Viime aikoina eteeni on tullut monia syndroomia yms., joiden syy on mikä nyt sattuu olemaan mutta joiden oireisiin sisältyy "ADHD-maisia" piirteitä. Esimerkiksi: Williams Syndrome, RAD (reaktiivinen kiintymyshäiriö), laitostuminen... On niitä muitakin, mutta menee nyt huis ohi.
Williamsin syndrooma on tosi outo tapaus. Siihen liittyvät tietynlaiset kasvonpiirteet, sydänviat, hypotoniset (löysät) lihakset ja nivelet lapsuudessa, sidekudospoikkeavuudet ja tusina muita fyysisiä oireita. Lisäksi siihen liittyvät seuraavat älylliset ja persoonallisuuspiirteet: hyvä sanallinen ilmaisu ja siihen liittyvä lyhytkestoinen muisti, mutta puheen ymmärtäminen vaikeampaa kuin tuottaminen; huono visuaalinen hahmotuskyky, lievä älyllinen kehitysvamma, spontaani ystävällisyys ja ihmisiin orientoituminen, empatia, yleinen hermostuneisuus, kyvyttömyys solmia kestäviä ystävyyssuhteita, ärtyneisyys ja syömisvaikeudet (koliikki) vauvaiässä, musikaalisuus, aistiyliherkkyys, keskittymisvaikeudet, hieno- ja karkeamotoriikan ongelmat.
Ja mistä tämä kaikki johtuu? Nykytietämyksen mukaan pienestä geenivirheestä, jonka ansiosta keho ei tuota tarpeeksi elastaania. (Elastaani on aine, joka tekee kudoksistamme joustavia.)
Siis otetaanpas uudestaan. Näissä ihmisissä elastaanin puuttuminen aiheuttaa, muun muassa, aistiyliherkkyyttä, keskittymisvaikeuksia ja motoriikan ongelmia. Ja ystävällisyyttä!
On mahdollista, että nämä ihmiset kärsivät perussyndrooman lisäksi ADHD:sta sairaalahoidon seurauksena; pitäisi lukea ne tutkimukset itse. Mutta minulla on toinen teoria. Keskittymisvaikeuksia on onnistuneesti hoidettu sensorista integraatiota parantavilla menetelmillä (jos tätä blogia lukee joku, joka tietää niistä, vaikka omakohtaisesta kokemuksesta, niin hihkaiskoon nyt tai iäisesti vaietkoon!) ja ainakin niiden on todettu olevan yhteydessä ärsykkeiden suodatuksen vaikeuteen. Joten minä ajattelin että: Jospa keskittymisvaikeuksien taustalla on suodatusongelma, joka aiheuttaa kohdistusongelman. Jospa maailmassani on koko ajan enemmän "ääntä" (ääntä/meteliä/vilinää/toimintaa...) kuin naapurin maailmassa, koska naapuri osaa esisuodattaa ärsykkeet ennen niiden pääsyä tietoisuuteen. Naapurin on siis helpompi valita tietyt ärsykkeet seurattaviksi jo alitajuisen prosessoinnin yhteydessä. Näin hän osaa keskittyä esimerkiksi äitinsä kasvoihin ja ääneen. Kun taas minun pitää aina tietoisesti tai puolitietoisesti miettiä, mikä ärsykkeistä liittyy sellaiseen asiaan, mitä haluan havainnoida. Tämä aivotoiminta kuluttaa tietenkin välittäjäaineita valtaisalla nopeudella, joten vedän pohjat jo keskipäivällä, kun naapurilla samat välittäjäaineet riittävät iltaan asti. Samoin en osaa säädellä intensiteettiä (koska sekin on suodattamista): asiat ovat joko kaikki tai ei ollenkaan. Joko rakastan tai vihaan jotakuta täysillä, tai en välitä hänestä lainkaan. Haluan olla kaikessa paras tai huonoin, tai sitten en vaivaudu ollenkaan. Tämä keskittymisongelma puolestaan johtaa kiintymyssuhteen häiriöön, sillä enhän voi kiintyä äitiinikään jos hän on maailmassani vain yksi ärsyke monista.
