Oppia ikä kaikki

Minusta on kivaa oppia, vaikka se addille onkin lähtökohtaisesti hankalaa. Olen alkanut nyt uudestaan opiskella, en virallisesti vaan ihan yksittäisiä verkkokursseja, ja ajattelin jakaa löydökseni.

Kun viimeksi opiskelin, olin parikymppinen, superenerginen ja pitkälti vailla sosiaalista elämää. En pitänyt opiskelua mitenkään vaikeana; tentteihin luku takkusi, mutta kenelläpä ei, ja muuta outoa en huomannut. Kursseista tuli ihan hyviä arvosanoja, ja valmistuinkin järjellisessä ajassa. Gradu oli ihan sekavaa huttua, mutta... no... siinäkään en ole yksin.

Nyt, kun yritän päästä samaan suoritustasoon, on havaittavissa tiettyä ylämäkiefektiä. Kesti jonkin aikaa naksauttaa aivot inputille pitkän output-jakson jälkeen, ja ihan se että malttaa istua paikallaan ja lukea jotain ja ymmärtää se on yhtäkkiä kamalan hankalaa. Nyt parin-kolmen kuukauden jälkeen tilanne on tasoittunut, harjaantumisessa on tullut tietty tasankovaihe, ja pystyn jo sanomaan jotain omista oppimistavoistani.

Verkko-opiskelu sopii minulle todella hyvin, nimenomaan sellaisessa muodossa, jossa luennoitsija pitää ihan tavan luentoa videolla ja näyttää kalvoja. Jo yliopistossa koin luennon helpoksi tavaksi oppia (mikä varmaan osaltaan auttoi suoriutumisessa), mutta videossa on toiminto, jota useammin kuin kerran viikossa kaipasin live-luennoitsijalle: PAUSE. Jos luennoitsija sanoo jotain mielenkiintoista, voin keskeyttää luennon kirjoittaakseni sen muistiin tai piirtääkseni havainnekuvia ja sitten jatkaa siitä, mihin jäätiin. Jos huomio harhailee tai en muuten vain ymmärrä jotain, voin jopa kelata luentoa taaksepäin ja kuunnella kohdan uudelleen. Voin aivan hyvin viettää tunnin luennon kuuntelemisessa puolitoista tuntia, ja saada siitä hyvät, järkevät muistiinpanot, jotka olen itse kirjoittanut. Nimenomaan itse kirjoittaminen edistää tutkitusti oppimista todella vahvasti. Jos joskus palaan yliopistolle, otan joka luennosta videon ja katson sen rauhassa kotona uudestaan!

Oikein rakennetussa verkko-opintokokonaisuudessa on käytössä muutkin kanavat kuin luennot ja tentti, kuten message board, blogit, Facebook, Twitter yms. Olen vältellyt varsinkin message boardeja, koska taipumukseni on eksyä helposti liikaan materiaaliin ja vaarana on, että yksittäinen kurssi kaappaa vapaa-aikani ja koko elämäni. Silti näen, että koska juuri verkossa kirjoitettuna tapahtuva vuorovaikutus on niin voimakkaasti minun juttuni, olisi tällainen toimintatapa aivan loistava täysipäiväisissä opinnoissa.

Addi, myöskin verraten voimakkaasti oireileva addi, voi siis aivan hyvin opiskella ja oppia, mutta täytyy tutkia ennakkoluulottomasti erilaisia opiskelutapoja ja löytää se oman oppimisensa ydin.

Verkkotesti

Tämä ADD/ADHD-testi kiertää juuri nettiä. Addinainen veti siitä 109 pistettä, entäs muut?

Bingo! Se on dopamiini

Jos neurotiede-englanti sujuu, niin lukekaapa lämpimiksenne tämä: Dopamine, Perception, and Values. Lyhyesti: puutteellinen dopamiiniaineenvaihdunta vaikeuttaa liikesarjojen oppimista, poikkeavaa liikehdintää, liikkeiden suunnittelua ja motivoitumista.

