Kunpa edes hetkeksi voisin lopettaa ajattelemasta omaa huonouttani ja sitä, että vihaan kaikkea itsessäni.
Kunpa edes hetkeksi voisin lakata tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten surkea äiti olin erityisesti esikoisen kahden, kolmen ensimmäisen vuoden aikana.
Kunpa edes hetken ajan voisin kuvitella, että miellyttävien asioiden tekeminen ei ole turhaa.
Kunpa minulla olisi edes jotain arvoa.
5 kommenttia:
Kuinka voisit rakastaa muita, jos et rakasta itseäsi?
Olet oman elämäsi pääosassa, elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse. Elät elämää itseäsi varten.
Mennyttä ei kannata murehtia (helppo sanoa, tiedän), mutta siitä kannattaa ottaa oppia. Mieti, miten voit elää elämääsi tästä eteenpäin paremmin kuin aikaisemmin.
Jos haluaa päästä eteenpäin, ei voi pitää kiinni menneisyydestä. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa, mutta tulevaisuutesi on aika paljon omissa käsissäsi.
Keskity tähän hetkeen ja tulevaan ja nauti elämästäsi - se on ainoasi.
Niin...
Eli koska en rakasta itseäni, en voi rakastaa muita. Koska olen jumissa menneisyydessä, en pääse mihinkään parempaankaan. Ja koska en voi nauttia elämästäni, menetän kaiken.
Toistaiseksi ainoa toimivaksi todettu keino on ignoroida oma paha olo ja elää *aivan kuin* kaikki olisi hyvin. Silloin edes jokin asia on hyvin. Aina välillä tulee tätä takapakkia, mutta jossain vaiheessa sieltä murheen alhosta pääsee lomallekin.
Mun mielestä koko "ei voi rakastaa muita jos ei rakasta itseään"-väittämä on ihan puuta heinää. Miksei pystyisi rakastamaan esim. lapsiaan tai puolisoaan tai ystäväänsä, vaikka ei juurikaan pitäisi itsestään? Minä en vaan löydä tuohon mitään logiikkaa. Melkein päinvastoin.
Minä en suinkaan rakasta itseäni, mutta väitän rohkeasti että rakastan täydellä teholla miestäni ja lapsiani. Nih!
Sarin
Tuo onkin hankala juttu.
Hankalinta on tajuta,miksei rakasta itseään?
miksi kokee itsensä niin arvottomaksi?
Onko kyse heikosta itsetunnosta, siitä- ettei läheiset ymmärrä, että kaipaa enemmän tukea olemassaololleen.
Henkistä tukea?
Pieniä sanoja, pieniä tekoja.
Minä mietin tuota samaa ajoittain paljon, nyt olen jotenkin ainakin hetkellisesti jaksavampi- ja yritän opetella pitämään ihan aidosti itsestäni.
Arvostamaan itseäni.
Minä olen sitä mieltä, että ensin pitää vaan rakastaa itseään, muutoin oma tyytymättömyys koko elämää kohtaan säteilee ympäristöön ja auttamattomasti vaikuttaa moneen.
Hankala, kimurantti juttu.
Toivon joka tapauksessa, että olosi tasaantuu tuon aiheen tiimoilta, ja ymmärrät peiliin katsoessasi, kuinka loistopakkaus olet.
Juuri tuollaisena.
Löydät ja kaivat itsestäsi ne verrattoman monet hyvät puolet.
Toi on dexelaskujen/"nitkujen" (eli vierotusoireiden) hetkeen sopivaa ajattelua. Itteä alkaa ainakin usein pahimmillaan itkettämään dekselaskuissa ja itkenkin, tulee helvetin melankolinen olo vaikka iso mies olenkin. Jotenkin menee vaan niin pahasti itseensä siitä että mikä kaikki elämässä on mennyt pieleen.
Vaikka noita fiiliksiä tuli tietysti jo ennen lääkityksiä, niin usein toi dekse saattaa noihin masisviboihinkin vaikuttaa. Siihen se amfetamiinijohdannaisten addiktioiva vaikutuskin varmaan perustuu. Että on lääkkeen pitoisuuden laskiessa ns. rotsi tyhjänä ja pitäis saada ne dopamiinit pauhimaan taas tai suru on puserossa. Mullekin rupee tuleen just tota itsesyyttelyä helposti. "Vittu mä oon huono", "vittu mä oon vaan erityisluvallinen narkkari", "häpeän itseäni ja tätä koko ADHD:ta", "tätäkö tää tulee olemaan loppuun asti?" Ja huoli että entäs jos en saakaan enää lääkkeitä jostain syystä jne jne.
Jotenkin mä niin toivoisin että tohon ADHD:n kriteereihin löytyisi joku uusi lääke, jota ei tarvis vaikka napsia kuin kerran päivässä tarpeen mukaan ja josta pääsis palautumaankin ilman kammottavia henkisiä kiristelyjä ja fyysistä voimattomuutta.
Lähetä kommentti