No joo. Jos jaksais tai viittis niin voisi mennä takaisin yliopistolle ja tutkia tätä. Mutta been there, done that. Gradu oli valmis aikapäivää sitten, next please.
24.8.06
12.8.06
Alilääkitty, alikunnossa
Takana on rankka viikko, kaksi varsinaista työpäivää (4h ja 5h) ja ensimmäiset "mä tarviin viinaa!" -kännit. Lupaavalta vaikuttaa. Lääketasapaino on ihan heituvalla, osin tietenkin yleisen stressin vuoksi, mutta varmaan myös työn vaatiman (tarjoaman) keskittymisen vuoksi. 3+2 pilleriä ei riitä alkuunkaan, vähintään 3+3 ja ehkä iltapäivällä +1, tai ehkä 2. Olen napsinut ekstroja urakalla. Silti nukuttaa ja koomattaa melkein jatkuvasti. Kutsuisin tätä normaaliksi työhönpaluustressiksi, ja sitä se varmaan onkin, mutta normaalin työhönpalaajan ei tarvitse syödä lääkkeitä pään pitämiseksi kasassa.
Muuten menee hyvin. Siiri ei ole vielä hirveästi vastustellut päiväkotiin menoa, vaikka koko ajan tilanne tavallaan huononee kun hän saa rohkeutta pyristellä vastaan ja kiukutella myös päiväkodissa. Minulle taas työnteko tekee hyvää, varsinkin, kun olen saanut erittäin mieluisan työn asiakkaalta. En muistanutkaan, miten innostavaa on saada käyttää osaamistaan ja miettiä todenteolla ratkaisuja kiehtoviin ongelmiin, ja kerta kaikkiaan vaan paahtaa menemään työn touhussa.
Muuten menee hyvin. Siiri ei ole vielä hirveästi vastustellut päiväkotiin menoa, vaikka koko ajan tilanne tavallaan huononee kun hän saa rohkeutta pyristellä vastaan ja kiukutella myös päiväkodissa. Minulle taas työnteko tekee hyvää, varsinkin, kun olen saanut erittäin mieluisan työn asiakkaalta. En muistanutkaan, miten innostavaa on saada käyttää osaamistaan ja miettiä todenteolla ratkaisuja kiehtoviin ongelmiin, ja kerta kaikkiaan vaan paahtaa menemään työn touhussa.
9.8.06
Kannatusnäkökohtia
Note to self: vaikka olisikin piristeillä, kannattaisi joskus levätäkin.
On ollut rankkaa viime päivinä, tai oikeastaan koko viikon. Miljoona asiaa pitäisi tehdä, mutta energian vievät melko tarkkaan kaksi asiaa: työnteko ja Siirin päivähoito. Töitä pukkaa ovista ja ikkunoista, dedikset seuraavat toisiaan kuin isot, toisiaan seuraavat asiat, ja aikataulut kutistuvat kutistumistaan. Samaan aikaan esikoiseni, ainokaiseni, aloittaa päivähoidon, ja minä istun hänen kanssaan päiväkaudet päiväkodissa harjoittelemassa ja poden surua, stressiä, pelkoa tytön pärjäämisestä ja ennenkaikkea huonoa omaatuntoa. Lisäksi paikka, ryhmän hälinä ja sekamelska ja ympäristön mielessäni nostattamat tunteet ja muistikuvat omasta lapsuudestani saavat minut overloadiin, ja iltapäivisin olen ollut yhtä väsynyt kuin Siirikin, ellen väsyneempi, sillä kohtalaisella varmuudella Siiri ei kärsi ADHD:sta. (Ellei sitten lasketa sitä, että hän kärsii minun ADHD:stani...)
