonallisuudesta tai interaktiotyylistä, esikatselemaan omat repliikkini pääni sisällä selvittääksen olenko päästämässä suustani jotain joka ulos tullessaan osoittautuu jalaksi jne. jne. Minulla ei ole mitään vaistoa siitä, mitä missäkin tilanteessa kuuluu sanoa (olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen, että yleensä ihmisiltä kysytään, mitä niille kuuluu, ei koska heidän kuulumisensa eivät kiinnostaisi, vaan koska kysyminen ei vain tule spontaanisti mieleen, ja koska jos tulee, niin se tuntuu jenkkileffakliseeltä) tai edes siitä, miten kuuluu reagoida ja miltä kuuluu näyttää, joten valitsen jokaisen reaktioni, sanani ja ilmeeni tietoisesti käytettävissä olevasta repertuaarista. Mietin koko ajan, ovatko repliikkini sekä kohteliaita että järkeviä vai saako kaverini minusta ihan pöntön kuvan; eli pystynkö kannattelemaan omaa osuuttani tästä ko-operatiivisesta sosiaalisesta toiminnasta nimeltä keskustelu. Lisäksi minulla on vaikeuksia eritellä puheääniä ja ymmärtää sanojen merkityksiä, eli usein en yksinkertaisesti ymmärrä, mitä minulle sanotaan, tai en ymmärrä kuin sanat jolloin implisiitti konteksti jää tajuamatta.

Kaikki tämä aivotoiminta vaatii tietenkin hirveästi energiaa. Lisäksi tilanne hermostuttaa epävarmuudellaan, ja hermostuneena liikehdin levottomasti, mikä kuluttaa vielä enemmän energiaa. Tämän vuoksi olenkin aina aivan läkähtynyt, kun ovi sulkeutuu minun ja kaverini väliin. Nykyään se on yleensä hyvää läkähtymistä, kuin olisin juossut pitkän lenkin tai treenannut kuusi tuntia yhteen putkeen, mutta väsynyt olen silti enkä todellakaan pystyisi ottamaan uutta sessiota siihen perään, yhtään sen enempää kuin pystyisin toiseen kuusituntiseen treeniputkeen.

Siksi saatan jättää vastaamatta, jos kännykkä soi läkähdyksen hetkellä. Siksi en ota yhteyttä, jos en ole satavarma jaksamisestani keskustella (= inspiroitunut). Ja siksi olen joskus yllättävän nuiva tapaamista ehdotettaessa, joskin se on helpompi vaihtoehto kuin puhelu puolitutun kanssa.

Huomautettakoon, että vain vanhempani, Kalle ja vanhimmat ystäväni ovat saaneet tuta sen tilanteen, kun Addinainen puhuu esim puhelimeen läkähdystilassa.
"Moi, Addinainen! Onko paha paikka, pystytkö puhumaan?"
"Mmh, noo." (inventaario) "Öö, ei. ...tai siis, joo pystyn."
"Mitä sulle kuuluu?"
"No mitäs. Ei mittään."
"Kuule, kun mä oon miettiny tätä meidän tapaamista perjantaina, niin voitaisko me siirtää sitä tunnilla?"
"Mmh." (Addinainen on omissa maailmoissaan tuijottaen aseman kelloa lumoutuneena)
"Kun mulla on ne treenit, niin voisin haluta käydä eka suihkussa."
"Se vois olla hyvä idea." (Addinainen tuijottelee katukiviä ja eteneviä jalkojaan)
"Niin että voidaanko?"
"Ai öh että mitä?"
"Siirtää sitä tunnilla."
"Joo, toki." (Addinainen ei keksi lisää sanottavaa)
"No hyvä juttu, niin on paremmin aikaa siinä jutella kun ei tarvi juosta kotiin heti."
"Eiku hei! Siis onko nyt tämä keskiviikko? Onks se meidän tapaaminen niinku nyt perjantaina?"
"Joo, ylihuomenna."
"Just." (Addinaisen aivot resetoituvat.) "No mut joo."
"...okei. ... eli, me nähdään sit sillon..."
"Joo."
"Okei, moi."
"Joo. Moi."

Se motorinen kömpelyys se

Aaargh. Arvatkaa kuinka monta kertaa olen jo levittänyt ne Cofi-Tabsit pitkin lattioita. Pitäisi yrittää muistaa, etteivät ne kädet nyt vaan toimi yhtä hyvin kuin Dexeillä, mutta heh. "Muistaa". Minäkö?

Pirteys

Ilmeisesti se Cofi-Tabs sitten on pätevä vaihtoehto Dexedrinelle, sillä oloni on parempi kuin aikoihin. Aamuisin nousen virkeämpänä, vireystila pysyy tasaisempana läpi päivän (ja jos väsyttää, otan Cofi-Tabsin; niitä menee 0-2 päivässä) ja illalla saan helpommin unta. En jämähdä niin pahasti esimerkiksi tietokoneen ääreen.

