9.4.07

Liikuttakaa lapsianne

Jos teoriani on oikea, niin mitä sitten pitäisi tehdä niiden vanhempien, joiden lapsilla todettu tarkkaavaisuushäiriö on samaa perua kuin minun? Mitä pitäisi tehdä tällaisen tarkkaavaisuushäiriön syntymisen estämiseksi? No, tässä jotain, mitä tulee mieleen. (Nämä ovat siis ihan minun omia maallikkoajatuksiani, älkää ottako evankeliumina.)

Lapsi tarvitsee monipuolisia liikkumis- ja asentokokemuksia syntymästä lähtien. Suosittelen kantamaan vauvaa koko ajan sitterissä pökötyttämisen sijaan. Kantoliinaa voi käyttää jo aivan pieni ja sama liina menee käytössä taaperollakin. Kannetut lapset oppivat muita aikaisemmin kävelemäänkin ja samalla kehittyy perusturvallisuus kun saa olla äidin/isin lähellä niin paljon kuin sielu sietää (aiheesta lisää esim. Kantoliinakanavalla), eikä pelkokaan sitten ole viemässä sitä aivoenergiaa.

Kasvaessaan lapsi tarvitsee monipuolisia virikkeitä. Tämä ei tietenkään tarkoita television tölläämistä tai edes jokapäiväisiä leffareissuja, vaan tavallista puuhastelua kotona, kävelyretkiä, uimassa käymistä, kavereilla kyläilyä, askartelua, vapaata leikkiä yksin ja kavereiden kanssa etc., mitä nyt turvalliseen arkeen kuuluu. Metsässä kävely on kuulemma yksi kuntouttavimmista AD(H)D-lasten harrastuksista: tasapaino kehittyy epätasaisessa maastossa, ympärillä on paljon intensiteetiltään matalia ärsykkeitä, ja metsässä puuhatessa kehittyy luovuuskin paremmin kuin valmiilla leluilla leikkiessä. Lapselle ei pidä tietenkään lappaa ylenmäärin virikettä ennen kuin hän itse sitä hakee.

Tarvittaviin virikkeisiin ja oppimiskokemuksiin kuuluvat myös haaverit: polvet naarmuilla, pää ruvella, huuli halki, hyttysenpistot verille raavittuna - tämähän on ollut lasten normaali olotila vuosituhannet :) Nykyään on vallalla kulttuuri, jossa lasta varjellaan pieneltäkin kivulta tai epämukavuudelta, jopa henkiseltä paineelta. Miten kipua tai painetta oppii sietämään, ellei sitä koskaan koe? (Juu, tämä on vaikea asia äiti-ihmisen hyväksyä. Kun oma kolmivuotiaani kiipeää taitavasti korkealle, suljen silmäni ja yritän olla sanomatta "Varo ettet putoa".)

Lapselle pitää opettaa kurinalaista toimintaa. On asioita, jotka on vain hoidettava, oli se hauskaa tai ei; koska jos niitä ei hoida, käy huonosti tavalla, joka ei ole ilmeinen lapselle mutta jonka vanhemmat ymmärtävät. Esimerkiksi koulua käydään ja läksyt tehdään; sänky pedataan; soittotunnille mennään jne. (Jokaisella perheellä on tietysti omat juttunsa, joista ei neuvotella.) Lapsen on opittava oma tapansa sietää tilanteita, joissa ei ole hauskaa. Kohtuus tietysti tässäkin, ja jos lapsi tarvitsee apua niin autetaan; esim. lukivaikeudet tai koulukiusaus ovat koulunkäynnin esteitä, jotka täytyy poistaa tai kiertää.

Lapsen kanssa on keskusteltava ja kuunneltava loppuun takeltelevatkin lauseet ja selitykset. Näin lapsi paitsi oppii, että ponnistelu ja epätäydellisyys on sallittua, myös pidentää keskittymisensä maksimiaikaa.

On huolehdittava lapsen riittävästä, säännöllisestä yöunesta ja ruokailusta sekä muutenkin perusturvallisuuden luomisesta säännöllisen päivärytmin avulla. Näin lapsi lepää ja syö tarpeeksi, ja nämä ovat aivojen(kin) kehittymisen kaksi perusedellytystä. Lisäksi hän tuntee konkreettisesti elämänsä raamit ja pystyy peilaamaan uusia asioita niiden kautta, sen sijaan, että uudet asiat valuisivat hänen ylitseen kaaoksena.

(Kommentit, korjaukset ja lisäykset erityisen tervetulleita tällä kertaa! :)

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Erittäin ajatuksia herättävää pohdintaa. Ja ihan järkevän kuuloista. Mietin miten jaksaisin jokaisena päivänä toteuttaa...pitää ajatella, että kasvatus on työ, jonka haluaa hoitaa mahdollisimman hyvin =)

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä. Saan varmaankin linkittää mun kasvatusblogiini, eli genoveeva2.vuodatus.net??? Tai käy kirjuttamassa juttu sinne kommentteihin tai jos saan laittaa tekstin sinne kans?

t. genoveeva.vuodatus.net

Anonyymi kirjoitti...

äh miksei se tee linkkiä....

Anonyymi kirjoitti...

Joo, linkitä vaan :) Kävin puolestani lukemassa sitä blogiasi. Hyvää asiaa - jatka samaan malliin!

t. Addinainen

Anonyymi kirjoitti...

Hieno, laitoin sinne pätkän lainausta ja sitten linkin tänne. Tosi hyvä asiaa. Kiva lukea.
http://genoveeva2.vuodatus.net/blog/530055

Anonyymi kirjoitti...

Paljon asiaa kirjoituksessasi. Tietysti olen jäävi mitään sanomaan, kun itsellä ei ole lapsia, mutta jonkinlaista jopa ohjattua voimistelua tms. ehkä kannattaisi kokeilla varsinkin sellaisten lasten kanssa joista voi jo melko nuorena huomata, että fysiikka ei toimi kuten pitää. Tosin, kuinka moni tämän huomaa, tai sallii itsensä huomata? Oma äitini sanoi tiedostaneensa luultavasti erilaisuuteni, mutta oli kai sitten vain työntänyt sen pois mielestään.

Mutta todella hyviä pointteja. Liikuminen ja lapsen huomioiminen ovat jotenkin sellaisia asioita, joiden luulisi olevan perusjuttuja, mutta ovatko ne niin perusjuttuja, ettei niitä tule ajatelleeksi ja sitten niiden huomioon ottaminen jää?

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä kirjoitus. Meillä pyritään juuri tuohon. Tosin en voi käyttää aikaa siihen niin paljon kun haluaisin, koska yh:n vuorokausi ei ole 48h, mikä on epistä. Mutta siis hyvin oli kirjoitettu ne ajatukset joita minäkin pyörittelen mutta en saisi noin hyvssä muodossa ulos. Poika oppi juuri ajamaan ilman appareita (4,5-v) ja kaatua saa ja pitää, vaikkakin haasteet täytyy myös pitää lapsen kykyihin mitoitettuina. Eli ei vielä metsään krossailemaan, jalkaisin kylläkin mahd. usein. Kirjoituksesi pätee myös tähän AS-SI-perheeseen, jossa aisteja pyritään harjoittamaan ja pelkoja lieventämään, jotteivat olisi oppimisen tiellä...

Sonja