Ei sikäli, ettei Siiri muka pärjäisi. Kuten niin usein näissä tilanteissa, se on se äiti joka tuntuu pärjäävän huonommin - en ole nähnyt tyttäreni vielä heittäytyvän lattialle ja ulvovan itkusta päiväkotiin menon takia, kuten minä tein ensimmäisenä päivänä kun neiti jäi yksin hoitajatätien kanssa. Ongelma onkin se, että en haluaisi hänen joutuvan pärjäämään. Enkä voi edes piiloutua "ei ole vaihtoehtoja" -väitteen taakse. Tottakai on vaihtoehtoja. Voin jatkaa nykyistä tahtia ja tehdä töitä yöllä ja vapaa-aikana, ja Siiri voi jatkaa pärjäämistä pihassa tarjolla olevalla kaveriseuralla. Toiveissa kuitenkin on, että tämän järjestelyn kautta Siiri saa lisää kaipaamaansa leikkiaikaa kavereiden kanssa ja minä saan tehtyä työt niin, että päivän lopuksi minulla on aikaa olla enemmän Siirin kanssa ja latautua vapaalla.
Mutta että laitokseen olen tyttäreni laittamassa...
On ollut rankkaa viime päivinä, tai oikeastaan koko viikon. Miljoona asiaa pitäisi tehdä, mutta energian vievät melko tarkkaan kaksi asiaa: työnteko ja Siirin päivähoito. Töitä pukkaa ovista ja ikkunoista, dedikset seuraavat toisiaan kuin isot, toisiaan seuraavat asiat, ja aikataulut kutistuvat kutistumistaan. Samaan aikaan esikoiseni, ainokaiseni, aloittaa päivähoidon, ja minä istun hänen kanssaan päiväkaudet päiväkodissa harjoittelemassa ja poden surua, stressiä, pelkoa tytön pärjäämisestä ja ennenkaikkea huonoa omaatuntoa. Lisäksi paikka, ryhmän hälinä ja sekamelska ja ympäristön mielessäni nostattamat tunteet ja muistikuvat omasta lapsuudestani saavat minut overloadiin, ja iltapäivisin olen ollut yhtä väsynyt kuin Siirikin, ellen väsyneempi, sillä kohtalaisella varmuudella Siiri ei kärsi ADHD:sta. (Ellei sitten lasketa sitä, että hän kärsii minun ADHD:stani...)
Ei sikäli, ettei Siiri muka pärjäisi. Kuten niin usein näissä tilanteissa, se on se äiti joka tuntuu pärjäävän huonommin - en ole nähnyt tyttäreni vielä heittäytyvän lattialle ja ulvovan itkusta päiväkotiin menon takia, kuten minä tein ensimmäisenä päivänä kun neiti jäi yksin hoitajatätien kanssa. Ongelma onkin se, että en haluaisi hänen joutuvan pärjäämään. Enkä voi edes piiloutua "ei ole vaihtoehtoja" -väitteen taakse. Tottakai on vaihtoehtoja. Voin jatkaa nykyistä tahtia ja tehdä töitä yöllä ja vapaa-aikana, ja Siiri voi jatkaa pärjäämistä pihassa tarjolla olevalla kaveriseuralla. Toiveissa kuitenkin on, että tämän järjestelyn kautta Siiri saa lisää kaipaamaansa leikkiaikaa kavereiden kanssa ja minä saan tehtyä työt niin, että päivän lopuksi minulla on aikaa olla enemmän Siirin kanssa ja latautua vapaalla.Mutta että laitokseen olen tyttäreni laittamassa...
6.8.06
Selviytymisopas hautajaisiin
Olimme koko perheen voimin saattamassa Kallen setää hautaan. Olen viettänyt Kallen suvun kanssa aivan kamaliakin perhejuhlia (serkun häät kauheassa lapsettomuusmasennuksessa tulevat mieleen), mutta nyt oli, niin outoa kuin onkin näin sanoa, mukavaa. Tähän on kaksi syytä: lapsi ja lääkkeet.
Lääkkeet ovat toki avainasemassa aivokemian kannalta. Kun pysyy kunnolla hereillä, niin jaksaa paremmin muistaa kuka kukin on ja pystyy kiinnittämään heihin huomiota sekä olemaan kiinnostunut heidän jutuistaan. Tämä on aina bonusta sosiaalisessa kanssakäymisessä...
