Eilen oli hyvä päivä, nyt on hyvä aamu. Viikko takana Concertaa ja arkea. Olo on ok, vaikkei erityisen fokusoitunut - silti, nyt olen siinä tilassa, että jopa hyvä mieliala on plussaa.
Odotan ensi perjantaita kuin kuuta nousevaa: silloin saa tuplata lääkeannoksen. Katsotaan, mitä silloin käy.
Terveiset kaikille Siiriltä:
jh,mjhnm m ,, bbbbbbbhhhhyyyyyyyy7njjjjjjjjjjjj
8.4.06
7.4.06
Suklaa auttaa
Vinkkinä mainittakoon, että PCL (post-Concerta low) voidaan välttää aloittamalla Fazerin pähkinäsuklaan mussuttaminen puoli tuntia ennen vaikutusajan ennakoitua loppumista. Tai siltä ainakin vaikuttaa tämäniltaisen perusteella. Vapaatreenit salilla olivat erittäin keskittynyt, hyödyllinen kokemus, eikä ollut tietoakaan siitä debilitoivasta lyijyisestä uupumuksesta, joka esti itsenäisen myöhäisharjoittelun keskiviikkona. Suosittelen!
6.4.06
Hullu päivä
Tämä oli parempi päivä. Olin paljon vähemmän masentunut, vaikka vielä nälkäinen ja väsynyt. Kävimme Siirin kanssa asioilla ja Stockan Hulluilla päivillä, ja ilmeisesti tämä aktiivisuus nosti mielialaani. Siirikin oli rauhallinen ja hyväntuulinen.
Iltapäivällä olin tosin aika seis. Sen ansiosta tajusin, että se tila, minkä olen aina tulkinnut yksinkertaiseksi kahvin tarpeeksi, onkin aistien ylikuormittumisen seurausta (sensory overload). Kahvi auttaa, koska kas vain, se on stimulantti, mutta kahvi ei ole se pointti. Pointti on se, että aivojeni normaalistikin vähäiset dopamiini/serotoniinitasot on kulutettu tehokkaasti loppuun kun ympärillä on ollut paljon toimintaa, ja siksi pääni tuntuu tukkoiselta ja jähmeältä ja pumpuliin pakatulta.
No tänäänpä keksin sitten tavan, jolla voin "piristää" itseäni. Olen huomannut, että jos keskityn, voin ikäänkuin kaivaa itsestäni iloa. Kuulostaa aika oudolta... Pakotan itseni rentoutumaan sekä lihaksista että sisältäpäin, aivan kuin avaan sydämeni ja annan siellä lukossa olevan ilon tulla minuun. Se voisi olla yhtä mystistä kuin miltä sen kuvaus kuulostaa, mutta ei se oikeastaan ole. Se tuntuu sydämenpohjalihaksen treenaamiselta. Operaation tuloksena solar plexuksestani tuntuu säteilevän lämpöä ja liikettä koko kroppaani. Lieneekö sitten tämän ansiota vai tuuria, niin kuitenkin tänään pysyin paremmin hereillä ja paremmalla tuulella.
Tai sitten minä olen oikeasti tulossa hulluksi.
Iltapäivällä olin tosin aika seis. Sen ansiosta tajusin, että se tila, minkä olen aina tulkinnut yksinkertaiseksi kahvin tarpeeksi, onkin aistien ylikuormittumisen seurausta (sensory overload). Kahvi auttaa, koska kas vain, se on stimulantti, mutta kahvi ei ole se pointti. Pointti on se, että aivojeni normaalistikin vähäiset dopamiini/serotoniinitasot on kulutettu tehokkaasti loppuun kun ympärillä on ollut paljon toimintaa, ja siksi pääni tuntuu tukkoiselta ja jähmeältä ja pumpuliin pakatulta.
