Kuu kulkee

Aina alkukuusta on tosi pätevä olo. Suunnittelen, organisoin, tapaan ihmisiä, mietin ja ylipäätään teen työtäni. Tässä olen hyvä - tajuan isoja asiakokonaisuuksia, tehostan prosesseja, välitän tietoa.
Sitten alan pudotella palikoita. Yksi asia unohtuu; toinen asia unohtuu. Niin ja se kolmaskin. Excelini meni sekaisin enkä tajua miksi. Voi helevetin kuustoista, en soittanut sinne asiakkaalle jolle piti. Mitähän mä nyt laitan päälleni sinne tapaamiseen kun en pessyt pyykkiä enkä ostanut sitä uutta paitaa? Paniikki kasautuu.
Ja sitten - kuun loppu ja laskutus. Täyskaaos. Mitä mun pitikään tehdä? Mistä toi luku oikein tulee? Onko kaikki tilausdokumentaatio ihan oikeasti kaikissa paikoissa missä sen lain mukaan pitää olla? Kuka tän suunnitteli näin tyhmästi, ai minä, no ei sit mitään. Joko mä laitoin rastin siihen yhteen paikkaan? Hitto, tää liikevaihto on euroissa eikä dollareissa, ei muuta kun tehdään uusiksi. Ja voi ei, asiakas ei ole vastannut meiliini, piti ottaa yhteyttä mutta - tadaa! - unohdin.
Onko tämä paikka nyt oikeasti minua varten?

(P.S. Tätäkin kirjoitan töissä...)

Laiskan paskan paluu

Masennuslääkkeet on vaihdossa, ja sen kyllä huomaa. Escitalopram Actavis lopetettiin 2 viikkoa sitten ja loputkin sen vaikutuksista ovat haihtuneet, kun taas Voxran vaikutus ei ole vielä alkanut. Voi siis arvata, että Addinaisella ei mene nyt kovin vahvasti.

Jotain on kuitenkin muuttunut verrattuna edelliseen lääkkeettömään tilaan. Ennen essitalopraamia olin kyllä juuri näin kettuuntunut ja volatiili, mutta homma pysyi kasassa, koska tiesin, että sen on pysyttävä. Minulla oli selkeä ymmärrys, että jaksettava on, ja sen voimalla sitä jaksoi... Joskus paremmin, joskus huonommin, mutta aina jaksoin ryömiä niistä kuopistakin ylös koska oli vain pakko.

Nyt en jaksa. Totuin liian hyvälle puolenatoista lääkevuotena, ja minusta tuli laiska enkä jaksa kiivetä. Kalle hoitakoon kiukuttelevat lapset. Kalle  oitakoon astiat koneeseen, pyykit narulle, imuroinnit ja laskunmaksut. Kalle hoitaa, koska minähän olen hei sairas, ei mun tartte mitään tehdä jos en haluu. Minä voin maata selälläni sängyssä läppäri sylissä ja paeta Tylypahkaan kun ei nappaa.

Ja tämä, tytöt ja pojat, on juurikin se mitä pelkäsin tapahtuvaksi kun lähdin hoidattamaan masennusta: identiteettini on muuttunut viralliseksi masentuneen ihmisen identiteetiksi. Pääni on antanut periksi, todennut, että en vaan osaa enkä halua, eikä ole pakko jos ei halua tai osaa. Olin aivan yhtä masentunut ennenkin, koko elämäni, mutta silloin viitsin yrittää, koska tiesin että oikeasti on pakko. Nyt tämä tila on tullut liian pitkän hyvän jakson jälkeen ja minusta on tullut tällainen vitun laiska pullasorsa.

Saa halveksua. Minä halveksun.

Jaa että mitä

Äiti soitti eilen.
Äiti: "Mä siitä huomisesta."
Addinainen: "...?"
Äiti: "Siellä Kansallisteatterilla pitäisi olla puolelta."
Addinainen: "Um, öhhh..."
Äiti: "Muistathan, että ollaan menossa teatteriin?"
Addinainen: "Öh, joo, tosiaan, niin ollaankin..."
Äiti: "Eli lähdetään kotoa puoli kuuden maissa."
Addinainen: "Okei."

