Tiedättehän, kanssa-addit, sen tunteen, kun tajuaa jonkin menneen pieleen sosiaalisissa suhteissa, mutta ei yhtään osaa arvata, mikä se olisi? Yhtäkkiä sitä herää siihen, että kukaan ystävä ei ole ottanut yhteyttä viikkokausiin, kukaan ei Tykkää Facebook-statuksista, reagoi kommentteihin, kommentoi blogikirjoituksiin eikä vastaa sähköposteihin. Kukaan ei soita eikä tekstaa.
Ensin epäilet olevasi paranoidi ja seurailet tilannetta. Kun olet seuraillut tilannetta viikon verran ilman siinä tapahtuvaa mainittavaa muutosta, alat epäillä olevasi oikeassa. Mietit, milloin tämä oikeastaan on alkanut ja mitä silloin oikeastaan edes tapahtui. Päivyrin tutkiminen ei auta: kyläilitte tuona lauantaina Jussin ja Annin luona, tiistaina kävit kaljalla Veeran kanssa, mutta et yhtään muista että mikään olisi mennyt pieleen. Etsit missattuja sähköposteja roskapostikansiosta, mutta sielläkään ei ole mitään, mihin olisi pitänyt jo vastata. Tilanne jatkuu ja nettieristyksesi ei kevene. Olet yhä vakuuttuneempi siitä, että kyseessä ei ole väärinkäsitys eikä sattuma, mutta samalla yhä ahdistuneempi yrittäessäsi miettiä, mitä olet tehnyt väärin. Tutkit Facebook-päivityksiäsi viikkojen ajalta yrittäen bongata sieltä jotain, minkä olisi voinut käsittää loukkaukseksi. Tätä vaikeuttaa se, ettet yhtään tiedä, minkä ylipäätään voisi käsittää loukkaukseksi.
Annat lopulta periksi ja tyydyt yksinäisyyteesi. Päivität statusta harvemmin ja harvemmin, blogaat vähemmän ja vähemmän, ja lakkaat pitämästä meteliä itsestäsi.
Sitten jossain vaiheessa, ehkä kuukauden kuluttua, joku taas Tykkää statuksestasi tai kommentoi blogiasi. Pidättelet intoasi, etkä vannokaan tälle rohkealle kuolematonta rakkautta, vaan kirjoitat ihan tavallisen vastakommentin - tai ehkä et vastaa, ettei se toinen pelästyisi. Sitten tulee toinen kommentti, sitten kolmas. Jossain vaiheessa puhelimesikin soi ja sähköposti alkaa taas kulkea.
Kun toinenkin kuukausi on kulunut, tulet ajatelleeksi, että olisithan oikeastaan voinut itsekin soittaa jollekulle sen kuivan kauden aikana.