Dopamiinipiikki aivoissa kertoo elimistölle, mikä on huomionarvoista (uudet asiat aiheuttavat piikin), ja jos niitä piikkejä tulee liian vähän tai ne ovat liian lieviä, ihmisen on vaikea eritellä uudet eli huomionarvoiset asiat vanhoista, tutuista asioista, jolloin kaikki ärsykkeet ovat yhtä tärkeitä ja ne kaikki huomataan.

Kuulostaako, addit, tutulta? Minulle ainakin.

Dopamiinin avulla muodostamme enemmän tai vähemmän pysyvän suodattimen, jonka läpi maailmaa katsomme, ja tätä suodatinta voi ajatella myös perusarvoina: mikä on tärkeää, se huomataan, ja dopamiini kertoo elimistölle, mikä on tärkeää. Jos asiat eivät erotu toisistaan huomionarvoisuudessa, saa kaikki saman huomion, mikä johtaa suodattimen yliläpäisevyyteen ja täten myös arvomaailman ja ennakkokäsitysten joustavuuteen ja moninaisuuteen. Samoin se johtaa mielenkiinnon kohteiden helppoon vaihtumiseen.

Ja ennen kaikkea: ilman riittävää dopamiinivarastoa et vain välitä asioista. Tai välität kaikista asioista.

En nyt osaa selittää oikein kunnolla, mitä ajan takaa, mutta lukekaa artikkeli, se on sen väärtti.

Liikkeen tunnistaminen ja älykkyys

Kokeissa (http://rochester.edu/news/show.php?id=6422) on havaittu yhteys visuaalisten ärsykkeiden suodattamisen helppouden ja älykkyysosamäärän välillä. Koehenkilöille näytettiin joko pienellä tai suurella kentällä liikkuvia viivoja, joiden liikkeen suunta heidän piti tunnistaa. Lisäksi heille tehtiin älykkyystesti. Älykkyys korreloi n. 71-prosenttisesti sen kanssa, miten liikkeen tunnisti: älykkäät ihmiset tunnistivat liikkeen parhaiten pienistä kentistä, vähemmän älykkäät suurista.

(Ennen kuin teet testin ja masennut, voit miettiä, että älykkyystestihän mittaa vain analyyttista, "terävää" älykkyyttä, eikä niinkään sitä mitä itse ajattelen synteesiin taipuvana "laajan kirjon älykkyytenä"... eli intuitiona. Tutkimuksen tulokset kertovat enemmän älykkyystestin rajoittuneisuudesta kuin yksittäisten ihmisten suorituskyvystä!)

Tämä tutkimus herätti minussa kovasti ajatuksia. Ensinnäkin visuaaliset ärsykkeet tuskin ovat ainoita, joissa tämä vaikutus näkyy, ja addille on aivan päivänselvää, että päivästä toiseen vaihteleva yleinen ärsykkeen suodattamisvalmius (onko huono addipäivä vai hyvä addipäivä) on yhteydessä siihen, miten elämästä suoriutuu. Jos koko maailma tuntuu hyökkäävän päälle ja vuotavan pääkoppaan aistien kautta, niin ihminen väsyy yrittäessään prosessoida sitä kaikkea.

Toisekseen tässä nähdään aika selvästi, mikä addimaisen prosessoinnin hyöty on jännän fyysisellä tasolla. Analyyttiset ihmiset eivät ilmeisesti prosessoi koko havaintokenttää yhtä tehokkaasti kuin syntetisoivat, ja sellaiset megatrendit, jotka jakautuvat koko havaintoalueen kirjolle, jäänevät heiltä havaitsematta siinä missä addi yhdistelee mielessään täysin erillisiltä vaikuttavia yksityiskohtia. (Meillä tämä näkyy ihan perheessäkin, koska mieheni on erittäin älykäs, superanalyyttinen ihminen, ja hänellä on elämässään aivan eri haasteet kuin minulla, mutta ei suinkaan vähempää haasteita.)

Huomatkaa, että yllä en ollenkaan keksi päästäni näitä addiuden piirteitä - sekä suodattamisen vaikeus että asioiden yhteyksien näkeminen ovat aivan dokumentoituja ADHD-faktoja.