No tänäänpä keksin sitten tavan, jolla voin "piristää" itseäni. Olen huomannut, että jos keskityn, voin ikäänkuin kaivaa itsestäni iloa. Kuulostaa aika oudolta... Pakotan itseni rentoutumaan sekä lihaksista että sisältäpäin, aivan kuin avaan sydämeni ja annan siellä lukossa olevan ilon tulla minuun. Se voisi olla yhtä mystistä kuin miltä sen kuvaus kuulostaa, mutta ei se oikeastaan ole. Se tuntuu sydämenpohjalihaksen treenaamiselta. Operaation tuloksena solar plexuksestani tuntuu säteilevän lämpöä ja liikettä koko kroppaani. Lieneekö sitten tämän ansiota vai tuuria, niin kuitenkin tänään pysyin paremmin hereillä ja paremmalla tuulella.
Tai sitten minä olen oikeasti tulossa hulluksi.
5.4.06
Illalla on paremmin
Kävin itkuisessa masennuspohjassa alkuiltapäivästä, mutta tilanne helpottui hieman Siirin harvinaisen raivarin yhteydessä (!) ja päivällisaikaan olo oli melkein normaali. Siis addinaisen-luomu-normaali, ei normaalinormaali. Kävin illalla treeneissä, ja niiden jälkeen energiavarastot olivat niin pohjissa, että itkin autossa kotiin ajaessani ja olin aivan varma, ettei minusta, rikkinäisestä lyhdystä, enää käyttökelpoista saa. Onneksi Kalle oli muistanut huolehtia mukaani suklaapatukan ja opettajani salilla myös ruokki siipirikkoa oppilastaan.
Lähtiessäni salilta opettaja vakuutti minulle: "Sen minä sinulle lupaan, että kaikki loppujen lopuksi kääntyy hyväksi." Se lohdutti. Tottahan se on. Aina asiat kääntyvät juuri niin, miten oli tarkoitettu.
Lähtiessäni salilta opettaja vakuutti minulle: "Sen minä sinulle lupaan, että kaikki loppujen lopuksi kääntyy hyväksi." Se lohdutti. Tottahan se on. Aina asiat kääntyvät juuri niin, miten oli tarkoitettu.
Siitä ja sen toimimattomuudesta
Ei tämä lääke toimi. Olen väsyneempi kuin koskaan, nyt on kolmas huono päivä putkeen ja on nälkä koko ajan. Johtuneeko väsymyksestä, nälästä vai lääkkeestä, että silmät viiraavat ja harittavat ja pää on tuplapumpulissa? Tämä on aivan kauheaa. Tuntuu, että tilanne on vielä huonompi kuin luomuna.
4.4.06
Addinaisen muotokuva
Hahmo on ystävällisesti esitellyt minut Kiltin tytön blogissaan. Nyt iski sitten ramppikuume ja velvollisuuden taakka. Kuvitella, minulla on lukija... ja se lukija odottaa minun pystyvän päivittämään tätä blogia! Apua.
Kun tätä asiaa ajattelee ihan vieraiden ihmisten kannalta, niin on kai paikallaan kertoa hieman itsestäni. Tässä siis nopea karikatyyri.
Ääriviivat
Olen päälle kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulta. Perheeseen kuuluu myös alle 3-vuotias tytär, mies, sekä kaksi harmaata kissaa. Omaan akateemisen koulutuksen ja jopa FM-tutkinnon. En pärjännyt kahdeksasta-viiteen -työelämässä, joten nyt olen freelancer ja kotiäiti. Harrastan kirjallisuutta (lähinnä faktasellaista tällä hetkellä), hieman leffoja, sekä erästä taistelulajia. Kirjoitan jonkin verran itse.
Varjostusta
En "uskonut" ADHD:iin (miten se edes taivutetaan?!?) pitkiin aikoihin, tai paremminkin en pitänyt sitä minään tautina, mikä pitäisi parantaa. Kävin kuitenkin (huvin vuoksi, kavereita tapaamassa) eräällä luennolla selvittääkseni, onko tyttärelläni ADHD-oireita. Kävelin luennolta ulos silmät ympyriäisinä, pää melkein nyökyttelystä irronneena, ja totesin ystävälleni, että ei Siirillä sitä varmaan ole mutta minulla varmaan on. Elämä loksahti paikalleen.
