Addinaista ketuttaa. Harmittaa. Masentaa. Luulin jo päässeeni lopullisesti eroon siitä masennuksesta, joka väritti koko elämääni ennen lapsenhankintaprosessia (ja jota en edes tajunnut masennukseksi ennen kuin se poistui--"mitä masennuksen oireita nää muka on, elämähän on tällaista!"), mutta kovasti se taitaa tehdä paluuta.
Asiaa ei auta se, että tunnen olevani totaalisen turha ihminen. En osaa mitään enkä ole missään hyvä. Ei ole edes mitään realistista tavoitetta, jota voisin tavoitella - siis voinhan minä todeta, että haluan olla hyvä vaikkapa hierojana tai kirjailijana, mutta ajan hukkaa ja turhautumista olisi sellaisen tavoitteleminen, joka ei koskaan voi toteutua.
Idiootti kun olen, hommasin aikanaan vain typerän, hyödyttömän humanistitutkinnon, ja sillä paperilla voi työmarkkinoilla pyyhkiä vaikka nenänsä itkettyään työhaastattelun jälkeen vessassa. Jos olisin ollut järkevämpi, pitkäjänteisempi ja ylipäätään enemmän messissä siinä, mitä eläminen oikeasti vaatii, olisin tietenkin hankkinut tutkinnon, josta olisi edes jotain hyötyä. Takaisin koulun penkille voisin ehkä mennä, mutta a) millä eläisimme sillä välin? ja b) mitä opiskelisin, kun mitään työtä en voi kuitenkaan tehdä? Sillä:
En kestä mitenkään toimistotöitä. En. Ei ikinä enää, please. Istumatyö kotona on tarpeeksi paha; istumatyö avokonttorissa tai työhuonekopperossa, työyhteisön ympäröimänä, olisi helvettiä. Mutta mitään käsillä tehtävää työtä en myöskään voi tehdä, koska olen kömpelö ja huolimaton. Ihmisten kanssa en tule toimeen, joten en sovellu asiakaspalveluun enkä esim. vartijaksi. Projektipäällikkönä olin loistava, koska siinä sai liikkuakin välillä, joskus jopa asiakaskäynneillä, ja suunnitella asioita joita muut sitten huolellisesti toteuttivat - mutta pääsepäs projektipäälliköksi tekemättä ensin sitä varsinaista työtä hyvin! Sitä paitsi en todennäköisesti enää olisi siinäkään hyvä, koska olen menettänyt kosketuksen siihen, mitä päälliköitsin aikoinaan.
Mistään, mitä olen, ei ole mitään hyötyä, enkä halua olla mitään, mitä olen. En ole menossa minnekään, ei edes ole mitään, minne mennä.
Teimme joskus teinivuosina toisillemme sellaista psykologista testiä, joka kertoi sitten testin kohteesta kaikenlaisia asioita metaforisesti ajateltuna. Testin aluksi piti kuvitella itsensä kävelemässä tietä pitkin, ja tie kuvasi sitten suhtautumista elämään. Silloin tieni oli kotiin päin vievä leveä polku mäntymetsässä, jossa piti kyllä huolehtia, ettei kompastunut siellä täällä sojottaviin männynjuuriin, mutta joka oli kuitenkin aika laakea ja helppokulkuinen. Sääkin oli kaunis. Nyt se tie on leveä, tasaisen kokoisilla kivilaatoilla päällystetty maantie (roomalainen tie, kuin Asterixista), joka kulkee läpi pannukakunlättänän ruohikkoisen maan. Ympärillä ei näy mitään, horisontti on litteä ja tyhjä, aurinkoa ei näy, ja tie itsessään jatkuu ikuisuuteen aivan samanlaisena, jokainen metri siitä aivan identtinen muiden metrien kanssa. Sillä ei ole alkupistettä enkä voi kuvitella sillä olevan mitään loppupistettäkään. Yhtäkään elävää olentoa ei itseni lisäksi näy.
Jos vain en olisi addi, niin voisin olla hyvä jossakin. Jos vain en olisi addi, jaksaisin opetella jotakin ja jopa tehdä sitä ennen kyllästymistä. Jos vain en olisi addi, osaisin päättää. Jos vain en olisi addi, minullakin olisi elämä eikä pelkkää litteää tietä.
3 kommenttia:
Noh, pää pystyyn, olet ihana ainutlaatuinen ihminen!
Mielestäni addius ei estä ketään olemasta hyvä. Päinvastoin, addius tuo monissa esiin sellaisia erinomaisia piirteitä, joita ei ole tavallisilla ihmisillä.
