Masennuslääkkeet on vaihdossa, ja sen kyllä huomaa. Escitalopram Actavis lopetettiin 2 viikkoa sitten ja loputkin sen vaikutuksista ovat haihtuneet, kun taas Voxran vaikutus ei ole vielä alkanut. Voi siis arvata, että Addinaisella ei mene nyt kovin vahvasti.
Jotain on kuitenkin muuttunut verrattuna edelliseen lääkkeettömään tilaan. Ennen essitalopraamia olin kyllä juuri näin kettuuntunut ja volatiili, mutta homma pysyi kasassa, koska tiesin, että sen on pysyttävä. Minulla oli selkeä ymmärrys, että jaksettava on, ja sen voimalla sitä jaksoi... Joskus paremmin, joskus huonommin, mutta aina jaksoin ryömiä niistä kuopistakin ylös koska oli vain pakko.
Nyt en jaksa. Totuin liian hyvälle puolenatoista lääkevuotena, ja minusta tuli laiska enkä jaksa kiivetä. Kalle hoitakoon kiukuttelevat lapset. Kalle oitakoon astiat koneeseen, pyykit narulle, imuroinnit ja laskunmaksut. Kalle hoitaa, koska minähän olen hei sairas, ei mun tartte mitään tehdä jos en haluu. Minä voin maata selälläni sängyssä läppäri sylissä ja paeta Tylypahkaan kun ei nappaa.
Ja tämä, tytöt ja pojat, on juurikin se mitä pelkäsin tapahtuvaksi kun lähdin hoidattamaan masennusta: identiteettini on muuttunut viralliseksi masentuneen ihmisen identiteetiksi. Pääni on antanut periksi, todennut, että en vaan osaa enkä halua, eikä ole pakko jos ei halua tai osaa. Olin aivan yhtä masentunut ennenkin, koko elämäni, mutta silloin viitsin yrittää, koska tiesin että oikeasti on pakko. Nyt tämä tila on tullut liian pitkän hyvän jakson jälkeen ja minusta on tullut tällainen vitun laiska pullasorsa.
Saa halveksua. Minä halveksun.