"Tautini" muoto on sekalainen: siinä on sekä inattentiivisia piirteitä (ei saa mitään aikaan, vaipuu haaveiluun ja sisäiseen maailmaansa) että hyperaktiivisia (impulsiivinen koheltaja).
Tausta
Olen lähtöisin "omituisesta" kodista; lapsena tuntui aina siltä, että vanhempani ja minä olimme jotenkin erilaisia. Silti vanhempani suorittivat täyden työuran ja hoitivat minut, leikkaushoitoa tarvinneen sairaan lapsen, siinä sivussa. Ei mitään tietoa, onko heillä ollut ADHD-taipumusta - en ihmettelisi, ainakin se selittäisi joitain seikkoja molemmista, mutta kovasti piilevänä taipumus on sitten ollut. Sen tiedän, että isän puolella ovenkarmeihin kävely on sukuvika!
Kun tätä asiaa ajattelee ihan vieraiden ihmisten kannalta, niin on kai paikallaan kertoa hieman itsestäni. Tässä siis nopea karikatyyri.
Ääriviivat
Olen päälle kolmekymppinen nainen pääkaupunkiseudulta. Perheeseen kuuluu myös alle 3-vuotias tytär, mies, sekä kaksi harmaata kissaa. Omaan akateemisen koulutuksen ja jopa FM-tutkinnon. En pärjännyt kahdeksasta-viiteen -työelämässä, joten nyt olen freelancer ja kotiäiti. Harrastan kirjallisuutta (lähinnä faktasellaista tällä hetkellä), hieman leffoja, sekä erästä taistelulajia. Kirjoitan jonkin verran itse.
Varjostusta
En "uskonut" ADHD:iin (miten se edes taivutetaan?!?) pitkiin aikoihin, tai paremminkin en pitänyt sitä minään tautina, mikä pitäisi parantaa. Kävin kuitenkin (huvin vuoksi, kavereita tapaamassa) eräällä luennolla selvittääkseni, onko tyttärelläni ADHD-oireita. Kävelin luennolta ulos silmät ympyriäisinä, pää melkein nyökyttelystä irronneena, ja totesin ystävälleni, että ei Siirillä sitä varmaan ole mutta minulla varmaan on. Elämä loksahti paikalleen.
"Tautini" muoto on sekalainen: siinä on sekä inattentiivisia piirteitä (ei saa mitään aikaan, vaipuu haaveiluun ja sisäiseen maailmaansa) että hyperaktiivisia (impulsiivinen koheltaja).
Tausta
Olen lähtöisin "omituisesta" kodista; lapsena tuntui aina siltä, että vanhempani ja minä olimme jotenkin erilaisia. Silti vanhempani suorittivat täyden työuran ja hoitivat minut, leikkaushoitoa tarvinneen sairaan lapsen, siinä sivussa. Ei mitään tietoa, onko heillä ollut ADHD-taipumusta - en ihmettelisi, ainakin se selittäisi joitain seikkoja molemmista, mutta kovasti piilevänä taipumus on sitten ollut. Sen tiedän, että isän puolella ovenkarmeihin kävely on sukuvika!
Silmälasit yhä kateissa
Huono päivä. Huono, huono päivä.
Olen täysin takaisin nollatilanteessa. Jos lääke jotenkin auttaa, en halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman lääkettä. Ajatellaanpa esimerkiksi tämänpäiväistä uintireissua Siirin kanssa: se onnistui siitä huolimatta, että muutin mieleni lähtemisestä n. 4 kertaa aamun mittaan, ja kun pääsimme hallille, ei mukana ollut lainkaan puhtaita alusvaatteita. Uimapuvut kyllä muistin, vaikka vasta juuri ja juuri ovenraossa.