Tosin se haaste onkin siinä, että miten löytää nuo omat piirteensä... Itsekin haluaisin olla hyvä monessa asiassa (voi miten haluaisin osata kirjoittaa kiinnostavasti!), mutta en osaa enkä jaksa opetella. Mutta kun laskee itsekriittisyyden muurit alas niin voi huomata, että onkin tosi hyvä tietyissä asioissa. Minä olen maailman paras isä lapsilleni. Teen vaimolleni parempaa ruokaa, kuin kukaan muu. Työpaikallani olen ollut pitkään epävarma omista osaamisistani sekä omasta paikastani uudessa organisaatiossa. Olen kuitenkin nyt parin viikon sisällä saanut useammankin kerran tunnustusta siitä, että otan huomioon asioita isossa mittakaavassa ja osaan ajatella asioita monelta eri kantilta.
Ehkä se isoin ongelma onkin se, että kun ei itse osaa itselleen antaa tunnustusta sen on pakko tulla joiltain muilta. Jos ei ole niitä muita, joilta saada positiivista palautetta, tai he eivät osaa sitä antaa, voi tuntua helposti juuri siltä, ettei osaa mitään eikä ole missään hyvä.
Älä sinäkään ole liian ankara itsellesi.
Päädyin ihan vahingossa lukemaan blogiasi ja kertomuksesi ovat niin älyttömän tutun tuntuisia, että jäin käytännössä koukkuun. Itselläni on samanlaisia haasteita - en sano ongelmia, koska en halua niiden olevan sitä; keskittymiskyky kaksi sekunttia, jatkuvasti kädet ja jalat mustelmilla (enkä tiedä mistä tulleet), jatkuva halu repäistä ja tehdä jotain hullua ja poikkeavaa kuten matkustaa maailman ympäri, ihmissuhteet jatkuvaa sähellystä. Yritä siinä sitten rakentaa pitkäjänteistä uraa tai perhe-elämää...
Mutta jotenkin sitä elämää aina onnistuu elämään - venyttämään, niin kuin osuvasti totesit. Mutta sama turhautuminen tavoitteiden puutteeseen iskee todella usein. Tasainen tie ahdistaa!
En osaa ehkä sitä kovin ilmeikkäästi ilmaista, mutta yritän kannustaa tarttumaan asioihin. En tietenkään tunne sinua, mutta tiedän itsestäni, että asioihin vain tarttumalla ja priorisoimmalla voi asioista tulla joskus totta. Tein vielä 1,5 vuotta sitten töitä Suomessa, tylsistyin, ahdistuin ja purin sitä juhlimiseen ja jatkuvaan kaupungilla riehumiseen. Sitten, lihottuani monta kiloa, tuhlattuani rahani ja itkettyäni taas silmät päästäni kaikkea ahdistavaa, päätin ettei elämä muutu miksikään, jos en sille itse tee jotain. Otin älyttömän riskin (jota en varmasti ottaisi jos en olisi näin addi), lopetin työt, parisuhteen ja asunnon vuokrasopimuksen - ja muutin opiskelemaan Venäjälle. Ja ikinä en ole mihinkään päätökseen ollut yhtä tyytyväinen.
Ensin puoli vuotta elin muutamalla sadalla kuussa, ihmettelin elämää, sähelsin luennoilla ja opin jopa muutaman sanan venäjän kieltä. Sitten löysin, kuin ihmeen kautta nykyisen avomieheni, sain jopa töitä ja elämä löysi taas ihan uuden suunnan. Pelkäsin pitkään, etten pärjää töissä, osaa, pysty, jaksa... Mutta päivä kerrallaan, välillä tehokkaasti ja välillä äärimmäisen tehottomasti, asiat alkoivat hahmottua.
Loppujen lopuksi vaikka opiskelemaan lähtiessä rahoituksenkin saa aina jostakin - on stipendejä, tukia, lainaa. Kun riittävästi koheltaa ja säheltää, ratkaisukin tulee usein ikään kuin vahingossa. Itselleni paras ratkaisu oli lopettaa itseni lakkautusyrityksen. Olen rauhaton, mitä sitten? Tai oikeastaan muut vain ovat niin apaattisia ja hitaita. Kierrettyäni lähes kymmenen työpaikkaa, löysin itselleni sopivan ja saatan jopa pysyä siinä vielä toisen vuoden :)
Paistaa se aurinko risukasaankin, älä anna periksi vaikka välillä tuntuisi kaiken kaatuvan niskaan!
Kuulostaa tutulta. Paitsi minulla ei ole edes tutkintoa. En osaa kuvitella itseäni töihin mihinkään: mikä kiinnostaisi niin paljon, että sitä jaksaisi tehdä? Tai kuka ottaa töihin kolmikymppisen opiskelijan? Lamakin tulossa ja kaikkea.
Lähetä kommentti