Tyhjää tietä

Addinaista ketuttaa. Harmittaa. Masentaa. Luulin jo päässeeni lopullisesti eroon siitä masennuksesta, joka väritti koko elämääni ennen lapsenhankintaprosessia (ja jota en edes tajunnut masennukseksi ennen kuin se poistui--"mitä masennuksen oireita nää muka on, elämähän on tällaista!"), mutta kovasti se taitaa tehdä paluuta.

Asiaa ei auta se, että tunnen olevani totaalisen turha ihminen. En osaa mitään enkä ole missään hyvä. Ei ole edes mitään realistista tavoitetta, jota voisin tavoitella - siis voinhan minä todeta, että haluan olla hyvä vaikkapa hierojana tai kirjailijana, mutta ajan hukkaa ja turhautumista olisi sellaisen tavoitteleminen, joka ei koskaan voi toteutua.

Idiootti kun olen, hommasin aikanaan vain typerän, hyödyttömän humanistitutkinnon, ja sillä paperilla voi työmarkkinoilla pyyhkiä vaikka nenänsä itkettyään työhaastattelun jälkeen vessassa. Jos olisin ollut järkevämpi, pitkäjänteisempi ja ylipäätään enemmän messissä siinä, mitä eläminen oikeasti vaatii, olisin tietenkin hankkinut tutkinnon, josta olisi edes jotain hyötyä. Takaisin koulun penkille voisin ehkä mennä, mutta a) millä eläisimme sillä välin? ja b) mitä opiskelisin, kun mitään työtä en voi kuitenkaan tehdä? Sillä:

En kestä mitenkään toimistotöitä. En. Ei ikinä enää, please. Istumatyö kotona on tarpeeksi paha; istumatyö avokonttorissa tai työhuonekopperossa, työyhteisön ympäröimänä, olisi helvettiä. Mutta mitään käsillä tehtävää työtä en myöskään voi tehdä, koska olen kömpelö ja huolimaton. Ihmisten kanssa en tule toimeen, joten en sovellu asiakaspalveluun enkä esim. vartijaksi. Projektipäällikkönä olin loistava, koska siinä sai liikkuakin välillä, joskus jopa asiakaskäynneillä, ja suunnitella asioita joita muut sitten huolellisesti toteuttivat - mutta pääsepäs projektipäälliköksi tekemättä ensin sitä varsinaista työtä hyvin! Sitä paitsi en todennäköisesti enää olisi siinäkään hyvä, koska olen menettänyt kosketuksen siihen, mitä päälliköitsin aikoinaan.

Mistään, mitä olen, ei ole mitään hyötyä, enkä halua olla mitään, mitä olen. En ole menossa minnekään, ei edes ole mitään, minne mennä.

Teimme joskus teinivuosina toisillemme sellaista psykologista testiä, joka kertoi sitten testin kohteesta kaikenlaisia asioita metaforisesti ajateltuna. Testin aluksi piti kuvitella itsensä kävelemässä tietä pitkin, ja tie kuvasi sitten suhtautumista elämään. Silloin tieni oli kotiin päin vievä leveä polku mäntymetsässä, jossa piti kyllä huolehtia, ettei kompastunut siellä täällä sojottaviin männynjuuriin, mutta joka oli kuitenkin aika laakea ja helppokulkuinen. Sääkin oli kaunis. Nyt se tie on leveä, tasaisen kokoisilla kivilaatoilla päällystetty maantie (roomalainen tie, kuin Asterixista), joka kulkee läpi pannukakunlättänän ruohikkoisen maan. Ympärillä ei näy mitään, horisontti on litteä ja tyhjä, aurinkoa ei näy, ja tie itsessään jatkuu ikuisuuteen aivan samanlaisena, jokainen metri siitä aivan identtinen muiden metrien kanssa. Sillä ei ole alkupistettä enkä voi kuvitella sillä olevan mitään loppupistettäkään. Yhtäkään elävää olentoa ei itseni lisäksi näy.

Jos vain en olisi addi, niin voisin olla hyvä jossakin. Jos vain en olisi addi, jaksaisin opetella jotakin ja jopa tehdä sitä ennen kyllästymistä. Jos vain en olisi addi, osaisin päättää. Jos vain en olisi addi, minullakin olisi elämä eikä pelkkää litteää tietä.

Ain laulain työtäs tee

Addinainen on palannut työelämään, joskin tekee töitä kotoa käsin. Sitä luulisi, että addin työteholle olisi haitallista, kun lapset ja heidän hoitajansa ovat kotona ja luonnollisestikin puhuvat, itkevät (lapset), huutavat (lapset), soittavat musaa etc. Näin ei minulla kuitenkaan ole; minun on hyvinkin helppo keskittyä, jos minun ei tarvitse reagoida ylimääräiseen meluun mitenkään. Melu jopa tuo sitä aivojeni vaatimaa vaihtelua. Jos kaipaan johdonmukaisempaa äänimaailmaa, laitan kuulokkeet korviin ja nettiradion soimaan.

Tuhoisampia työteholleni ovat Facebook ja Peggle...

Jouluruoat

Tänä vuonna jouluruoat saatiin pois parvekkeelta vasta maaliskuun puolella. Viime vuonna jo helmikuussa, mutta silloin olinkin lääkityksellä. Bonuksena mainittakoon, että pakkasten ansiosta homekasvusto oli nyt vähemmän kehittynyttä kuin silloin.