Unohdin myös jälleen laittaa Siirille vaipat pukemisen yhteydessä. No sattuuhan sitä normaaleissakin perheissä, mutta ei yleensä joka päivä. Siiri puolestaan oli taas se hieman epävarma, hermostunut, äitiin takertuva itsensä, joka ensimmäisenä lääkepäivänä oli muuttunut luottavaiseksi, aurinkoiseksi ja itsenäiseksi pikkutytöksi. Ei se ero nyt kauhean dramaattinen ole, ellei osaa katsoa, mutta kuitenkin Siirin katse on varautunut, kun hän katsoo minua huonona päivänä.
Hermot menivät aivan jatkuvasti. Näköjään minulla yksi ADHD:n ilmenemistapa on huonot hermot. En osaa rentoutua tilanteisiin ja nauttia niistä, vaan hermostun, jos jotain menee vähänkin pieleen tai epäoptimaalisella tavalla (paitsi joskus silloin, kun itse olen mokannut). Ja kyllästyn, jos sama aktiviteetti jatkuu mielestäni liian pitkään etenemättä tarpeeksi. Ja kun kyllästyn, niin hermostun ja suutun. Siksi olen koko ajan hoputtamassa ja auttamassa kaikkia ja saan sätkyn, jos homma ei etene. Vaikka "homma" olisi luonteeltaan leppoisakin, kuten kävelylenkki lumessa leikkivän lapsen kanssa.
Pahinta on, että pakkoajatukset ovat palanneet ilman, että ehdin kunnolla tiedostaa niiden puuttumisen. Mietin joka kymmenes minuutti, miten Siiri/Kalle/joku muu läheinen/minä voisi(n) kuolla, vammautua tai muuten vahingoittua. Se lähtee aina samalla tavalla. "Jos Siiri tuosta nyt kaatuu tuo keppi kädessään ja se osuu häntä silmään..." ... niin jo näen mielessäni verisiä kuvia rakkaasta lapsestani 20-senttinen keppi 10 senttiä silmässä sisällä, miten hän itkee tuskaansa, mitä tapahtuu kun hän yrittää vetää sitä pois, miten soitan ambulanssin ja yritän tyrehdyttää verenvuodon, ja mitä sitten tapahtuu teho-osastolla ja miltä näyttävät röntgenkuvat lapsen vahingoittuneista aivoista, ja kuinka lapsi joutuu viettämään lopun elämäänsä vammaisena... ja kuinka tiedän hänen kuollessaan 30 vuotta myöhemmin, että kaikki oli minun syytäni, koska en ottanut keppiä ajoissa pois. Ja tämä kaikki tuntuu pakkoajatuksen vallassa ellei todelliselta, niin ainakin varmalta tulevaisuudenkuvalta, ja tuska on sen mukainen.
Mahtavatko tähän mömmöt auttaa? Ehkä parempi reitti olisi opetella ne asiat ihan itse. Treenata aivoja niin kauan, että reaktiot ovat linjassa stimuluksen kanssa. Osan tätä tietä olen kulkenutkin: taistelulajiharrastus on auttanut todella paljon. Oppimismotivaationi on korkea, ja olen saanut lyödä päätä seinään oikein olan takaa (auts).
Olen täysin takaisin nollatilanteessa. Jos lääke jotenkin auttaa, en halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman lääkettä. Ajatellaanpa esimerkiksi tämänpäiväistä uintireissua Siirin kanssa: se onnistui siitä huolimatta, että muutin mieleni lähtemisestä n. 4 kertaa aamun mittaan, ja kun pääsimme hallille, ei mukana ollut lainkaan puhtaita alusvaatteita. Uimapuvut kyllä muistin, vaikka vasta juuri ja juuri ovenraossa.
Unohdin myös jälleen laittaa Siirille vaipat pukemisen yhteydessä. No sattuuhan sitä normaaleissakin perheissä, mutta ei yleensä joka päivä. Siiri puolestaan oli taas se hieman epävarma, hermostunut, äitiin takertuva itsensä, joka ensimmäisenä lääkepäivänä oli muuttunut luottavaiseksi, aurinkoiseksi ja itsenäiseksi pikkutytöksi. Ei se ero nyt kauhean dramaattinen ole, ellei osaa katsoa, mutta kuitenkin Siirin katse on varautunut, kun hän katsoo minua huonona päivänä.
