Addinainen räjähtelee

Sain jokin aika sitten pomolta palautetta liian räjähtävästä temperamentistani. Asiakkaille en ole ikinä sanonut pahasti, sillä asiakassuhde on täysin erilainen - valittava asiakas herättää minussa ennemminkin sympatiaa, varsinkin kasvotusten. Myöskään tiimiläisille en ole kuuna päivänä kivahtanut, koska Niin Ei Vaan Tehdä, niillä on jo tarpeeksi vaikeaa kun projektipäällikkönä on minä. Sen sijaan tussahtelen pomolleni, IT-hemmoille, respan tyttöraasulle, HR-ihmiselle... mikä ei sekään tietty ole optimaalista.
Jouduin toteamaan pomolle, että jatkuvasti yritän lisätä itsehillintää, mutta koska olen tällainen addi ollut jo neljäkymmentä vuotta niin ennuste paranemiselle ei ole kovin hyvä. Se vain kuuluu taudinkuvaan. Toisaalta en ole pitkävihainen, vaan kaikki on jo unohdettu ja anteeksipyydetty tunnin sisään; ja minähän pyydän anteeksi, joka kerta ja julkisesti.
Hän syytti minua ADHD:n takana piileskelystä, mutta oli väärässä. Kyllä minä ymmärrän, että on ongelma, jos ihminen ei työpaikalla pysy asiallisena, ja että työntekijällä on velvollisuus muuttaa tilanne jollain tavalla, vaihtamalla joko suhtautumistapaa tai työnkuvaa. Minä teen kuitenkin parhaani jo nyt, enkä piiloudu minkään taakse vaan selitän, miksi parhaani ei riitä.
Ja tiedättekö mitä: ihan sama, mitä pomo on asiasta mieltä. Kun ei pysty niin ei pysty. Työnantajani saa jo luovan hulluuteni hedelmät käyttöönsä--kyllä heidän on pakko ottaa vastaan myös se kääntöpuoli, rusinoita ei voi tästä pullasta poimia. Nyt vihdoin alan olla sinut tämän näkökannan kanssa. (Kunpa pomokin olisi...)

Kohta kuusi vuotta

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä, kun sain ADHD-diagnoosin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut.

• Kaksi ADHD-lääkettä (Concerta ja Dexedrine)
• Yksi lapsi lisää
• Kaksi masennuslääkettä (Escitalopram ja Voxra)
• Lisääntynyttä hajamielisyyttä, kömpelyyttä, sanojen häviämistä ja sekavuutta
• Lisääntynyttä itseluottamusta henkkoht elämässä
• Ammatti-itsetunnon rapautumista
• Sen tosiasian vähittäistä hyväksymistä, että tässä sitä nyt ollaan eikä parannuta.

Onneksi kävin silloin neurologilla, vaikka lääkitys ei nyt minulle sopinutkaan ja aika pitkän sopeutumisen tämä on vaatinut. Kyllä diagnoosi antaa hyvän viitekehyksen omille toilailuille!

Meissä kaikissa ei asu pieni addi

Lääkärilehdessä kirjoitetaan, että "Kaikki mikä kiitää ei ole ADHD:ta". Niin. Olen muuten yhä sitä mieltä, että ADHD ei ole diagnoosi vaan kokoelma oireita hermoston suboptimaalisesta toiminnasta, jonka syy voi olla mikä vaan.

Alan kuulostaa hermouskovaiselta. Jos tätä blogia lukee joku lääketieteellisesti orientoitunut, niin voisiko hän vääntää minulle rautalangasta syitä, miksi olen väärässä? Kun itse ei ole neurologi, niin mutuilulle on aika vaikea saada asiallista kritiikkiä, vaikka kuinka sitä kaipaisi.