Erona lääkkeelliseen elämään mainittakoon lähinnä räjähtävät kiukunpuuskat sekä onnikohtausten vähäisempi määrä. En ole sinänsä huonolla tuulella tai masentunut, kuten lääkkeellisenä olen PMS:n eli lääkeimmuniteetin aikaan, mutta ihan hyvä tuuli saattaa vaihtua silmänräpäyksessä kiukuksi ja siitä raivoksi. Lääkkeiden avulla raivonpurkaukset on helpompi hallita; tai sitten ne vaikuttivat plasebomaisesti, ja nyt lääkkeettömyys antaa minulle tekosyyn olla yrittämättäkään kontrolloida niitä.

Toinen ero on lisääntynyt kömpelyys, nimenomaan hienomotorinen sellainen. Lääkkeet vähän vähentävät sitä.

Pääsiäisen lista

• Rairuoho: kasvamassa
• Pääsiäisruoat: suunnittelematta
• Suklaamunat: ostettu
• Mämmi: osittain syöty
• Pääsiäiskortit: jaa mitkä?
• Pääsiäiskoristelut: odottamassa
• Siivous: kohta alkaa
  

Pirteydestä ja siitä, no, niistä mitänenytoli

Tänä aamuna heräsin ensimmäistä kertaa kuukausiin levänneen oloisena. Tosin olen mennyt nukkumaankin varsin kiltisti ennen puoltayötä jo parin viikon ajan, ja aamulla Kalle antoi minun nukkua menemällä itse pitämään seuraa klo 6.30 pirteinä ylös pompanneille lapsille.

Asiasta kolmanteen, en tiedä onko se lääkkeen vaikutusta vai vain alkavaa afasiaa tai dementiaa, mutta puhuminen on ollut viime aikoina jotenkin kamalan haastavaa. On kuin puhekieleni olisi häviämässä. Sanat eivät tule mieleen, sekoitan sanoja toisiinsa, kuulen muiden puhetta ihan kummallisesti ja ymmärrän helposti asiat aivan väärin. Olen aina ollut vähän semmoinen omasanaihminen ;) mutta viime aikoina tämä on mennyt ihan naurettavuuksiin. En sitä paitsi saa edes keksittyä niitä uusia sanojakaan vaan asioiden nimiksi tulee esimerkiksi Tuo, No-Sesese, Se-Siellä-Mikä-Se-Nyt-Oli, Toitoi-Se etc. Opeta siinä nyt sitten kuopusta puhumaan!

Näihin apukeinot auttavat

• Perusvire
• "Alkava afasia" (puhe kulkee jouhevammin ja ymmärrän itsekin, mitä juttelen)
• Outo kuuloilmiö, jossa äänet tulevat kuin veden alta (tämä on ollut riesanani lapsesta asti aina väsyneenä, en tiedä onko yleistäkin)
• Aloitekyky
  

Näihin eivät apukeinot auta

• Pakkoajatukset
• Itsetunto
• Valo- ja tuntoherkkyys
• Räjähtävä temperamentti (esim. liikunta vaikuttaa vain perusvireeseen, eli vastoinkäymisen tullessa räjähdän aivan samoin kuin jos en olisi liikkunut)
  

On jo parempi olo

Laitetaanpa tähän listaa asioista, jotka auttavat tuohon edellisessä viestissä päivänselväksi tulleeseen ketutukseen:

• Liikkuminen, ihan mikä tahansa. (Tänään kävin Veeran kanssa ulkona kävelemässä, oikein kävelylenkillä.)
• Kahvi.
• Suklaa.
• Laulaminen tai tanssiminen.
• Ongelman ignoroiminen.
  

Nämä sen sijaan eivät auta:

• Hiilihydraatit ja sokerit. (Tai auttavat tunnin, pari - sen jälkeen tulee krapula ja kahta kamalampi ketutus.)
• Lepo. (Sitä on mahdotonta saada "tarpeeksi", sillä tarve kasvaa nukkuessa.)
• Burana. (Vaikka päätä särkee, niin lääke ei auta.)
• Kiukuttelu.
  

Vielä kuukausi

Ei jumalauta, en kestä tätä. Minä huudan lapsille, lapset huutavat minulle, lopuksi kiljumme kaikki pää punaisina toisillemme, sitten itkemme yhdessä ja vuorotellen. Mitään vastoinkäymisiä en jaksa vaan alan heti kiukutella kuin kolmevuotias. (Huusin juuri äsken Veerallekin oikein hampaiden välistä raivohuutoa kun lapsi yrittää kiinnittää huomioni ja pyrkii syliin - mutta tekee sen kesken Tärkeän Kirjoitustyön jumalauta...) Lapset roikkuvat helmassa kiinni koko sen ajan kun olen näkyvissä, koska heitä pelottaa äidin ollessa tällainen ja hakevat raukat turvaa ainoasta saatavilla olevasta ihmisestä eli siitä samasta pelottavasta äidistä.

Kaikki jää tekemättä, mitään en jaksa edes ajatella, makaan vain ja ahdistun ajatellessani mitä kaikkea nytkin PITÄISI tehdä. VITUTTAA JA VÄSYTTÄÄ JA MÄ TAPAN ITTENI JUMALAUTA, sitten saavat lapsetkin sellaisen äidin jollainen heillä pitäisi olla, jonka henkinen ikä on suurempi kuin heidän.