Hermot menivät aivan jatkuvasti. Näköjään minulla yksi ADHD:n ilmenemistapa on huonot hermot. En osaa rentoutua tilanteisiin ja nauttia niistä, vaan hermostun, jos jotain menee vähänkin pieleen tai epäoptimaalisella tavalla (paitsi joskus silloin, kun itse olen mokannut). Ja kyllästyn, jos sama aktiviteetti jatkuu mielestäni liian pitkään etenemättä tarpeeksi. Ja kun kyllästyn, niin hermostun ja suutun. Siksi olen koko ajan hoputtamassa ja auttamassa kaikkia ja saan sätkyn, jos homma ei etene. Vaikka "homma" olisi luonteeltaan leppoisakin, kuten kävelylenkki lumessa leikkivän lapsen kanssa.
Pahinta on, että pakkoajatukset ovat palanneet ilman, että ehdin kunnolla tiedostaa niiden puuttumisen. Mietin joka kymmenes minuutti, miten Siiri/Kalle/joku muu läheinen/minä voisi(n) kuolla, vammautua tai muuten vahingoittua. Se lähtee aina samalla tavalla. "Jos Siiri tuosta nyt kaatuu tuo keppi kädessään ja se osuu häntä silmään..." ... niin jo näen mielessäni verisiä kuvia rakkaasta lapsestani 20-senttinen keppi 10 senttiä silmässä sisällä, miten hän itkee tuskaansa, mitä tapahtuu kun hän yrittää vetää sitä pois, miten soitan ambulanssin ja yritän tyrehdyttää verenvuodon, ja mitä sitten tapahtuu teho-osastolla ja miltä näyttävät röntgenkuvat lapsen vahingoittuneista aivoista, ja kuinka lapsi joutuu viettämään lopun elämäänsä vammaisena... ja kuinka tiedän hänen kuollessaan 30 vuotta myöhemmin, että kaikki oli minun syytäni, koska en ottanut keppiä ajoissa pois. Ja tämä kaikki tuntuu pakkoajatuksen vallassa ellei todelliselta, niin ainakin varmalta tulevaisuudenkuvalta, ja tuska on sen mukainen.
Mahtavatko tähän mömmöt auttaa? Ehkä parempi reitti olisi opetella ne asiat ihan itse. Treenata aivoja niin kauan, että reaktiot ovat linjassa stimuluksen kanssa. Osan tätä tietä olen kulkenutkin: taistelulajiharrastus on auttanut todella paljon. Oppimismotivaationi on korkea, ja olen saanut lyödä päätä seinään oikein olan takaa (auts).
3.4.06
Parempaa iltaa
Outoa. Olen väsynyt, mutta energinen. Nukuttaa yhä, mutta tekee mieli tehdä asioita. Olenko tulossa hulluksi? Tämä olo alkoi päivällisen jälkeen joskus puoli kuuden aikaan, sen jälkeen, kun koko päivän olin häröillyt ja mokaillut ja ollut ihan vetämättömissä. Oliko siinä viimeisimmässä lääkkeessä joku delayed-action -viritys? Siis enemmän delayed kuin yleensä.
Se on sitten maanantai
Tähän mennessä päivääni ovat sisältyneet seuraavat asiat:
- silmälasit hukassa (vaihteeksi)
- aamupalan kattaminen Siirille ja itselleni vaati 5 vierailua jääkaapilla ja 3 astiakaapilla
- maito kaatui ympäri keittiön pöytää
- väsyttää niin maan p...sti
2.4.06
Yöhuomautus
Väsy painaa mielen maahan. Aivot ovat aivan seis, sanat eivät tule mieleen.
On kauheaa jatkuvasti miettiä, onko tämäkin tuntemus nyt jotenkin lääkkeen vaikutuksen alkamisen tai loppumisen syytä.
On kauheaa jatkuvasti miettiä, onko tämäkin tuntemus nyt jotenkin lääkkeen vaikutuksen alkamisen tai loppumisen syytä.
