9.4.07

Katse napaan päin

Olen taas lueskellut netistä sitä sun tätä ja minulla on taas lisää teoriaa aiheesta Miksi Olen Tällainen.

Tarkkaavaisuushäiriöisillä (lapsilla) on usein kyse siitä, että jokin muu asia tarvitsee enemmän huomiota kuin keskivertoihmisellä. Pitkällinen liikkumattomuus (joko omavalintainen tai pakotettu) lapsena heikentää lihaksia ja tasapainoaistia sekä vaikeuttaa liikkeiden ja ruumiin asennon tunnistamista, jolloin pelkkä pystyssä pysyminen tuottaa matalan tason "vaikeuksia": ihminen itse ei sitä tajua, mutta hän joutuu käyttämään fyysiseen toimintaan normaalia enemmän juuri sitä tiedostamatonta prosessointikapasiteettia, jota tarvittaisiin ärsykkeiden suodattamiseen. Suodattamaton ärsyketulva puolestaan johtaa muihin ongelmiin (katso aiempi kirjoitus). Lisäksi paikallaanolo usein korreloi ärsykejoukon rajallisuuden tai yksipuolisuuden kanssa, jolloin ärsykkeiden prosessointikyky ei edes kehity samoin kuin mundiksilla.

Matala lihastonus johtaa myös epätasapainoon kehon ojentaja- ja koukistajalihasten välillä niin, että koukistajat ovat selvästi ojentajia vahvempia. Tämän vuoksi ihmisen on helpompi roikuttaa päätä lattiaa tai kirjaimellisesti omaa napaa kohti! Orientaatio on siis kohti omaa itseä eikä kohti maailmaa. Tämä johtaa tapaan olla huomioimatta muuta maailmaa yhtä paljon kuin omaa sisäistä maailmaa.

Itse jouduin vauvana pysyttelemään paljon paikallani ja tapa jäi päälle lapsenakin: inhosin fyysistä ponnistelua ja jopa kaikkea fyysistä toimintaa, ja olin onnellisin makoillessani sängyssä kirjan parissa tai fantasialeikkejä leikkien. Lihaskunto oli siis ihan pohjalukemissa ja vaikka mieleni sai virikkeitä, puuttuivat ne kropaltani tai ainakin ne olivat aika yksipuolisia.

Yksi jännä juttu tukee yllä esitettyjä spekulaatioitani: Kävellessäni katseeni oli aina kohti maata. Kun olin toisella tai kolmannella luokalla matkalla kouluun, tajusin kuin salamana kirkkaalta taivaalta, että hei - päätä voi pitää pystyssä ja katsoa muutakin kuin asfalttia! Että ei tarvitse olla erityistä syytä katsoa ylös, vaan pää voi olla pystyssä ihan perusasentona. Muistan tilanteen kuin eilisen päivän: kuinka kevään auringonpaiste oli kultainen ja ilma pehmeän lämmin, kuinka ruusupensaiden alla oli lunta, kuinka taivas oli yhtäkkiä avara ja sininen, ja ihmettelin, miksi niin päättäväisesti aina tuijotin harmaaseen asfalttiin. Siitä päivästä aloin muistutella itseäni katsomaan ylös eikä alas.

Väsymys ja tarkkaamattomuus tuntuvat minulla olevan kovin sidonnaisia syömiseen ja ruokaan; toki ne ovat muillakin, mutta elimistöni tuntuu olevan jotenkin superherkkä kalorimäärän ja hiilihydraattimäärän ja ties minkä suhteen. (Tämä vastaakin asiaa kysyneelle nimimerkki D:lle :) Syy on juurikin se ongelma, jonka vuoksi olin sairaalahoidossa vauvana: vatsan alueen ongelmat ja ne korjanneet leikkaukset tekevät ruoansulatuksesta keskimääräistä vaikeampaa, mikä käyttää sitä alitajuista kapasiteettia.

1 kommentti:

Olmi kirjoitti...

Tämän kirjoituksen lapsi olisi ihan hyvin voinut olla minä! Tosin mulla on vieläkin taipumus katsoa maahan, pää pystyssä käveleminen vaatii tietoisen päätöksen. Mulla ei ole ollut lapsena ongelmia ruoansulatuksen kanssa, mutta veren sokeritasapainon muutokset ovat aina vaikuttaneet todella voimakkaasti olotilaan.