Olen hyvästä vanhemmuudesta samaa mieltä kuin suurin osa "kunnon" vanhemmista ja varmaan myös asiantuntijoista. Hyvä vanhemmuus vaatii johdonmukaisuutta, reiluutta, kurinpitoa, kurinalaisuutta, luotettavuutta, kuuntelemista, itseluottamusta ja tilanteen tajua.
(Joko arvaatte, miksi hyvä vanhemmuus on addille haastavaa? :)
Se sekatyypin ADHD, joka minua riivaa, on osalle potilaista (kuten minulle) määritelmällisesti juuri sitä, että olen epäjohdonmukainen, laiska, ilman itsekuria, epäluotettava, empatiaan kykenemätön ja tilanteisiin sopeutumaton. Itseluottamus ja itsetunto kärsivät sitten siitä, että näitä juttuja ei hallitse.
On vaikeaa olla johdonmukainen, kun yön aikana ehtii unohtaa, mitkä säännöt loi edellisenä päivänä jossain tilanteessa. Esimerkiksi siinä, saako Siiri kekkuloida aamuisin ilman sukkia vai käsketäänkö kylmät varpaat sukkien sisään. Tai siinä, saako iltapalaa ottaa lisää. Tai saako saunassa paukuttaa saavia rumpuna ja kuinka paljon ja kuinka kovaa. Sitä ei kerta kaikkiaan muista.
On vaikeaa olla kuunteleva ja empaattinen ja omata tilanteen tajua, kun ei yksinkertaisesti ymmärrä muita ihmisiä.
On vaikeaa selittää lapsille, miksi on esimerkiksi mentävä treeneihin tai siivota, kun usein laistaa velvollisuuksistaan itsekin. On vaikeaa sekin, että käskee lapset siivoamaan, kun siitä seuraava tappelu ja jankuttaminen ovat niin vaivalloisia ettei sitä kukaan jaksa vaan mieluummin elää sotkussa.
On vaikeaa luottaa itseensä vanhempana, kun ei muista pestä lasten hampaita aamulla, on joskus meinannut laittaa esikoisensa pihalle ilman kenkiä, on unohdellut antaa välipalaa kunnes lapsi asiasta huomauttaa, lähtee säännöllisin väliajoin baanalle ilman kännykkää, avaimia tai rahoja, saati sitten varavaippaa ja ruokalappua, hävittänyt lasten neuvolakortit (nii-in, missähän ne mahtavat nytkin seikkailla...?), unohtanut lääkäriajat ja kampaajat ja vierailut ja ylipäätään kaiken muunkin ihan koko ajan.
Kyllä vanhemman ADHD on lapselle sekä psyykkinen että fyysinen riski!
3 kommenttia:
Kuulostipa taas tutulta toi sun teksti! :o)
Onneksi meillä asuu Koiras-niminen mies, joka on empaattinen ja jolla on se nk. hoivaamisvietti, joka multa puuttuu tyystin. Mä kyllä saatan iloisena sylitellä ja pussailla poikaa vaikka koko päivän, mutten muista laittaa sitä kolmeen viikkoon pesulle tai kehoittaa pesemään hampaita, siivoomaan huonettaan, korjaamaan jälkiään pöydästä jne jne jne. Ärsyttää itseäni ihan sikana tällainen, mutta vaikka kuinka teen parannuksen suurinpiirtein joka toinen kuukausi, homma ei muutu miksikään. Aika kuluu jotenkin hassusti aina humauksittain, ja yhtäkkiä huomaan että puoli vuotta on taas kulunut eikä mitään parannusta omaan toimintaan ole tullut.
Samanlaisen tahattoman välinpitämättömyyden vuoksi tapan kaikki viherkasvit muutamassa kuukaudessa vedenpuutteeseen. Niitä vaan ei yksinkertaisesti huomaa, vaikka ne kuinka kärvistelisivät päivittäin siinä nenän edessä oksat ruskeina. Ärsyttävää. Haluaisin järjestelmällisen, Kunnon Ihmisen pään.
olmi
Samoja ominaisuuksia mussa. Pitäsköhän alkaa selvittämään tätä puolta itsessä. Ihan kuin minusta.
Näin addimiehenä oon huomannut, että lasten rutiineista kiinnipitäminen on hyvää terapiaa itselleni! Kun muksuilla on selvä rutiini jota valvoo päältä, on omakin elämä hetken aikaa järkässä. Muu aika kuluukin sitten - vanhemman tyttären sanoja lainatakseni: "Iskä on taas ihan pihalla!"
Lähetä kommentti