The Meaning of H
Olin jo jossain vaiheessa aikeissa muuttaa blogin kuvaukseksi "...saa AD(H)D-diagnoosin...", koska mielestäni olen klassinen inattentiivinen, aikaansaamaton addi. No tulipa sekin todistettua vääräksi. Tajusin vasta tänään, että paitsi lääkkeen vaikutuksen alaisena myös tavallisina hyvinä päivinä olen aina touhunnut kuin viimeistä päivää. "Kun kerrankin saa aikaiseksi." Ei niin, että olisin varsinaisesti sohvaperuna häröinäkään päivinä, silloin vain aloitan kaikkea enkä saa päätökseen, tai pelaan kompulsiivisesti tietokoneella, tai jotain muuta periaatteessa aktiivista. Niin että olen minä sitten ihan puhdasverisesti hyperaktiivinen, eikä tämä hitsin Concerta tunnu siihen auttavan pätkääkään. En osaa vain olla ja rentoutua vaikkapa kirjan tai nyt edes TV:n parissa.
Tänään saatu aikaan:
Tänään ei ollut niin kova nälkä kuin aiemmin; keho taitaa tottua tähän. Hyvä, sillä näin jo sieluni silmissä pyörtyileväni jatkuvasti ympäriinsä kun lisään parin viikon kuluttua annostusta ohjeiden mukaisesti 36 mg:aan. Päätä sen sijaan särki. Ja takahampaita. Olo oli vielä kireämpi kuin eilen.
Kello hipoo kahdeksaa ja mietin, pitäisikö lähteä salille soolotreenaamaan. Toisaalta olen kuolemanväsynyt. (Kumma juttu...) Toisaalta pääsin treeneihin vain kerran tällä viikolla. Taidan kuitenkin vain ottaa kirjan ja käpertyä lukemaan. Soldiers of the Faith odottaa. Sovitaan niin, että minä vain mokasin tämän päivän energian suuntaamisen (mikä on aivan totta) ja yritän päästä salille joko huomenna myöhäistreeneihin tai keskiviikkona ihan kunnollisiin.
Tänään saatu aikaan:
- pesty ja laitettu kuivumaan kaksi lastia pyykkejä
- silitetty metrin vuori pyykkiä
- siivottu 5 vanhaa lastia pyykkiä komeroihin pölyyntymästä
- siivottu keittiötä
- järjestelty kuusi hyllymetriä tilaa uusiksi
- istutettu rairuohot
- askarreltu Siirin kanssa
- kokattu kohtalaisen vaativa ateria
- viety roskia, joista osa komerossa joulusta asti odottaneita paketointiroskia
Tänään ei ollut niin kova nälkä kuin aiemmin; keho taitaa tottua tähän. Hyvä, sillä näin jo sieluni silmissä pyörtyileväni jatkuvasti ympäriinsä kun lisään parin viikon kuluttua annostusta ohjeiden mukaisesti 36 mg:aan. Päätä sen sijaan särki. Ja takahampaita. Olo oli vielä kireämpi kuin eilen.
Kello hipoo kahdeksaa ja mietin, pitäisikö lähteä salille soolotreenaamaan. Toisaalta olen kuolemanväsynyt. (Kumma juttu...) Toisaalta pääsin treeneihin vain kerran tällä viikolla. Taidan kuitenkin vain ottaa kirjan ja käpertyä lukemaan. Soldiers of the Faith odottaa. Sovitaan niin, että minä vain mokasin tämän päivän energian suuntaamisen (mikä on aivan totta) ja yritän päästä salille joko huomenna myöhäistreeneihin tai keskiviikkona ihan kunnollisiin.
Unien taikaa
Lääkkeen eilinen vaikutus tuntui olevan heikompi, tai sitten se johtui yleisestä nälästä ja väsymyksestä. Naamakin tuntui olevan kireämpi kuin aloituspäivänä.