Kuitenkin ilman Siiriä olisin ollut hukassa. Ei niin, että hän olisi mitenkään ihmeemmin käyttäytynyt: nukahti kirkkoon, kannoin hänet saattueen mukana haudalle, missä hän taas heräsi; piti hauskaa mummin ja papan kanssa ja loppuvaiheessa myös muiden lasten kanssa. Kerta kaikkiaan neiti oli oikein mallikelpoinen hautajaisvieras, kun ottaa huomioon, että hän on 3-vuotias ja näki elämänsä ensimmäiset hautajaiset.
Lapsen läsnäolo kuitenkin antaa äidille sosiaalisesti hyväksyttävän syyn kääntää katse välillä pois ja "ottaa lomaa" keskustelusta. Vaikka toinen hautajaisvieras juuri kertoisi, miten oli viettänyt viimeistä iltaa vainajan kanssa, voi äitinä yhtäkkiä haukkoa: "Hei, missä meidän Siiri?!?", nousta ylös ja vilkuilla ympärilleen kunnes lapsi löytyy; tai kysyä sylissään majailevalta pieneltä: "Onko sulla pissahätä?" Tämän ymmärtävät kaikki. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Siinä olisi paljonkin ihmeellistä, jos ilman lasta kulkeva nainen kesken intensiivisen keskustelun nousisi ylös ja ympärilleen katsellen huudahtaisi: "Hei mitä hä, mitä, missä mä oon, kuta, kussa?!?" Silti syy olisi molemmissa sama: pää on hetkellisesti täynnä, istumiskapasiteetti samoin, ja on pakko liikkua ja suunnata huomio hetkeksi toisaalle. Samoin lapsi (varsinkin rimpuilevana) antaa syyn liikkua ja (varsinkin huomionkipeänä) syyn vetäytyä tuttuun rutiinitoimintaan tai jopa kokonaan pois muiden ihmisten läheltä.
Lapsi toimii myös tuttuna kiinnekohtana, kun ympäristössä on liikaa uutta, liikaa liikettä ja hälinää. Hänen "varjostaan" voi tarkkailla ympäristöä ja liittyä mukaan keskusteluihin vasta, kun tuntee itse olevansa kypsä; varsinkin kun tietää pakoreitin olevan koko ajan ulottuvilla.
Lääkkeet ovat toki avainasemassa aivokemian kannalta. Kun pysyy kunnolla hereillä, niin jaksaa paremmin muistaa kuka kukin on ja pystyy kiinnittämään heihin huomiota sekä olemaan kiinnostunut heidän jutuistaan. Tämä on aina bonusta sosiaalisessa kanssakäymisessä...
Kuitenkin ilman Siiriä olisin ollut hukassa. Ei niin, että hän olisi mitenkään ihmeemmin käyttäytynyt: nukahti kirkkoon, kannoin hänet saattueen mukana haudalle, missä hän taas heräsi; piti hauskaa mummin ja papan kanssa ja loppuvaiheessa myös muiden lasten kanssa. Kerta kaikkiaan neiti oli oikein mallikelpoinen hautajaisvieras, kun ottaa huomioon, että hän on 3-vuotias ja näki elämänsä ensimmäiset hautajaiset.
Lapsen läsnäolo kuitenkin antaa äidille sosiaalisesti hyväksyttävän syyn kääntää katse välillä pois ja "ottaa lomaa" keskustelusta. Vaikka toinen hautajaisvieras juuri kertoisi, miten oli viettänyt viimeistä iltaa vainajan kanssa, voi äitinä yhtäkkiä haukkoa: "Hei, missä meidän Siiri?!?", nousta ylös ja vilkuilla ympärilleen kunnes lapsi löytyy; tai kysyä sylissään majailevalta pieneltä: "Onko sulla pissahätä?" Tämän ymmärtävät kaikki. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Siinä olisi paljonkin ihmeellistä, jos ilman lasta kulkeva nainen kesken intensiivisen keskustelun nousisi ylös ja ympärilleen katsellen huudahtaisi: "Hei mitä hä, mitä, missä mä oon, kuta, kussa?!?" Silti syy olisi molemmissa sama: pää on hetkellisesti täynnä, istumiskapasiteetti samoin, ja on pakko liikkua ja suunnata huomio hetkeksi toisaalle. Samoin lapsi (varsinkin rimpuilevana) antaa syyn liikkua ja (varsinkin huomionkipeänä) syyn vetäytyä tuttuun rutiinitoimintaan tai jopa kokonaan pois muiden ihmisten läheltä.
