Liikuttakaa lapsianne

Jos teoriani on oikea, niin mitä sitten pitäisi tehdä niiden vanhempien, joiden lapsilla todettu tarkkaavaisuushäiriö on samaa perua kuin minun? Mitä pitäisi tehdä tällaisen tarkkaavaisuushäiriön syntymisen estämiseksi? No, tässä jotain, mitä tulee mieleen. (Nämä ovat siis ihan minun omia maallikkoajatuksiani, älkää ottako evankeliumina.)

Lapsi tarvitsee monipuolisia liikkumis- ja asentokokemuksia syntymästä lähtien. Suosittelen kantamaan vauvaa koko ajan sitterissä pökötyttämisen sijaan. Kantoliinaa voi käyttää jo aivan pieni ja sama liina menee käytössä taaperollakin. Kannetut lapset oppivat muita aikaisemmin kävelemäänkin ja samalla kehittyy perusturvallisuus kun saa olla äidin/isin lähellä niin paljon kuin sielu sietää (aiheesta lisää esim. Kantoliinakanavalla), eikä pelkokaan sitten ole viemässä sitä aivoenergiaa.

Kasvaessaan lapsi tarvitsee monipuolisia virikkeitä. Tämä ei tietenkään tarkoita television tölläämistä tai edes jokapäiväisiä leffareissuja, vaan tavallista puuhastelua kotona, kävelyretkiä, uimassa käymistä, kavereilla kyläilyä, askartelua, vapaata leikkiä yksin ja kavereiden kanssa etc., mitä nyt turvalliseen arkeen kuuluu. Metsässä kävely on kuulemma yksi kuntouttavimmista AD(H)D-lasten harrastuksista: tasapaino kehittyy epätasaisessa maastossa, ympärillä on paljon intensiteetiltään matalia ärsykkeitä, ja metsässä puuhatessa kehittyy luovuuskin paremmin kuin valmiilla leluilla leikkiessä. Lapselle ei pidä tietenkään lappaa ylenmäärin virikettä ennen kuin hän itse sitä hakee.

Tarvittaviin virikkeisiin ja oppimiskokemuksiin kuuluvat myös haaverit: polvet naarmuilla, pää ruvella, huuli halki, hyttysenpistot verille raavittuna - tämähän on ollut lasten normaali olotila vuosituhannet :) Nykyään on vallalla kulttuuri, jossa lasta varjellaan pieneltäkin kivulta tai epämukavuudelta, jopa henkiseltä paineelta. Miten kipua tai painetta oppii sietämään, ellei sitä koskaan koe? (Juu, tämä on vaikea asia äiti-ihmisen hyväksyä. Kun oma kolmivuotiaani kiipeää taitavasti korkealle, suljen silmäni ja yritän olla sanomatta "Varo ettet putoa".)

Lapselle pitää opettaa kurinalaista toimintaa. On asioita, jotka on vain hoidettava, oli se hauskaa tai ei; koska jos niitä ei hoida, käy huonosti tavalla, joka ei ole ilmeinen lapselle mutta jonka vanhemmat ymmärtävät. Esimerkiksi koulua käydään ja läksyt tehdään; sänky pedataan; soittotunnille mennään jne. (Jokaisella perheellä on tietysti omat juttunsa, joista ei neuvotella.) Lapsen on opittava oma tapansa sietää tilanteita, joissa ei ole hauskaa. Kohtuus tietysti tässäkin, ja jos lapsi tarvitsee apua niin autetaan; esim. lukivaikeudet tai koulukiusaus ovat koulunkäynnin esteitä, jotka täytyy poistaa tai kiertää.

Lapsen kanssa on keskusteltava ja kuunneltava loppuun takeltelevatkin lauseet ja selitykset. Näin lapsi paitsi oppii, että ponnistelu ja epätäydellisyys on sallittua, myös pidentää keskittymisensä maksimiaikaa.

On huolehdittava lapsen riittävästä, säännöllisestä yöunesta ja ruokailusta sekä muutenkin perusturvallisuuden luomisesta säännöllisen päivärytmin avulla. Näin lapsi lepää ja syö tarpeeksi, ja nämä ovat aivojen(kin) kehittymisen kaksi perusedellytystä. Lisäksi hän tuntee konkreettisesti elämänsä raamit ja pystyy peilaamaan uusia asioita niiden kautta, sen sijaan, että uudet asiat valuisivat hänen ylitseen kaaoksena.

(Kommentit, korjaukset ja lisäykset erityisen tervetulleita tällä kertaa! :)