Illalla särki pää niin, että otin Buranaa. Se ei nimittäin ollut nälkäpäänsärkyä, vaan tuntui enemmän siltä, kuin aivoparka olisi joutunut tekemään enemmän duunia kuin normaalisti. Stimulantti-relaksantti-stimulantti...
Yöllä näin ihan ihme unia. Siiri kuoli, mutta onneksi elvytettiin. Suutelin naapuria (!). Olin isossa sairaalassa/tehtaassa Kallen / edesmenneen isäni / jonkun muun kanssa kärräämässä kuollutta / hyvin sairasta poikaa osastolta toiselle / tekemässä tupatarkastusta / leikkimässä koneilla. Huhhahhei.
Otin juuri lääkkeen jugurtin kanssa.
Illalla särki pää niin, että otin Buranaa. Se ei nimittäin ollut nälkäpäänsärkyä, vaan tuntui enemmän siltä, kuin aivoparka olisi joutunut tekemään enemmän duunia kuin normaalisti. Stimulantti-relaksantti-stimulantti...
Yöllä näin ihan ihme unia. Siiri kuoli, mutta onneksi elvytettiin. Suutelin naapuria (!). Olin isossa sairaalassa/tehtaassa Kallen / edesmenneen isäni / jonkun muun kanssa kärräämässä kuollutta / hyvin sairasta poikaa osastolta toiselle / tekemässä tupatarkastusta / leikkimässä koneilla. Huhhahhei.
Otin juuri lääkkeen jugurtin kanssa.
1.4.06
Kello on neljä, ja sen huomaa
Olen uupunut. Fyysisesti, en psyykkisesti. Eilinen apatiakin siis olikin ehkä enemmän tätä kuin sitä samaa vanhaa. Mieli on virkeä, mutta kroppa sanoo, että nyt nainen pidät lököilytauon. Ikävä kyllä se ei käy: perheen on saatava ruokaa, sitten on sauna jne jne. En kyllä jaksaisi evääkään nostaa.
Mitähän tapahtuisikaan, jos en olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa? Entä jos olisin tottumattomampi analysoimaan kroppani ja pääkoppani tuntemuksia? Olisin varmaan nyt ihan matona lattialla.
Mitähän tapahtuisikaan, jos en olisi näin hyvässä fyysisessä kunnossa? Entä jos olisin tottumattomampi analysoimaan kroppani ja pääkoppani tuntemuksia? Olisin varmaan nyt ihan matona lattialla.
Toinen kerta toden sanoo
Eilisiltana oli vaikeuksia saada siivousvaihdetta pois päältä, voi pahus. Mutta se ei ole mitenkään ennenkuulumatonta -- kuten niin moni muu asia eilen, sekin kuuluu tavalliseen hyvään päivään. Illalla uni olisi tullut ihan OK, mutta olen muutenkin nukkunut huonosti ja Siiri herätteli taas vaihteeksi pitkin yötä. Kyllä kohta 3-vuotiaan lapsen on jo aika oppia vetämään poispotkimansa peitto päälleen ihan itse, argh!
Nälkä jatkui illalla, ja aamulla oli taas heti herätessä nälkä. Otin pillerin klo 7.30, noin tunnin kuluttua heräämisestä (tosin vain puoli tuntia ylösnousemisesta). Nälästä huolimatta aamiaisella ei ensimmäisten hotkaisujen jälkeen tehnyt yhtään mieli syödä. Pakotin itseni pistelemään kolme kananmunaa sekä lautasellisen partajugua ja vattuhilloa. Tästä huolimatta kauppakeskukseen päästyä oli niin nälkä, että jo kahden tunnin kuluttua aamiaisesta mutustin suklaapatukkaa. Karppiruokavaliolla on tässä puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä on tosi vaikea ylläpitää, jos on nopeasti pakko saada jotain ruokaa, kuten tänään. Mutta toisaalta jos sitä pystyy noudattamaan, heittelee verensokeri huomattavasti vähemmän kuin viljoja ja sokereita syömällä, ja mieliala pysyy tasaisempana. Myös ilmavaivoja karppiruoka pitää minulla kurissa, mikä ei taida olla ihan triviaali juttu tuon Concertan kanssa; vai johtuneeko se edes siitä, että eilen minulla oli juustonaksujen jälkeen aivan käsittämättömän haiseva fiilis...