Eli palatakseni taas lempiratsuni pariin: addius ei ole sairaus tai syndrooma, johon liittyy esim. väsymys, aggressiivisuus ja matala suoritustaso. Nämä ongelmat eivät varsinaisesti kuulu nimenomaan ADHD:iin, vaan ylipäätään neurologisiin vaikeuksiin tai elämiseen ympäristössä, johon neurologinen kompetenssisi ei ole optimoitu. Jos ADHD:n kova ydin määritellään matalaksi ärsykkeiden suodattamisen tasoksi, saadaankin tästä aivan uusi kuva, jossa addit ja monet muutkin, joiden älykkyys on määritelty "matalaksi" edustavat yksinkertaisesti eri prosessointityyppiä. Alitajuinen prosessointi on käsittääkseni jopa tehokkaampaa kuin tietoinen (löytääkö joku tälle lähdettä? Googlesta tulee enimmäkseen hittejä tyyliin Sacred Texts ja kumpi aivopuolisko sinua hallitsee :P ) ja siten se säilyy kykynä populaatioissa.

Jaaaaa nyt alan jo miettiä oliko Neanderthalinihmisten ja nykyihmisten välinen ero edellisten suuri intuitiokyky v. jälkimmäisten alkava analyyttinen ajattelu ja lienee aika lopettaa tämä kirjoitus!

Musiikki ja keskittyminen

Musiikki auttaa ADHD-lasta keskittymään, kertoo Hesari. Lapsista en tiedä, mutta itselläni teho vaihtelee tehtävän ja tilanteen mukaan. Töissä laskutusta hoitaessani laitan musiikin soimaan, mutta sen pitää olla miellyttävää, joko yhdentekevää tai tuttua musiikkia, ei ekstaattisen ihanaa eikä erityisen "syvällistä" tai hienovaraista. Didon, Elton Johnin, Queenin, Abban yms. avulla onnistun pitämään fokuksen kasassa sen kriittisen päivän verran.

Jos kuitenkin kuuntelen musiikkia jatkuvasti, niin siitä tulee uusi häiriötekijä ja fokusoiva teho lakkaa. Siinä vaiheessa alkaa hiljaisuus toimia hyvänä keskittymisapuna.

Toisaalta joskus hiljaisuuttakin on liikaa, ja jos teen töitä kotona sellaisena päivänä ei keskittymisestä tule mitään. Silloin auttaa avokonttori ja sen äänet, kollegojen jutustelu ja normaalit toimistohälinät.

Hitaasti ja huolellisesti

Työvoitto! Kävin rasti-ruutuun -tyylisessä pääsykokeessa ja aivan tapojeni vastaisesti ruksitin ruudut hitaasti ja moneen kertaan. Tarkistinkin vielä, että kaikki raksit olivat aiotussa ruudussa. Luin kysymykset ainakin kolmesti.
Mennessäni palauttamaan sain kiinni sen numerovirheenkin, joka oli livahtanut henkilötunnukseeni.

(P.S. En mä sinne tänä vuonna pääse, mutta ensi vuonna taas uudestaan...)

Ei koskaan aikuinen

Hyperbole and a Half on selittänyt tämän paremmin kuin minä ikinä.

Olen vähitellen opetellut olemaan stressaamatta siitä, että esikoiseni on usein vastuullisempi ja enemmän kasassa kuin minä. Toisesta tai kolmannesta luokasta lähtien hän on huolehtinut itselleen asianmukaiset (esim liikunta-) vaatteet kouluun, pakannut repun iltaisin, muistanut lukea kokeisiin... ja jos onnistumistarkkuus ei olekaan ihan 100%, on hänen 70%:aan silti parempi kuin minun satunnainen 1%:ni.

Ero kuopukseen on huima. Kuopus on samanlainen kuin minä - kauniisti sanottuna "elää hetkessä", ja kaikki on aina tekemättä ja kesken. Esikoinen on helpompi, kuopusta on helpompi ymmärtää, mutta lohduttaako tuo kun kuopuksen elämän ensimmäistä ympäristöopin koetta ei muistanut huushollissa kukaan ennen koeaamua?