Sitten vain selvittämään, olinko sopinut muuta menoa samalle päivälle (en ollut) ja kuka hoitaa lapsen harrastukseen (harrastusaika muuttunut, ei tarvetta). Hämärä muistikuva minulla on, että tällaisesta oli joskus puhetta.

Illan mittaan varmaan selviää sekin, mitä esitystä olen menossa katsomaan.

Mitä minä haluan

Minun on kovin vaikea tietää, mitä oikeastaan haluan. Osa tästä on addiutta - kuulemma addien on usein vaikea pystyä kuvittelemaan tulevaisuutta, joka on erilainen kuin nykypäivä. Osa on ihan vaan sitä, että annan muiden ihmisten (kuviteltujen) vaateiden tulla minun ja halujeni väliin. Ja osa on sitä, että huonolla itsetunnolla varustettu ihminen ei oikeasti kuvittele ansaitsevansa mitään, mitä haluaa.

Tänä vuonna uudenvuodenlupaukseni onkin tehdä, mitä haluan. Ja jos en halua tehdä jotain, en sitten tee. Ei tietenkään niin, että jos herätessäni ajattelen: "voi hitsi, en mä halua tänään mennä töihin", niin sitten lintsaan, vaan niin, että mietin ihan oikeasti ja vakavissani, haluanko tehdä juuri tätä työtä, tai haluanko tehdä sellaista työtä mihin tämä työ seuraavaksi johtaa.

Tätä vartenhan täytyy sitten tietystikin selvittää, mitä se on, mitä haluan. Ja keksin siihen nyt hyvän keinon. Listaan asioita, joita olen ajatellut, että minun kuuluu tehdä. Sitten muutan lauseen niin, että sanon haluavani tehdä sitä. Jos se tuntuu valheelta, BINGO! Karsitaan se asia. Eli näin:

• Minun kuuluu pitää huolta lapsistani. -> Minä haluan pitää huolta lapsistani.
• Minun kuuluu pitää kotini siistinä. -> Minä haluan pitää kotini siistinä.
• Minun kuuluu pysyä naimisissa lasteni isän kanssa. -> Minä haluan pysyä naimisissa jne.

Eiköhän se tästä vähitellen.

"Äidilläkin on ADHD"

Nyt sitten kerroin lapsillekin ADHD:stani. Katsoimme yhdessä Supernannya (tytöt rakastavat sitä!), ja yhdessä jaksossa oli poika, jolla oli ADHD. Esikoinen osaa jo lukea, ja poimi kirjainyhdistelmän tekstityksestä.
"Äiti, mikä toi on toi aa-dee-hoo..." Siiri tavasi kulmat kurtussa.
"ADHD? Se on sellainen kun ei pysty keskittymään, eikä muista asioita, ja hermostuu ja kyllästyy helposti." Vedin henkeä rohkaisuksi. "Äidilläkin on se."
"Ai aadeehoodee?"
Nyökkäsin.
Siiri sulatteli tätä tietoa vähän aikaa hiljaa.
"Mullakin on se," hän sanoi sitten.
"Ei ole," sanoin.
"Onhan," intti Siiri, haluten olla kuin äiti ja haluten vahvistusta teorialleen että on huolimaton unohtelija.
"Ei kun ihan oikeasti ei siis ole," sanoin päättäväisesti.
"Onko mulla?" kysyi Veera, joka oli siis myös kuunnellut sivusta.
"Ei ole sullakaan, eikä isillä," vakuutin. "Äidillä vaan."
"Miks?" halusi Veera tietää.
"No, se on semmoinen, minkä kanssa jotkut syntyy. Niinkuin nyt ihonväri tai huulihalkio."
Tämä kelpasi tytöille. Odotan jännityksellä jatkokysymyksiä, kun aihe nousee taas joskus otsikoihin.