Yleisesti olo on tänään ollut vähemmän aikaansaava ja selkeä, mutta pistän tämän negatiivisen muutoksen ainakin osittain nälän piikkiin. Kauppakeskuksessa kulkiessani sain järkytyksekseni ihailevia katseita, vaikka en ollut sen paremmin pukeutunut tai laittautunut kuin normaalistikaan. Osin tämä johtunee siitä, että kropan turvotus on laskenut eli posket ja maha eivät pullota, mutta epäilen myös, että olin vähemmän body-conscious ja liikuin jouhevammin. Tai sitten Concerta vilkastuttaa mielikuvitusta ;)
Eilen ei päivällä juurikaan väsyttänyt, nyt väsyttää aika paljon, mutta ei niin hirveästi kuin yleensä lauantaisin. Tämä voi kyllä olla plaseboefektikin, tai yleistä muutoksen tuomaa aktivaatiota. Missään nimessä päiväväsymys ei nytkään ole sellainen tavallinen otsalohkossa ja silmien takana jumputtava, välkkyvä uupumus. Jo toinen satsi pyykkejä on pyörimässä, kaikki ostokset on laitettu pois, siivoilua aloiteltu ja kohta jatketaan.
Nälkä jatkui illalla, ja aamulla oli taas heti herätessä nälkä. Otin pillerin klo 7.30, noin tunnin kuluttua heräämisestä (tosin vain puoli tuntia ylösnousemisesta). Nälästä huolimatta aamiaisella ei ensimmäisten hotkaisujen jälkeen tehnyt yhtään mieli syödä. Pakotin itseni pistelemään kolme kananmunaa sekä lautasellisen partajugua ja vattuhilloa. Tästä huolimatta kauppakeskukseen päästyä oli niin nälkä, että jo kahden tunnin kuluttua aamiaisesta mutustin suklaapatukkaa. Karppiruokavaliolla on tässä puolensa ja puolensa. Toisaalta sitä on tosi vaikea ylläpitää, jos on nopeasti pakko saada jotain ruokaa, kuten tänään. Mutta toisaalta jos sitä pystyy noudattamaan, heittelee verensokeri huomattavasti vähemmän kuin viljoja ja sokereita syömällä, ja mieliala pysyy tasaisempana. Myös ilmavaivoja karppiruoka pitää minulla kurissa, mikä ei taida olla ihan triviaali juttu tuon Concertan kanssa; vai johtuneeko se edes siitä, että eilen minulla oli juustonaksujen jälkeen aivan käsittämättömän haiseva fiilis...
Yleisesti olo on tänään ollut vähemmän aikaansaava ja selkeä, mutta pistän tämän negatiivisen muutoksen ainakin osittain nälän piikkiin. Kauppakeskuksessa kulkiessani sain järkytyksekseni ihailevia katseita, vaikka en ollut sen paremmin pukeutunut tai laittautunut kuin normaalistikaan. Osin tämä johtunee siitä, että kropan turvotus on laskenut eli posket ja maha eivät pullota, mutta epäilen myös, että olin vähemmän body-conscious ja liikuin jouhevammin. Tai sitten Concerta vilkastuttaa mielikuvitusta ;)
Eilen ei päivällä juurikaan väsyttänyt, nyt väsyttää aika paljon, mutta ei niin hirveästi kuin yleensä lauantaisin. Tämä voi kyllä olla plaseboefektikin, tai yleistä muutoksen tuomaa aktivaatiota. Missään nimessä päiväväsymys ei nytkään ole sellainen tavallinen otsalohkossa ja silmien takana jumputtava, välkkyvä uupumus. Jo toinen satsi pyykkejä on pyörimässä, kaikki ostokset on laitettu pois, siivoilua aloiteltu ja kohta jatketaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)