Lapsi toimii myös tuttuna kiinnekohtana, kun ympäristössä on liikaa uutta, liikaa liikettä ja hälinää. Hänen "varjostaan" voi tarkkailla ympäristöä ja liittyä mukaan keskusteluihin vasta, kun tuntee itse olevansa kypsä; varsinkin kun tietää pakoreitin olevan koko ajan ulottuvilla.
Addin kanssa keittiössä
Siirin kaverit tulevat huomenna (vihdoin, lomilta palattuaan) juhlistamaan tytön 3-vuotispäivää, ja tämän asian tiimoilta olemmekin siivonneet ja kuuranneet ja ravanneet kaupoissa. Siiri saa prinsessasynttärit, teemaväreina punainen, kulta ja valkoinen. (Saavatpa joulukimpsutkin tuulettua ;) Täytekakun sijaan on iso kulhollinen jäätelöä, jonka sekaan ripotellaan marenkimuruja, karkkimuruja, nonparelleja etc. ja päälle kermavaahtoa.
Tämä on taas niitä juttuja, joissa sekä on että ei ole kiva olla tämmöinen innostuva sekopää. Yhtäältä Siirin synttäreille tulee väsättyä ainakin tuplasti se määrä erityistä ja ihanaa kuin mitä naapurin lasten (voitto sekin), ja omin käsin, ja kivaa on. Kuka muu kuin addi viettäisi puoli tuntia keskellä yötä väsäten kultapahvista lautasliinatelinettä, kun arkiteline ei ole tarpeeksi hieno? Toisaalta yhden kaverin kutsu jäi eteisen pöydälle kirjekuoreen, lähettämättä. Se oli ainoa, minkä piti mennä postitse - ja minä unohdin.
Meidän keittiömme on muuten aivan kauhean likainen. On koko kämppäkin - ovet ja karmit on kuurattu kunnolla joskus toissavuonna, ja huonekalujen siirtely paljastaa yllättäviä pölymammutteja ja hämähäkinseittejä. Keittiö on silti omaa luokkaansa. Jääkaappia en muista pesseeni ikinä; hella ei enää lähde puhtaaksi ilman, että emalikin lähtee; ja hellan lapsisuojus oli niin paksussa rasvassa ja kissankarvassa, että olisin voinut kutoa friteeratun villapaidan. Major ick.
Tämä on taas niitä juttuja, joissa sekä on että ei ole kiva olla tämmöinen innostuva sekopää. Yhtäältä Siirin synttäreille tulee väsättyä ainakin tuplasti se määrä erityistä ja ihanaa kuin mitä naapurin lasten (voitto sekin), ja omin käsin, ja kivaa on. Kuka muu kuin addi viettäisi puoli tuntia keskellä yötä väsäten kultapahvista lautasliinatelinettä, kun arkiteline ei ole tarpeeksi hieno? Toisaalta yhden kaverin kutsu jäi eteisen pöydälle kirjekuoreen, lähettämättä. Se oli ainoa, minkä piti mennä postitse - ja minä unohdin.
Meidän keittiömme on muuten aivan kauhean likainen. On koko kämppäkin - ovet ja karmit on kuurattu kunnolla joskus toissavuonna, ja huonekalujen siirtely paljastaa yllättäviä pölymammutteja ja hämähäkinseittejä. Keittiö on silti omaa luokkaansa. Jääkaappia en muista pesseeni ikinä; hella ei enää lähde puhtaaksi ilman, että emalikin lähtee; ja hellan lapsisuojus oli niin paksussa rasvassa ja kissankarvassa, että olisin voinut kutoa friteeratun villapaidan. Major ick.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)