Addinainen räjähtelee

Sain jokin aika sitten pomolta palautetta liian räjähtävästä temperamentistani. Asiakkaille en ole ikinä sanonut pahasti, sillä asiakassuhde on täysin erilainen - valittava asiakas herättää minussa ennemminkin sympatiaa, varsinkin kasvotusten. Myöskään tiimiläisille en ole kuuna päivänä kivahtanut, koska Niin Ei Vaan Tehdä, niillä on jo tarpeeksi vaikeaa kun projektipäällikkönä on minä. Sen sijaan tussahtelen pomolleni, IT-hemmoille, respan tyttöraasulle, HR-ihmiselle... mikä ei sekään tietty ole optimaalista.
Jouduin toteamaan pomolle, että jatkuvasti yritän lisätä itsehillintää, mutta koska olen tällainen addi ollut jo neljäkymmentä vuotta niin ennuste paranemiselle ei ole kovin hyvä. Se vain kuuluu taudinkuvaan. Toisaalta en ole pitkävihainen, vaan kaikki on jo unohdettu ja anteeksipyydetty tunnin sisään; ja minähän pyydän anteeksi, joka kerta ja julkisesti.
Hän syytti minua ADHD:n takana piileskelystä, mutta oli väärässä. Kyllä minä ymmärrän, että on ongelma, jos ihminen ei työpaikalla pysy asiallisena, ja että työntekijällä on velvollisuus muuttaa tilanne jollain tavalla, vaihtamalla joko suhtautumistapaa tai työnkuvaa. Minä teen kuitenkin parhaani jo nyt, enkä piiloudu minkään taakse vaan selitän, miksi parhaani ei riitä.
Ja tiedättekö mitä: ihan sama, mitä pomo on asiasta mieltä. Kun ei pysty niin ei pysty. Työnantajani saa jo luovan hulluuteni hedelmät käyttöönsä--kyllä heidän on pakko ottaa vastaan myös se kääntöpuoli, rusinoita ei voi tästä pullasta poimia. Nyt vihdoin alan olla sinut tämän näkökannan kanssa. (Kunpa pomokin olisi...)

Kohta kuusi vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun sain ADHD-diagnoosin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut.

• Kaksi ADHD-lääkettä (Concerta ja Dexedrine)
• Yksi lapsi lisää
• Kaksi masennuslääkettä (Escitalopram ja Voxra)
• Lisääntynyttä hajamielisyyttä, kömpelyyttä, sanojen häviämistä ja sekavuutta
• Lisääntynyttä itseluottamusta henkkoht elämässä
• Ammatti-itsetunnon rapautumista
• Sen tosiasian vähittäistä hyväksymistä, että tässä sitä nyt ollaan eikä parannuta.

Onneksi kävin silloin neurologilla, vaikka lääkitys ei nyt minulle sopinutkaan ja aika pitkän sopeutumisen tämä on vaatinut. Kyllä diagnoosi antaa hyvän viitekehyksen omille toilailuille!

Meissä kaikissa ei asu pieni addi

Lääkärilehdessä kirjoitetaan, että "Kaikki mikä kiitää ei ole ADHD:ta". Niin. Olen muuten yhä sitä mieltä, että ADHD ei ole diagnoosi vaan kokoelma oireita hermoston suboptimaalisesta toiminnasta, jonka syy voi olla mikä vaan.

Alan kuulostaa hermouskovaiselta. Jos tätä blogia lukee joku lääketieteellisesti orientoitunut, niin voisiko hän vääntää minulle rautalangasta syitä, miksi olen väärässä? Kun itse ei ole neurologi, niin mutuilulle on aika vaikea saada asiallista kritiikkiä, vaikka kuinka sitä kaipaisi.

Addi autoilee

Tiesittekö, että jos Länsiväylältä tullessa ottaa Ruoholahdessa väärän kaistan ja joutuu siihen sillalle, niin seuraava mahdollisuus päästä Kampin/Stockan parkkiin eli kääntyä vasemmalle on Kaisaniemessä? Minä tiedän. Sain siitä omakohtaisen muistutuksen juuri viikonloppuna.