Luin kuuluisalta Aivo, eikun Aihe vapaa -palstalta loistavan ketjun. Siinä joukko ihan tavallisia ihmisiä avautui aiheesta "kun en saa mitään aikaan ja ketuttaa". Ah, mikä yhteisöllisyyden tunne! Muutkin venyvät ja vanuvat pitkin kämppää ja netissä vaikka pitäisi tehdä vaikka mitä. Muutkin tekevät töitä 3 minuuttia ja sen jälkeen kaikkea muuta 7h57min, vaikka piti tehdä töitä 8h.
Paras kommentti ketjussa kuitenkin oli eräältä, joka antoi varoittavan esimerkin tosielämästä. Hän kertoi aloittaneensa lusmuilun juuri samoin kuin me ketjun laiskurit, tavallaan todenneensa, että niinkin voi elää, ja lähteneen siitä alamäkeen. Lopuksi hän oli sitten terapiassa joutunut kursimaan elämänsä lankoja kokoon. AIVAN! ajattelin. Juuri näin olen aina pelännyt voivan käydä, ja näköjään voi.
Otin siis itseäni niskasta kiinni. Jo kaksi päivää olen hokenut itselleni, että jos nyt ei ryhdistäydy, niin joutuu lopulta terapiaan ja lääkkeille kun elämä hajoaa; että niillä pienilläkin asioilla on merkitystä; ja että otetta ei saa päästää herpaantumaan. Tänään olen tehnyt kolme rästiinjäänyttä töihin liittyvää asiaa, pessyt pyykkiä, siivonnut, leikkinyt lasten kanssa ja aika paljon muuta kuin surffannut netissä, vaikka yhä liian paljon tätä viimeksimainittuakin.
Ja nyt menen nukkumaan, että jaksan huomenna taas!